Käytännön ohjeita musiikkikirjaston omistajalle

Minulta aina toisinaan pyydetään jonkinlaisia ohjeita oman tanssimusiikkikirjaston ylläpitoon.  Päätin kirjoittaa vinkkilistan teille  (varsinkin tanssinopettajille ja -ohjaajille), joilla on tarvetta kerätä ja ylläpitää omaa musiikkikirjastoa.  Vinkit tulevat omista vuosikausien kokemuksistani oman musiikkikirjaston rakentamisessa.  Voi olla, että tilanteesi ja tapasi ylläpitää omaa kirjastoasi poikkeaa omastani, mutta tässäpä tulevat omat vinkkini:

1. Tallenna kaikki ylimääräinen kappaleisiisi liittyvä tieto metadataan.  Jos käytät MP3-tiedostoja, metadatarakenne on nimeltään ID3.  Tästä on se etu, että vaivalla keräämäsi metadata siirtyy itse MP3-tiedostojen mukana.  Sinun ei siis tarvitse kirjastoa siirtäessäsi yhä uudelleen merkkailla kirjastosi kappaleille niihin liittyviä tietoja.
2. Liittyen kohtaan 1, valitse ehdottomasti sellainen mediasoitin, joka tukee ID3-tägejä niin, että voit lisäillä ja editoida niitä suoraan soittimesi kirjastonäkymässä. Kaikki yleisimmät mediasoittimet (mm. iTunes) sisältävät tämän tuen.
3. Mikäli sinun tarvitsee editoida ID3-tägejä suurelle kappalemäärälle kerrallaan, ja se on hankalaa käyttämässäsi mediasoittimessa, tähän löytyy myös tehokkaita ohjelmia, joista ilmainen MP3TAG on yksi parhaista.
4. Kehottaisin täyttämään opetuskäyttöön tarkoitettuihin kappaleisiisi ainakin seuraavat ID3-kentät: Genre (kappaleen tanssirytmi/tanssilaji, miten päin haluatkaan sitä käyttää), BPM (kappaleen tempo, joko tahtia/min tai iskua/min – kumpaa haluat käyttää, riippuu jälleen sinusta itsestäsi), Comments (erityisiä kappaleeseen liittyviä luonnehdintoja, kuten ”musiikintulkintaa”, ”habanera-tango”, ”beguine-välike”, ”ihana slovari” jne.).
5. Kun tallennat soittolistojasi, käytä ehdottomasti suhteellista tiedostopolkua.  Tämä tekee soittolistoista siirrettävämpiä. Absoluuttinen tiedostopolku sitoo sinut tiettyyn hakemistorakenteeseen, minkä pitää olla toisessa koneessa täsmälleen samanlainen kuin siinä koneessa, mistä lista siirretään, muuten lista ei toimi.
6. Mikäli mahdollista, tallenna musiikkikirjastosi pilvipalveluun (esim. Microsoftin OneDrive, jonka peruspalvelut ovat varsin riittävät opetuskäyttöön, maksaa vain noin 5€/kk).  Tästä on se etu, että kirjastosi on aina ”netissä tallessa” ja valmiina käytettäväksi melkeinpä mistä vain (edellyttää kuitenkin verkkoyhteyttä ainakin synkronoinnin ajaksi).
7. Mikäli käytät opetuksiin esim. läppäriä, mutta haluaisit tehdä työtä musiikkikirjastosi kanssa (esim. rippailu, kuuntelu, järjestely, soittolistojen luominen) myös esim. pöytä-PC:llä, ota selvää, pystyykö mediasoittimesi konfigurointitiedostot ja soittolistat myös tallentamaan pilvipalveluun.  Tästä on se etu, että kahden tai jopa useamman koneen käytössä mediasoitin tallentaa aina jollain laitteella tehdyt uudet näkymät, soittolistat jne. pilveen, josta ne ovat muille laitteille saatavissa.

Avaan tässä vielä lyhyesti oman ”käyttöprofiilini”, joka perustuu pieneen määrään nörttiyttä ja suureen määrään erilaisten soittimien ja käytäntöjen testausta vuosien mittaan:

Testasin vuosien mittaan iTunesia, WinAmpia ja koko joukkoa muitakin mediasoittimia, mutta mikään niistä ei sisältänyt niitä ominaisuuksia, joita pidin itse omassa työssäni ”elintärkeinä”.  Lopulta päädyin hankkimaan JRiver Media Jukebox -nimisen mediasoittimen, jonka täyslisenssi maksaa noin 50 dollaria.  Ko. soitinta kehitetään aktiivisesti ja se sisältää huiman määrän ominaisuuksia. Se on myös varsin vapaasti muokattavissa kunkin oman käyttöprofiilin mukaan. Kirjaston järjestelyssä voi käyttää vaikka minkämoisen määrän tägejä, soittimeen voi luoda eri tarkoituksiin erilaisia näkymiä, CD-rippaus ja polttaminen toimivat, älykkäät soittolistat ovat mukana jne.  Vielä ei ole itselleni tullut vastaan ko. soittimesta puuttuvaa ominaisuutta.

Minulla on Media Jukeboxista kaksi asennusta (onnistuu yhdellä lisenssillä): PC1 on kotona sijaitseva pöytä-PC, PC2 on työläppäri, joka on mukana tunneilla.  Media Jukeboxin konfigurointitiedostot synkronoituvat Dropboxiin, mikä tarkoittaa mm. sitä, että jos teen kotona uusia soittolistoja, menen tunnille, lyön läppärin nettiin, odotan hetken, että Dropbox synkronoituu läppäriin ja käynnistän Media Jukeboxin, uudet soittolistat ovat heti käytössäni.

Musiikkikirjasto minulla on OneDrivessa, ja sen suhteen toimin ihan samoin: OneDrive pitää huolen siitä, että jos rippaan kotona uuden CD:n, se on läppärissäni synkronoinnin jälkeen välittömästi käytössäni.  Samoin jos vaikka merkkaan tunnilla soittamani kappaleen kommenttikenttään ”onpa ihanan napakka tango alkeistunnille”, ko. kommentti on näkyvissä myös kotikoneessani, kun avaan musiikkikirjastoni.

Koska Media Jukebox antaa sekä lisätä että hakee useita eri ”genrejä” yhtä kappaletta kohti, kirjastossani on paljon kappaleita, jotka olen merkannut usealle tanssirytmille/lajille.  Tällaisia yhdistelmiä ovat vaikkapa ”foksi/fusku”, ”hidas/beat”, ”jive/lindy hop/fusku”.  Kun teen Media Jukeboxilla älykkäitä soittolistoja, voin tällöin helposti tehdä vaikkapa ”Fuskut”-nimisen listan, jonka säännöissä kerron soitto-ohjelmalle, että kerää ko. listaan kaikki kappaleet, joiden ”Genre”-kentässä on käytetty ainakin sanaa ”fusku”.  Tämä ei perinteisillä soittolistoilla onnistu kovinkaan helposti.

* * *

Näillä vinkeillä ja järjestelyillä olen helpottanut omaa opettajan elämääni huomattavasti.  Toivottavasti vinkeistä on jotain hyötyä myös muille!

Oodi paritanssille

Tanssi!  Kaikki ihanuus ja kurjuus samassa lauseessa!

Tanssi – Onko parempaa tapaa tutustua itseensä ja toiseen?  Onko ihanampaa tapaa halata toista ihmistä?  Raottaa hiukkasen sieluaan ja se toinenkin raottaa.  Tulla lähelle, jakaa sama tila, hetki, musiikki ja tunne.

Tanssi – Millaisia tarinoita voikaan mahtua muutamaan minuuttiin.  Sanoja ei tarvita, kehot kertovat omia tarinoitaan, jotka punoutuvat yhteen ja kertovat jostain arkisilmille näkymättömästä.  Sinä olet siinä, minä olen tässä ja meillä on edessämme avoin lattia, johon kirjoittaa tarinoita askelin.  Nämä pienet tarinat elävät hetkessä, syntyvät ja haipuvat muistoihin.  Niitä on mahdoton tallettaa mihinkään – ne elävät kertojiensa kehoissa.

Tanssi – Mikä turhautumisen ja kiukuttelun valtameri.  Kuinka monesti tanssikengät ovatkaan lentäneet nurkkaan, kun ei vaan onnistu.  Kun ei tuhansista tanssiin käytetyistä tunneista huolimatta tavoita liikkeen ydintä, epäonnistuu tekniikassa, ei pysty rentoutumaan, ei olemaan läsnä.  Ei tunne saavansa tanssi-illoistakaan enää sitä, mitä ennen.  Kuluu viikko, kuluu kaksi, kuluu kuukausi, ja tanssikengät haetaan nurkasta, ne kiillotetaan uudestaan ja niiltä pyydetään anteeksi paiskomista.  Toivotaan, että ne taas kiidättäisivät minua lattialla kehon ja tunteen ykseydessä tanssionnelaan.

Tanssi – Mikä tunteiden vuoristorata.  Kuinka syvään petyimme ja kuinka lohduttomasti itkimme hylätyksi tulemisen tunteen kipua, kun kukaan ei hakenut koko iltana.  Ja millaisen päihdyttävän hurmioituneen onnentunteen koimme, kun Se Yksi haki ja jaoimme täydellisen kuusiminuuttisen yhteisen virtaavan liikkeen satumaassa.  Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa…Miten raukealta kehomme tuntui sen jälkeen.  Ja kuinka jokin tanssissa joskus yhtäkkiä liikutti jotain sisällämme, avasi jonkin salaisen lukon ja oven ja päästi vapautuneen, sisäisen ja puhdistavan itkun kautta jonkin padotun asian pois sisältämme.

Tanssi – Miten mahdotonta sitä on selittää muille.  Kuin yrittäisi kertoa syntymäsokealle, minkävärinen on punainen.  Miten tanssipaikalla tulee ihan salaseuralainen olo, kun vilkuilee toisten tanssijoiden ilmeitä, lasittuneita katseita ja hymynkareita, kun kuulee musiikin loputtua tanssiparinsa syvän huokaisun ja tuntee kehon painautuvan kehoa vasten.  Minä tiedän, oi kyllä minä tiedän – te käväisitte juuri tanssitaivaassa.  Minäkin olen ollut siellä ja haluan yhä uudestaan.

Tanssi!  Tanssi Sinä ihana ihminen, niin minäkin tanssin, sillä tanssiessaan ihminen on kauneimmillaan!

Hidasta elämää – tässä ja nyt

Keskiviikkona 23.3. pidin Keravan Taitokolmiolle slovaritunnin, joka käsitteli teemana suljetun otteen vientiä ja seuraamista.  Tunnista kehkeytyi sekä oppilaita että minua liikuttanut läsnäolon iltahetki.  Tuo tunti ja sen jälkeen tanssijoiden kanssa käydyt keskustelut ajatteluttavat minua vieläkin, ja haluan jakaa näitä ajatuksiani aiheesta kanssanne.

Kun lähdemme toisen kanssa tanssimaan, me teemme sen usein jokin päämäärä mielessämme.  Tuo päämäärä voi olla niinkin käytännöllisen arkinen kuin ”tanssin tämän parin kanssa kaksi kappaletta tätä lajia, sitten haemme uudet parit itsellemme”.  Turvanamme meillä on tällä kahden kappaleen mittaisella matkallamme usein lajinomaiset opitut askeleet: valssin eteen-viistoon-yhteen, foksin hidas-hidas-nop-nop, cha chan kaks-kol-nel-et-yks.  Opittujen askelten turvaverkko on allamme, ja on helppoa lähteä liikkeelle valmistautumatta hetkeen sen kummemmin.  Aina kokemus ei myöskään ole kitkaton: jokin tuon toisen liikkeessä häiritsee minua, tai en koe itse osaavani sovittaa tanssiani tämän parin kanssa yhteen.  Tanssimme tuntuu jäävän ulkokohtaiseksi jumpaksi, enkä saa lainkaan yhteyttä omaan sisäiseen kokemukseeni.

Vaan entäpä jos opittujen askelsarjojen turvaverkko vedetään altamme?  Mitä sitten, kun bändi alkaa soittaa ihanaa hidasta kappaletta, emmekä yhtäkkiä osaakaan sovittaa siihen oikein mitään tuntemaamme tanssilajia? Meillä on edessämme yhtäkkiä vapaan tanssilattian säännötön valtameri.  Ihanaako?  Ei välttämättä.  Tilanne voi olla myös hyvin hämmentävä, ahdistavakin.  Yksi oppilas esitti tarkkanäköisen kommentin: kun opittuihin askelsarjoihin ei voikaan enää turvautua, nousee jokaisen kävelyaskeleen laatu arvoon arvaamattomaan.  Mitä jos minä en osaa edes kävellä?  Mitä jos lähdemme ottamaan vain tanssiaskelia eri suuntiin ja tuo toinen kuolee tylsyyteen?  Ja se pahin peikko: mitä jos minä teen virheen?

Yksi mahdollinen ratkaisu tilanteeseen, jota harjoittelimme, on hyväksyvä läsnäolo, jota myös muodikkaasti mindfulnessiksi kutsutaan.  Koetan selittää, miten itse ymmärrän sen tanssissa.

Me jokainen tuomme itsemme pieneen, yhteiseen tanssihetkeemme juuri sellaisena kuin sillä hetkellä olemme: ajatuksinemme, tunteinemme, kehoinemme, kolotuksinemme, jäykkyyksinemme ja liikakiloinemme.  Emme voi olla muuta kuin olemme, miksemme siis hyväksyisi itsemme ja toisen juuri sellaisena kuin sillä hetkellä, siinä paikassa olemme.  Minä olen tällainen ja tässä, sinä olet omanlaisesi ja siinä edessäni.  Tehkäämme yhdessä tästä pienestä hetkestä hyvä molemmille.  Muista, että vaikka olisit tanssinut neljäsataa kertaa tämän saman ihmisen kanssa, juuri tämä tanssihetki on silti ainutlaatuinen.  Et ole kokenut sitä ennen, etkä pysty palaamaan siihen enää huomenna.  Eilinen on eletty, huominen on usvan peitossa, mutta olemme tässä ja nyt, joten nauttikaamme.

Käsi pystyyn – kuinka usein käy niin, ettet edes muista juuri koetun tanssiparisi hiusten tai silmien väriä?  Me asetumme suljettuun tanssiasentoon, katsomme toistemme ohi, lähdemme vähän hätäisesti liikkeelle – ja eristämme itsemme henkisesti omiin osastoihimme.  Samalla menetämme taas yhden mahdollisuuden kokea hyväksyvää, rauhallista läsnäoloa uuden ihmisen kanssa.  Rikoimme tätä asetelmaa illassamme niin, että pakotimme itsemme välillä kokonaan irti toisistamme, katsoimme toisiamme kasvoihin ja liikuimme erillisinä, silti yhdessä, vailla sääntöjä – ja ennen kaikkea, vailla ajatusta siitä, että jokin tanssissamme voisi olla ”väärin” ja ”virheellistä”.  Kommenttien perusteella kokemus oli varsin silmiä avaava, hätkähdyttäväkin.

Seuraavan kerran kun musiikki lähtee soimaan ja sinulla on tanssipari edessäsi, mitä jos et pitäisikään kiirettä?  Entä jos lähtisitte ensin vain vaihtamaan yhdessä kehonne painoa ja makustelemaan, miltä minä ja sinä yhdessä tunnumme, juuri tässä ja nyt?  Mitä jos katsoisitte hetken toisianne silmiin ja viestisitte sanattomasti toisillenne: tätä hetkeä ei tule koskaan enää täysin samanlaisena, nauttikaamme siis siitä yhdessä.  Olkoon ainoa päämäärämme olla toisillemme tässä ja nyt.  Haastan jokaisen lukijani kokeilemaan, mutta varoitan: saatatte yllättyä.

Hyvää läsnäolevaa tanssikevään jatkoa kaikille!

Uutta verta kentälle

Noin vuosi sitten sain puhelun Suomen Seuratanssiliitto SUSEL ry:n puheenjohtajalta Matti Mustajärveltä.  Matti esitteli itsensä ja kysyi, lähtisinkö mukaan kouluttajaksi uusimuotoiseen seuratanssin ohjaajakoulutukseen, jota SUSEL:issa oltiin järjestämässä.  Innostuin asiasta heti ja otin haasteen vastaan.  Matti kysyi, haluaisinko suositella tehtävään itselleni työpariksi toista kouluttajaa – eikä ehdotusta tarvinnut kauaa miettiä: Tanssinopettaja AMK Heini Ahtiainen, koulutoverini OAMK:n ajoilta ja tanssinopettajakollegani, Kouvolan lahja tanssinopetuksen kentälle.  Heini innostui projektista myös heti, ja näin lähdimme koostamaan uutta ohjaajakoulutusta, yhteistyössä SUSEL:in kanssa, mutta kuitenkin niin, että koulutuksen varsinainen toteuttaminen jäi meidän vastuullemme ja vapaudeksemme.

Ja niin meitä kokoontui 6.-7.6.2015 Tampereen Tesomalle, tanssiseura Hurmion saleille parikymmentä uutta, innokasta koulutettavaa plus tietty me kouluttajat.  Koulutusjunamme on puksuttanut nyt yhdeksän kuukauden ajan, keskimäärin viikonloppu per kuukausi.  Kuluvana viikonloppuna pidettiin Kouvolassa perusohjaajavaiheen viimeinen P5-koulutusviikonloppu sekä lopputentit.  Eli minulla on siis nyt ilo ilmoittaa, että meillä on, hyvät ihmiset, 11 uutta seuratanssin perusohjaajaa innokkaina astumassa opetuskentälle. Ja ihania persoonia aivan jokainen!

Uusimuotoinen seuratanssin ohjaajakoulutus rakentuu seuraavasti:

• kolme viikonloppua Eskari-koulutusta (E1-E3). Lähiopetuksen kokonaistuntimäärä on 40,5 h
• eskarilta edetään perusohjaajakoulutukseen, jota on viisi viikonloppua (P1-P5).  Lähiopetuksen kokonaistuntimäärä tässä vaiheessa on 67,5 h. Eskarin ja perusohjaajavaiheen suoritettuaan on oikeutettu käyttämään seuratanssin perusohjaaja -nimitystä
• perusohjaajavaiheen käytyään oppilas suorittaa kaksi vapaavalintaista jatkokoulutusmoduulia, kumpikin kaksi koulutusviikonloppua. Lähiopetuksen kokonaistuntimäärä tässä vaiheessa on 54 h
• lähiopetuksen lisäksi koulutusviikonloppujen välissä kehitetään omaa tanssitaitoa, mahdollisuuksien mukaan molemmissa rooleissa, ja tehdään kurssiviikonloppuina jaettuja etätehtäviä
• kaikki koulutukset (Eskari E1-E3, Perusohjaaja P1-P5, Jatkokoulutus 1-4) käytyään oppilas pätevöityy seuratanssiohjaajaksi

Paljon kirjaimia ja numeroita.  Jos jaksoit lukea tänne asti ja mietit, mistä oikein on kyse ja voisiko tämä olla kenties sinulle, niin luehan vielä eteenpäin.

Yhdeksän kuukauden mittainen matka aivan ihanan porukan kanssa. Yhteensä kahdeksan tanssintäyteistä, hikistä, tuskaista, pohtivaa, ihania oivalluksia tuottavaa viikonloppua.  Ryhmässä on ollut mukana vähemmän ja enemmän paritanssia harrastaneita, mutta kaikki on alusta asti tuotu samalle viivalle, ja taustasta riippumatta aivan jokainen on joutunut – ei, vaan päässyt – nöyrtymään ja toteamaan, että loistavakaan tanssijuus ei suinkaan automaattisesti takaa  loistavaa opettajuutta.  Yhdeksän kuukauden aikana on kehitetty omaa tanssia (ja sitä koulutukseen on sisällyttävä paljon), opeteltu oman tekemisen sanoittamista (yllättävän vaikea asia loistavillekin tanssijoille!), ideoitu ja harjoiteltu opetusryhmittelyitä, tanssittu 14 lajin peruskuvioita sekä viejänä että seuraajana, opeteltu alusta lähtien myös opettamaan niitä, puhuttu musiikista sekä teorian että käytännön kautta, huollettu kehoa, treenattu lähtölaskuja niin paljon, että niistä on kuulemma tehty T-paitojakin (”viis-kuus-ja-lähtee-nyt”, vai mitä, kurssilaiset?), puhuttu vakuutuksista, Gramexista, omasta musiikkikirjastosta, haastavista oppijoista ja mitä vielä?

Ai niin – ja naurettu. Itsellemme lähinnä. Ja paljon.  Nauru on kuulemma terveellistä, niin että tervetuloa mukaan nauramaan!

Itselleni nämä viikonloput ovat luonnollisesti tarjonneet täysin erilaisen ikkunan tanssinopetuksen maailmaan. Olen ikään kuin joutunut/päässyt nousemaan pohdinnoissani yhtä metatasoa ylemmäksi, tanssinopetuksen ”nextille levelille”. Kuinka ohjata toisia opettamaan?  Kuinka pitää tanssitunteja kurssilaisille niin, että he sekä saavat omaan kehoonsa uutta tarpeellista oppia että oppivat katsomaan asioita tanssinohjaajan näkökulmasta?  Lienee tarpeetonta sanoa, että tehtävä on ollut haastava, mutta samalla aivan äärimmäisen mielenkiintoinen.

Tunnustaa täytyy, että monina koulutusviikonloppuina takki on ollut sunnuntai-iltana kotiin palattua aivan totaalisen tyhjä. Teppo Tyhjänen -olo on ollut siis vahvasti läsnä.  Silti juuri nämä viikonloput ovat olleet loppujen lopuksi niitä voimaannuttavia läsnäolon hetkiä, ja viimeistään viikonloppua seuraavana maanantaina puolenpäivän aikaan on alkanut vähän kuin odotella kuukauden päästä odottavaa seuraavaa koulutusviikonloppua!

Jos siis nyt kiinnostuit asiasta ja mielesi palaa päästä noin vuoden mittaiselle matkalle itseesi, tanssijuuteesi, kenties orastavaan opettajuuteesi, kehoosi – ja ihan vaan törkeän hyvien tyyppien kanssa harrastamaan viikonloppu per kuukausi -tahdilla – niin kerron sinulle ilouutisen: 2016-2017 Seuratanssin ohjaajakoulutukseen ilmoittautuminen on käynnissä tässä osoitteessa.  Ilmoittautumisaikaa ekaan eskariviikonloppuun on 1.4.2016 asti, joten pistähän töpinäksi!  Tervetuloa kaikki uudet, ihanat tanssiin rakastuneet ihmiset Heinin ja Jyrkin hellään huomaan!  Me leivomme teistä koulutusviikonlopuissa itsensä ja tanssinsa tuntevia, luottavaisia ja päättäväisiä tanssinohjaajia.

Ja viimeisenä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä: tässä uudet seuratanssin perusohjaajat, olkaa hyvät.  Ja onnea teille kaikille mussukoille vielä kerran!

Kuvassa vasemmalta oikealle: Meeri Kangasmäki, Tiina Väisänen, Arto Väisänen, Sari Heikkilä, Kati Laine-Rissanen, Henna Rusi, (etualalla kouluttajat Jyrki Keisala ja Heini Ahtiainen), Heli Broberg, Reima Reinvall, Outi Hostikka, Piia Hyttinen ja Kalevi Hyttinen.

P.S. Erityiskiitos kuuluu SUSEL:in koulutussihteeri Henna Rusille, joka jaksoi oman ohjaajaopiskelunsa ohessa hoitaa koko yhdeksän kuukauden ajan kaikki koulutusten käytännön järjestelyt.  Harvoin on on missään yhteistyö ollut niin saumattoman helppoa kuin Hennan kanssa.

P.P.S.  Vaikka näyttääkin siltä, että yhdeksässä kuukaudessa allekirjoittaneelta eivät ole vaihtuneet paita eivätkä housut, on niitä silti pesty ahkerasti välillä!

Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja

…todistaa stadilainen ravintolatanssi toimittajalle ja jatkaa: ”kun Vanhan Kellari viime keväänä lopetti viimeisenä Helsingin keskustan tanssiravintolana tanssien pitämisen, hetken luulin, että tämä oli nyt tässä.  Mutta onneksi on vielä ihmisiä, jotka uskovat minuun ja haluavat pitää minut osana pääkaupunkimme elävää kulttuuria.  Tämä ilta herätti minut uudelleen henkiin!”

Toden totta, 13.1.2016 tehtiin Helsingissä arvokkaita kulttuuritekoja, kun 10tanssin ideoima Hurmio-klubi aloitti keskiviikkotanssinsa Virgin Oilin tiloissa Mannerheimintie 5:ssä.  Puolisen vuotta pääkaupungissamme ehdittiinkin elää puutoksen aikaa: ravintolatansseja ei enää Kellarin tanssien lopettamisen jälkeen missään päässyt kokemaan.  Muutos 1980-90 -lukujen tienoille on huima: parhaimmillaan Helsingissä oli toiminnassa toistakymmentä aktiivista tanssiravintolaa.

Hurmio-klubin takana on 10tanssin tekijätiimi, etunenässä tanssin monivaikuttaja ja Suomen Tanssinopettajain Liiton puheenjohtaja Helena Ahti-Hallberg.  Primus motorina ja kevään esiintyjäkalenterin laatineena – ja ne esiintyjät hankkineena! – on toiminut Kirsi Uskali, joka myös täyttää koko kevään ajan bänditauot valitsemallaan tanssimusiikilla.  Kysyttäessä Helena myöntää, että luonnollisesti taloudellinen ponnistus on ollut mittava, puhutaanhan nyt ravintolatanssien järjestämisestä maamme pääkaupungin ydinkeskustassa.  Mutta rakkaus tanssiin ja halu pitää yllä elävää seuratanssikulttuuria myös kaupunkiympäristössä on kantanut, ja hyvä niin.

Olinhan siellä minäkin – ja vaikutuin.  Avajaisiltana paikalle saapui kuutisensataa tanssin ystävää, eli mökki oli niinsanotusti täynnä iloisia ihmisiä, jotka tanssivat, katselivat muiden tanssia, seurustelivat, fiilistelivät Kyösti Mäkimattilan ja Varjokuvan loistavaa musisointia ja sanalla sanoen viihtyivät.  Usean ihmisen suusta kuulin illan aikana, että tunnelma paikan päällä oli lämmin ja viihtyisä.  Erityisesti oli pantu merkille, että joistakin ennakkoarveluista huolimatta (”siitä tulee nuorten paikka”) paikallaolijoiden ikähaitari oli ilahduttavan laaja.  Lattialla jorasivat niin nuoret kuin varttuneemmat – niin kuin pitääkin, jos haluamme tanssikulttuurimme pysyvän hengissä ajan hektisissä haasteissa.

Kun paikalla on niinkin sankka tanssijajoukko, niin olihan siellä lattialla ahdasta.  Mutta mitäs sitten – tämä oli itselleni vähän erilainen ilta, sellainen, jonka aikana kokeneempikin tanssija oppii paljon sellaista paritanssia, jota ei normi-illassa tule harrastaneeksi.  Huomasin nimittäin, että hitaiden biisien aikana taisin yhden lavakierroksen aikana keksiä luomumenetelmällä ruotsalaisten rakastaman dirty foxin!  Kun tilaa ei ole etenemiseen, niin sitten pitää keksiä jotain ihanaa tekemistä paikallaan.  Ja tungoksesta huolimatta minusta tuntui siltä, että kyllä sinne sekaan vaan mahtui, muut huomioiden.

Kyöstistä ja Varjokuvasta täytyy vielä sanoa, että tuskin missään muussa ympäristössä koskaan on tämän poppoon habitus pukuineen ja ”rasvaletteineen” toiminut niin hyvin kuin Hurmio-klubin avajaisissa.  Kun tanssi-iltani oli lisäksi kuorrutettu sekä aivan kerrassaan ihanilla tanssijattarilla että mukavilla tanssiaiheisilla keskusteluilla, niin täytyy todeta loppukaneettina, että taitavat tämän kiireisen tanssinopen ainoat työviikon vapaaillat jatkossakin suuntautua kohti Hurmio-klubia.  Siellä siis nähdään!  Toivon sydämestäni, että Hurmio-klubin kevät saa tanssijat liikkeelle sankoin joukoin stadista ja kauempaa.

Norsunpohtijat

Ranskalainen, amerikkalainen ja suomalainen olivat lomamatkalla Intiassa ja pällistelivät norsua.

Ranskalainen tuumaili: ”Minkähänlaista ruokaa norsusta voisi laittaa?”
Amerikkalainen puolestaan pohdiskeli: ”Kuinkahan paljon rahaa norsulla voisi tehdä?”
Mitäpä mietti suomalainen: ”Mitähän tuo norsu minusta ajattelee?”

Toisinaan minulle tulee erilaisia seuratanssin ”seura”-puolta koskevia keskusteluja kuunnellessani tunne, että me suomalaiset olemme tanssiessammekin yhä norsunpohtijoita. Entä jos minun tanssini ei miellytäkään tuota toista? Mitähän tuo taitava tanssija nyt minusta ajattelee, kun rohkenin häntä tulla hakemaan? Apua, toi on opettaja, varmaan hän antaa minulle mielessään kuus miikan!

Ja kuinkas monen tanssi onkaan yltänyt ennenäkemättömän huikeisiin ulottuvuuksiin noiden pohdintojen aikana ja seurauksena? Aivan.

Sinä et oikeasti voi tietää, mitä se toinen sinusta ajattelee, mutta minäpä autan sinua ja avaan tähän ytimekkäästi yhden esimerkin viejän ajatusmaailmasta, kas tässä, olepa hyvä:

”Nooooin, selvisinhän tuosta ahtaasta paikasta. Laittaisko ohiaskeleen nyt vai tekiskö käännöksen? Kylläpä soittaa kivasti tuo bändi lempitangoani. Lähteeköhän auto pihasta liikkeelle tanssien jälkeen? Otinkos mä vaihtokalsarit mukaan vai en? Mukavan tuntuinen tämä daami tässä. Oho, sehän lähti mukaan kivasti tuohon pyörähdykseen. Huh, ja mä kun en ole oikein koskaan saanut tuota onnistumaan siististi. Lähtisköhän hän toisillekin kappaleille? Täytyykin kysäistä. Vaan kylläpä janottaa, taidan poiketa vesipisteellä kohta.”

Voi myös aivan hyvin olla, että tanssiparisi ei ajattele tanssiessaan – yllätys! – yhtään mitään.  Ainakaan meille miehille sellaisen olotilan saavuttaminen ja ylläpitäminen ei ole mitenkään vaikeaa.  Mitä se toinen sen sijaan hyvinkin luultavasti ei ajattele:

”Millainen tuo toinen on noin niin kuin ihmisenä ja miksi ihmeessä hän tuli minua hakemaan?”

Heitän tässä ihan mahottoman vallankumouksellisen ajatuksen ilmaan: entäpä jos me herran vuonna 2016 pohtisimme tansseissa vähemmän, mitä ne toiset tanssijat meistä mahtavat kulloinkin ajatella, ja keskittyisimme nauttimaan omasta tanssi-illastamme tasa-arvoisina muiden lipun ostaneiden kera? Tulisiko aivan katastrofaalisen huono tanssivuosi, mitä?

Hälsningar från Göteborg

Suomalainen seuratanssikulttuuri on maailman mittakaavassa ainutlaatuista, mutta ei rajoitu maamme rajojen sisäpuolelle.  Maailmassa on paikkoja, joissa asuu Suomesta lähteneitä siirtolaisia, ja missä kaksi tai useampi suomalainen kohtaa, siellä ennen pitkää pistetään tangoksi.  Yksi tällaisista paikoista on kallioisten kukkuloiden keskellä sijaitseva Ruotsin länsirannikon satamakaupunki Göteborg, jossa sain viime viikonloppuna vierailla Saanko Luvan Seuratanssijoiden (SLS) opettajavieraana heidän vuotuisella loppiaisleirillään.

SLS koostuu pääosin ruotsinsuomalaisista, seuratanssista innostuneista jäsenistä, ja useimmilla on takanaan pitkän pitkä tanssijan taival.  Jäsenet ovat pääosin varttuneempaa kansaa, ja valitettavasti nuoria ei kuulemma juuri onnistuta houkuttelemaan tämän harrastuksen pariin – nykypäivän nuoren mielenkiinnon kohteista kilpailevat Ruotsissakin aivan muut asiat.  Sama ilmiöhän meillä on käynnissä Suomessakin: perinteinen seuratanssikulttuuri ukkoontuu ja akkaantuu vähitellen, ja rinnalle nousee muunlaista, ei niin vahvasti perittyihin sääntöihin kahlittua paritanssikulttuuria.

Loppiaisleirin lajeiksi oli toivottu hidasta valssia, tangoa ja rumba-boleroa.  Koska olin menossa ensimmäistä kertaa opettamaan Suomen ulkopuolelle, lähdin matkaan vailla ennakko-oletuksia tai -odotuksia.  Ja se kannatti – nimittäin Göteborgissa, hyvät lukijani, osataan kuulkaa tanssia!  Leirillä oli nelisenkymmentä tanssijaa, ja ensimmäisestä illasta lähtien ryhmän taitotaso oli suorastaan silmiinpistävä.  Pienellä houkuttelulla herratkin löysivät rumbalantionsa, ja tangossa ja valssissa houkuttelimme kehoista askeleelle ponnistamista, sitkeää, ulottuvaa liikettä, ja hitaassa valssissa erityisesti kylkien sekä tangossa kehon rotaatioiden käyttöä.  Ryhmä teki töitä mukisematta ja läsnä oli tekemisen meininki, joka tuotti myös tulosta, vaikka lähtötasokin oli suorastaan hätkähdyttävän korkealla!  Tunnelma oli välitön ja humoristinen, eli opettajan oli helppo olla ohjaamassa ja tekemässä töitä yhdessä kurssilaisten kanssa.

Leiri herätti mietteitä, jotka haluaisin avata tähän kanssanne.  Jäin miettimään, miten on mahdollista, että suomalaisesta, jokapäiväisestä seuratanssikulttuurista melko lailla erillään oleva ”saareke” voi kehittyä näin taitavaksi.  Suomessahan tanssitaitojaan voi käydä harjoittamassa parhaimmillaan vaikka viikon jokaisena iltana tansseissa.  Göteborgissa ihmisillä on vain tanssikurssit ja ne tanssit ja -tapahtumat, joita he jaksavat itse silloin tällöin järjestää.

Itse asiassa, voisiko syy osaamiseen löytyäkin tästä?  Olen aiemminkin kirjoittanut, että suomalaiseen seuratanssikulttuuriin on aina kuulunut ikään kuin ylimääräisenä, historiasta kumpuavana painolastina eräänlainen osaamattomuuden ylistys, joka ilmenee tanssikursseilla käymisen väheksymisenä ja jopa sellaisina loogisesti mielettöminä väitteinä, kuten ”oppiminen tappaa tanssin ilon ja tanssista tulee suorittamista”.

Göteborgissa tarjolla on vain viikkotunteja ja leirejä, joita järjestetään sekä paikallisin opetusvoimin että Suomesta saatujen opettajien ja ohjaajien johdolla.  Silloin tällöin kokoonnutaan yhteen ja pidetään tanssit.  Eli ihmiset, jotka haluavat tanssia, tulevat ensisijaisesti kursseille.  Asenne ja ilmapiiri oppimiselle on siis jo lähtökohtaisesti suotuisa: kursseilla seurustellaan ja opitaan uusia taitoja ja se on kivaa!  Voin vakuuttaa, ettei missään ollut myöskään vähimmässäkään määrin nähtävissä minkäänlaisia ”voi kun tämä oppiminen pilaa minulta tanssin ilon” -ilmeitä, vaan ihmiset nauttivat sielunsa pohjasta liikkumisen tuottamasta kehollisesta onnesta ja ilosta.

On ilmiselvää, että Göteborgissa on lisäksi varsin taitavia viikko-ohjaajia, joita mm. SUSEL sekä Liisa Kontturi-Paasikko ovat kouluttaneet.  SLS on SUSEL:in jäsenseura, ja olisi suotavaa, että jatkossa yhteydet SUSEL:in suuntaan tiivistyisivät.  SLS on arvokas osa suomalaista seuratanssikulttuuria, ja seuralaisten nöyrästä asenteesta taitojen oppimista kohtaan voisivat monet kotomaamme tanssijat ottaa mallia.

Kiitän tässä vielä aivan erityisesti SLS:n koulutusvastaava Esa Myllymäkeä, joka hoiti kaikki reissuni järjestelyt mallikkaasti.  Opesta pidettiin ruotsinmaalla oikein hyvää huolta.  Tänne tulen riemumielin vielä uudelleen, jos kutsu joskus käy!

Tanssiminen ei ole helppoa

Somekeskustelut tanssimisesta ja erityisesti sen opiskelemisesta ja tanssitunneilla käymisestä nostivat pintaan syviä, sameita pohjamutia, joita olen käsitellyt blogissani aiemminkin.  Käydäänpä aiheen kimppuun napakasti ja provosoivasti seuraavalla väitteellä:

Opettajien pitäisi lakata hokemasta, että tanssiminen on helppoa, sillä väite ei ole totta ja se voi olla vahingollinen.

Avataanpa väitettä vertaillen: jos menen laskuvarjohyppykurssille, minulla ei ole suuria luuloja omasta osaamisestani ja pakkaan mukisematta sitä varjoa ja pompin muutaman metrin korkuisesta hyppytornista satoja kertoja ennen kuin minut päästetään – tai edes haluaisin ja uskaltaisin – hypätä koneeseen.  Jos menen tae kwon do -kurssille, en odota, että ensimmäisillä tunneilla harjoiteltaisiin monimutkaisia potkusarjoja ja tiilien rikkomista.

Ollaanpa nyt aivan rehellisiä: kyllä, kaikki paritanssi pohjautuu kävelyyn, mutta se ei silti ole pelkkää lompsimista.  Tanssi kysyy monipuolisia motorisia taitoja (erityisesti tasapaino- ja liikkumistaitoja), joita oppii vain harjoittelemalla ja tekemällä toistoja.  Paljon toistoja.  Niin kuin pätee mihin tahansa pitkälle eriytyneeseen taitoon, myös tanssin oppiminen on vaikeaa, ja tämä tulisi hyväksyä.  Tanssin oppiminen koostuu kausista, jolloin tunnet omaksuvasi uutta ja nautit siitä täysin rinnoin – mutta myös niistä oppimistasanteista, jolloin voit tuntea turhautumistakin siitä, ettei kehitystä päällisin puolin tapahdu.  Silti pinnan alla kytee, ja jossain vaiheessa tasanteella luistelu loppuu ja siirryt ”seuraavalle levelille”.  Ja voi miten ihana se tunne onkaan – kun tiedät tehneesi lujasti töitä, joka palkitaan parempana perusliikkeenä ja sitä kautta helpomman tuntuisena ja paremman näköisenä tanssina.

Ymmärrän kyllä, miksi opettaja haluaa väittää tanssimisen olevan helppoa: jotta uutta oppilasta ei lannistettaisi heti alussa sillä ennakkoluulolla, että kyseessä on jotain niin valtavan vaikeaa, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia oppia sitä.  Mutta jakamalla tätä väittämää ilman perusteluja ja kaikille oppilailleen kurssitasosta riippumatta tanssinopettaja tekee itse asiassa oppilailleen kaksi karhunpalvelusta:

Ensinnäkin, mitä ajattelee se oppilas, jonka perusliikkumisessa on vielä haasteita ja joka ei itse tunne oloaan hyväksi tanssiessaan?  Opettaja väittää, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta se ei tunnu siltä, joten minun täytyy sitten olla huono tanssija, ehkä jopa liian huono tähän harrastukseen.

Toiseksi, oppilas, jolle hoetaan ”tämä on helppoa”, saattaa hyvinkin ymmärtää lauseen muodossa ”tätä ei tarvitse eikä kannata harjoitella enää”.  Seuraus: oppilas ryntää liian nopeasti seuraavalle kurssitasolle ”opettelemaan niitä kuvioita”.  Kävin jo yhdellä alkeistunnilla, mitä sinne enää palaamaan.  Osaan jo!  Tämän koin viimeksi muutama viikko sitten oppilaana eräällä tanssileirillä, jossa oli neljä tasoryhmää.  Olen itse tanssinut ja opettanut jo pitkään kyseistä lajia, mutta silti en uskaltautunut tasoryhmään neljä ”konkarit” vaan jättäydyin suosiolla tasolle kolme ”edistyneet”.  Siellä vastaani tuli tanssijoita, jotka eivät kyenneet askeltamaan soivan musiikin perusrytmissä.

Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma vaikuttaa myös paritanssissa: mitä enemmän tanssijalla on haasteita omassa liikkumisessaan, sitä enemmän hän yliarvioi omaa osaamistaan.  Tämän vuoksi meidän opettajien on lakattava tekemästä oppilaille sitä karhunpalvelusta, että jätämme heidät vaille rehellistä korjaavaa palautetta ja tyydymme toistelemaan mantraa tanssiminen on helppoa.

Ei ole.

Tanssiminen ei ole helppoa, mutta silti minä ja sinäkin voimme tulla siinä harjoittelemalla paremmiksi.  Ja juuri siksi se on niin ihanan palkitsevaa.

Tietämisen sietämätön keveys

”Kaikki riippuu näkökulmasta: kastemato jää kauniina kesäpäivänä paljon mieluummin tonkimaan likaista maata kuin lähtee ongelle.”

– Tuntematon ajattelija

Blogissani on viime aikoina ollut hiljaista, mutta korvieni välissä ei.  Olen pohtinut paljon sekä tanssijuuttani että opettajuuttani ja mielestäni tehnyt molempia roolejani perustavalla tavalla järisyttäneen oivalluksen, jonka haluan jakaa kanssanne, hyvät lukijani, siinä toivossa, että oivallus avaisi teillekin uusia näkökulmia.

Oivallukseni liittyy ennalta tietämisen ongelmaan, ja lähestyn sitä molemmista rooleista käsin:

Tanssija

Paritanssin ytimessä on vienti ja seuraaminen, joka yksinkertaistettuna tarkoittaa kehojen kohteliasta keskustelua, jossa ”ennalta suunnittelevana” osapuolena toimii viejä ja reagoivana osapuolena seuraaja.  Viejä ehdottaa kehonsa liikkeillä erilaisia asioita, kuten askelia eri suuntiin, käännöksiä, tanssiotteen vaihdoksia tai tanssikuvioita.  Näihin ehdotuksiin seuraaja reagoi oman kehonsa energialla, jatkamalla liiketilaa, jonka viejä aloitti.  Viennin ja seuraamisen välillä on viivettä, ja (edelleen yksinkertaistettuna) vienti tulee ajallisesti ennen kuin seuraaja reagoi siihen.

Viennin ja seuraamisen luonteesta johtuen tanssiparin roolituksessa ylivoimaisesti enimmän osan aikaa viejä tietää etukäteen, mitä on tulossa, koska hän joutuu ”suunnittelemaan” tanssiaan ja sopeuttamaan sitä myös muiden tanssilattialla olevien liikkeeseen.  Sen sijaan enimmän osan aikaa seuraaja ei tarkalleen tiedä, mitä odottaman pitää.  Hyvä seuraaja toki tunnistaa viejän kehon liikkeistä esim. valmisteluja erilaisiin kuvioihin, käännöksiin jne. mutta silti – kärjistettynä – voidaan sanoa, että seuraajalle jokainen askel on yllätys.

Koska nyt aletaan olla oivallukseni ytimessä, toistetaanpa nämä kaksi tärkeää lausetta:

Viejä tietää etukäteen, mitä on tulossa.

Seuraajalle jokainen askel on yllätys.

Näitä kahta lausetta kannattaa pohtia rauhassa ja erityisesti miettiä, mitä tästä näkökulmien perustavaa laatua olevasta erosta seuraa.  Viejä tietää joka hetki, mitä hän aikoo seuraavaksi viedä.  Hän on ikään kuin tanssinsa ”päällä”, ja hän saattaa itse varsin nopeasti ”kyllästyä” tanssiinsa.  Ja kun hän itse kyllästyy, hän olettaa automaattisesti, että seuraajakin on yhtä kyllästynyt.  Hän kokee tarvetta lisätä tanssiinsa uusia elementtejä, jotka eivät kyllästyttäisi, ja usein nämä uudet elementit ovat joskus jollain kurssilla opittuja tanssikuvioita, joita sitten lähdetään ”suorittamaan” siitä riippumatta, miten hyvin ne ovat hallussa.

Vaan mitäpä jos viejä yrittäisikin nähdä yhteisen tanssin seuraajan näkökulmasta?  Seuraajalle jokainen tanssihetki on tuore ja uusi, koska jokainen askel sisältää epävarmuuden ja yllätyksen mahdollisuuden.  Mitä jos viejä pysäyttääkin vaihtoaskeleensa ja vie molemmat fiilistelemään kehoillaan paikallaan musiikin rytmissä?  Mitä jos tangokävelyn sekaan otetaankin katkaistuja kävelyitä pienine pysähdyksineen?  Entä jos cha chan perusaskeleen lopussa jäädäänkin yhdessä linjaan paikalleen kuuntelemaan makeaa torvisooloa?  Tai millaiseen euforiaan seuraaja voi päästä, vaikka viejä vie vain hitaan valssin ulottuvaa vaihtoaskelta ja – ennalta määräämättömissä kohdissa – tanssii oikeaa ja vasenta käännöstä?

Ihan aina, kun seuraajilta kysytään, millainen tanssi on heidän mielestään nautinnollista, vastaus on sama: ”vaikka menisi pelkkää perusaskelta, jos sen tekee tyylillä.  Ei tartte sataa kuviota, kuvioiden suorittaminen on vain ärsyttävää”.  Miksi me viejät sitten niin helposti sorrumme tuohon ”kuvioiden suorittamiseen”?  No ylläkuvatusta syystä!  Eikä asiaa auta se, että kun me itse tanssimme tanssi-iltana samat kuviot samoissa tanssilajeissa viidentoista seuraajan kanssa, niin jokaiselle seuraajalle tanssitilanne kanssamme on kuitenkin uusi.

Hyvät viejät: nyt ainakin pääkaupunkiseudulla on jo järjestetty Leading Ladies -kursseja, joihin miehet ovat voineet myös osallistua seuraajan roolissa.  Suosittelen lämpimästi.  Näkökulman hetkellinen vaihto avaa tanssiisi uusia oivalluksia sekä herättelee empaattista ajattelua ja toisen rooliin asettumiskykyä.  Oivallat sen, miten vähällä kuviomäärällä seuraaja pidetään hyrisemässä tyytyväisyydestä!

Opettaja

Kohta edelläkuvatun oivalluksen tehtyäni löin itseäni virtuaalisesti otsaan ja käsitin, että täsmälleen sama asia on sovellettavissa tanssinopetukseen.  Opettaja on (toivottavasti!) suunnitellut illan tanssitunnit ja siten tietää, mitä on tulossa ja mihin milläkin harjoituksella pyritään.  Opettajalle opetettavat asiat ovat usein myös helppoja, tai ainakin sellaisina hän itse kokee ne, koska hän saattaa opettaa samoja asioita lukuisille ryhmille viikossa.  Näin ollen opettaja (koska hänkin on vain ihminen) kyllästyy myös nopeasti opetettavaan asiaan, ja seurauksena saattaa olla, että hän etenee liian nopeasti asiasta toiseen – ja oppilaat putoavat kyydistä.

Myös me opettajat hyödymme valtavasti tilaisuuksista saada olla oppilaana muiden opettajien tunneilla.  Ne antavat meille tilaisuuden vaihtaa näkökulmaamme ja ymmärtää, että oppilaalle jokainen tilanne tunnilla on uusi ja että sitä perusaskelta voi tosiaankin hioa vaikka puoli tuntia putkeen, uusia kehollisia asioita pikkuhiljaa vastaanottaen ja vanhoja työstäen.  Että ei ole lainkaan kiire päästä etenemään niihin kuviohärpätyksiin, varsinkaan jos opettaja osaa motivoida oppilaat siihen, että tämä liike, mitä juuri nyt teen, on tärkeää.  Että juuri tämä on kaiken perusta.

Itse olen viime aikoina nauttinut argentiinalaisen tangon tunneilla, joilla käyn oppilaana kehittyäkseni lajissa itse, pelkistä tangokävelyistä.  Niistä en saisi milloinkaan tarpeekseni, sillä omasta kävelystäni on vielä noin valovuoden verran matkaa parhaiden tangotanssijoiden upeaan kävelyyn, jossa kävelyaskeleesta tulee taidetta.  Ehkä jonain päivänä osaan kävellä!  Ja tanssituntien suunnittelussa olen ottanut käyttöön poisheittämisen periaatteen: jos olen suunnitellut illan tanssitunneille läpikäytäväksi kuusi asiaa, valmistaudun jo etukäteen siihen, että niistä kuudesta voin huoletta heittää pois neljä.  Ne säästän sitten jatkoa varten, sillä meillä on koko elämä aikaa oppia tanssimaan.

Hello Helsinki!

Olemme pikkuhiljaa kotiutuneet tänne maamme pääkaupunkiin – voisi suorastaan sanoa, että viihdymme täällä.  Syksyn opetukset ovat jo täydessä vauhdissa, ja nautin suunnittelusta ja tekemisestä aivan kuin ennenkin.  Paikkakunta vaihtui, mutta oppilaiden kehitystarpeet ja motiivit tulla kursseille ovat samat.  Joku tulee opettelemaan tanssia ensi kesän häitä varten.  Joku tulee kurssille uteliaisuudesta.  Toiset tulevat treenaamaan uusia kehollisia asioita ja vahvistamaan jo opittuja taitoja.  Kaikkia tuntuu yhdistävän opettajaa ilahduttava asia: halu oppia uutta tekemällä.

Tammisalon VPK:lla pyörivät tiistai- ja torstai-iltaisin peruskurssit.  Paikka on pienehkö, mutta mukavan intiimi ja ihan toimiva.  Olen lähtenyt viikkoryhmissäkin toteuttamaan ideologiaani, jonka mukaan heti alkeistasolta lähtien on mahdollista harjoitella ”oikeita” kehollisia asioita: ryhdikästä ja kannateltua tanssiasentoa, lantion ja selän toimintaa, vientiä ja seuraamista.  Alkeistasolla opettajan suurin haaste on oppilaan vielä nupullaan oleva kehollinen ymmärrys; pitää välttää lillukanvarsiin menemistä ja keskittyä ”suuriin linjoihin”, samalla kun tarjoaa kurssi-illan aikana jotain keinoja (kuvioita) ”selvitä” lajista vaikkapa tanssipaikassa.  Palaute on ollut kannustavaa, ja tällä hetkellä tuntuu, että opetusstrategiani on oikeansuuntainen.

Espoon Olarissa, Matinkylän Pirtillä pyörivät sunnuntai-iltaisin Tanssitekniikkaa pintaa syvemmältä -illat.  Tämän kurssin kohdalla otin oikeastaan suuren riskin ja haasteen itselleni: löytyykö pääkaupunkiseudulta tanssijoita, joilla on takanaan jo tallattuja tanssikilometrejä ja jotka haluavat tulla viikottain paneutumaan vähän yksityiskohtaisemmin paritanssin eri haasteiden ääreen?  Nyt näyttää siltä, että kyllä löytyy – paikalle on saapunut innokkaita ja kovasti töitä paiskivia edistyneen tason tanssijoita, jotka ovat jättäneet kotiin perinteiset käsitykset tanssikursseista ja halunneet tulla kokemaan ja kokeilemaan.  Hyvä te!

Sekä viikkotunnit että sunnuntai-illat vahvistavat sitä, minkä olen tiennyt jo pitkään: minä rakastan tätä ammattia!

Etelän tanssilavojakin olen ehtinyt testailla.  Päällimmäisenä huomiona on ollut kädenalitanssijoiden huikea määrä: foksimusiikin soidessa lattian valtaavat fuskaajat ja foksia tanssii muutama pari.  Samoin humpan soidessa suurin osa tanssii sitä buggina ja me ”humpparakastajat” jäämme vähemmistöön.  Kuitenkin sopu on sijaa antanut ja toivottavasti antaa sitä jatkossakin. Netti ja some ja niiden ainaiset kiistakapulat ja vastakkainasettelut eläkööt omaa elämäänsä; tanssipaikoissa todellisuus on toinen, ystävällisempi.  Ja hyvä niin, tanssi ja tansseissa käynti kuulukoot edelleen aivan kaikille.

Turhaa kekkalointia Lintsillä

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Kuulin, että olisi tanssit Lintsillä ja joku Taikakuu soittamassa. Teryleenipaita päälle, kravatti liian kireälle ja kaapista rippipuvun takki. Menneniä laitoin kainaloon ja kalsareihin. Kirveli.

Poljin paikalle vaarivainaan munamankelilla. Kettinkirasva sotki housunlahkeen. Kirosin ja puuskutin. Lintsille piti kiivetä loputonta ylämäkeä, ja kun lopulta pääsin portista sisälle, niin paikkahan oli täynnä ihmisiä venkuloimassa ja keekoilemassa turhan päiten kaiken maailman kieputtimissa. Aivan ilmanaikuista hommaa. Pitääkin muistaa laittaa Hesarin tekstaripalstalle pari valittua sanaa koko paikasta.

Tanssipaikalla järkytyin ja pahoitin mieleni: ei lipunmyyntiä! Ei järkkäreitä heittämässä humalaisia (joita ei ollut) tanssipaikan putkaan! Ei hakuvuoroja eikä muitakaan sääntöjä – eikä edes hakuriviä! Miten ihmeessä tällaisessa paikassa voi kunnon ihminen edes kävelyttää ketään?

Menin istumaan takariviin, mutta eivät antaneet naiset edes siellä rauhassa murjottaa, vaan heti oltiin hakemassa ketkuttamaan. Bändi soitti jotain kummallisen rytmikästä kappaletta ja kaikki veivasivat ja suorittivat. Tanssin ilo oikein loisti poissaolollaan. Kasvoilla joku kummallinen virnistys, suupielet silleen korkealla ja silmät härskisti sirrillään jokaikisellä.

Yritin selittää, etten voi tuollaiselle lähteä, kun ei ole sääntöjä eikä perusaskeleita. Daami ei uskonut, vaan veti lattialle. Koetin vetää yrmyn ilmeen naamalle ja lähdin suorittamaan. Vaan ketuiks meni sekin, musiikki meni jotenkin kummasti jalan alle ja pappa-Tunturi lähti lapasesta. Rippipuvun takin jouduin riisumaan jo ekojen pelien jälkeen. Hikoilin, ketkutin, kieputin enkä taatusti nauttinut tipan tippaa. Jokin kumma elohiiri vaan nyki kasvolihaksia, suupielet nousivat ylöspäin. Sekin harmitti.

Jouduin tanssimaan melkein joka pelin siinä säännöttömässä sekamelskassa, jossa kukaan ei nauttinut yhtään siitä musiikista, joka meni väkisin kroppaan ja jalkoihin. Niinpä otinkin takkini ja lähdin jo melkein heti encorejen jälkeen kesken pois. Kotimatka oli onneksi melkein alamäkeä.

Kotona pesin hampaat ja menin sänkyyn. Hyräilin jotain Taikakuun kappaletta, sitten tajusin hyräileväni ja pahoitin mieleni uudelleen. Hartiat nytkähdellen vaivuin uneen. Olipa kerrassaan paska tanssi-ilta.

Julkaisin kirjoitukseni 13.8.2015 Facebook-ryhmässä ”tanssiporukka”.  Laitoinpa sen sitten tännekin talteen.

Näkemiin, Kuopio!

Nyt, kun perheemme tavarat alkavat olla siirtyneet muuttolaatikoihin ja odottelemme torstaiaamuna pihaan kurvaavaa muuttoautoa, on aika tehdä pientä tilinpäätöstä Kuopion-ajastamme.

Tulin Kuopioon tanssinopettajaksi Suomen Tanssistudiot Oy:lle, Juhani ja Maija Kuosmasen hoteisiin, vuoden 2012 kesäkuun alusta.  Heti alussa huomioni kiinnitti ja minua ihastutti savolaisen ”lupsakka meininki”.  Palaute opetuksestani oli aluksi varovaisehkoa, mutta pian tulin tutuksi kasvoksi ja aloin saada suorempaa palautetta.  Kiitän kaikesta siitä palautteesta, jota olen teiltä oppijoilta saanut!  Sen avulla olen kyennyt varmistumaan siitä, että valitsemani opetuslinja on sekä minulle itselleni luontevin että se tuottaa asiakkaille oppimisen elämyksiä.

Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa siihen, että luon opetustilanteista rentoja ja pakottomia.  Olemme nauraneet paljon ja hartaasti tunneilla.  Olen ollut tuntitilanteissa rehellisesti oma itseni, sallinut myös omat mokani, ja ehkä tämä on edesauttanut oppilaita hyväksymään myös sen, että oppijoina hekin saavat olla ”keskeneräisiä”.  Ihminen, joka kokee olevansa jossain asiassa valmis, ei kehity enää.

Yllättävän paljon energiaa olen joutunut Savossa käyttämään viikkotunneilla ja erilaisilla viikonloppuleireillä parin vaihtamisen järjestelemiseen.  Hieman kärjistäen voisin sanoa, että missään muualla, missä olen opettanut, ei parin vaihtaminen ole ollut niin hankalaa kuin Savossa.  En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta kun alkeistunnin jälkeen suurin osa ryhmästä siirtyy tanssimaan vain oman parinsa kanssa, joutuu opettaja melkoisen dilemman ääreen: salin reunalle jää pilvin pimein hyviä daameja odottelemaan muutaman vaihtavan miehen vientiä.  Onneksi viimeisimmän kauden aikana tein havainnon, että moni daami lähti tässä tilanteessa rohkeasti kokeilemaan viemistä – ja hyvällä menestyksellä!  Siitä nostan hattua teille!

Kuopion PalatsiStudion viikkoryhmissä on vallinnut ihana oppimisen meininki.  Tunneille on tultu viihtymään, mutta myös tekemään töitä ja oppimaan uutta.  Savolaiset rohkenevat kysyä suoraan, kun eivät ymmärrä jotain, mistä opettajana olen hyvin kiitollinen.  En ole saanut oikeastaan lainkaan ”seläntakaispalautetta”, vaan kaikki palaute on tuotu joko tunnilla tai sen jälkeen suoraan minulle.  Kiitän teitä rehellisyydestänne!

Olette antaneet minulle myös loistavia mahdollisuuksia kokeilla kanssanne niitä uusia ajatuksia, joita minulla on tanssista ja sen opettamisesta syntynyt.  Sunnuntaisin olemme yhdessä keskittyneet yleistanssillisiin ja kehollisiin asioihin, ja olette heittäytyneet rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kanssani vaikkapa viemisen ja seuraamisen saloihin ja harjoitteisiin.  Savolaiset ovat rohkeaa kansaa.

Erityiskiitoksen olen varannut lavatanssikisailijoiden ryhmälle, joka on saapunut uskollisesti joka viikko viikkoharjoituksiin Kuopiosta ja kauempaakin.  Tässä ryhmässä on vallinnut aivan loistava tavoitteellisen treenaamisen, itsensä haastamisen ja muiden hyväksymisen henki.  Olette ahmineet tunneilla ajatuksiani niin tanssimisesta, kehollisesta olemisesta kuin tanssimusiikistakin.  Olette ottaneet vastaan palautetta ja kehittyneet huimasti tanssijoina sinä aikana, jonka olen kanssanne saanut viettää.  Siitä pääkiitos kuuluu Jussille ja Maijalle, jotka ovat eniten teitä harjoituttaneet, mutta pientä ylpeydenpoikasta tunnen kehittymisestänne itsekin.

Vapaa-aikaa oman tanssin kehittämiseen ja hauskanpitoon tanssinopettajalla ei juuri ole.  Yhden kauden olen kuitenkin ehtinyt kokea tangokärpäsen puremaa Tango Alegriassa Keman tunneilla ja joillakin leireillä.  Argentiinalaisen tangon treenaaminen jatkuu varmasti Helsingissä!  Tanssipaikoista minulla tulee eniten ikävä Rauhalahden keskiviikon naistentansseja, joissa olen kokenut monia ihania tanssihetkiä hyvien tanssijoiden kanssa, ja Kyllikinrannan sunnuntai-iltojen legendaarisia kesätansseja.

Mutta nyt on aika suunnata katse kohti tulevaisuutta maamme pääkaupungissa.  Uudet kurssit alkavat 18.8. Tammisalon VPK:lla, jossa vietämme paritanssin parissa tiistai- ja torstai-illat klo 17-20 viikottain.  Sunnuntaisin tulemme taas etsimään uutta, syvempää kehollista ymmärrystä Espoon Olarissa, Matinkylän pirtillä klo 18-20.

Näkemiin, Kuopio!  Tervetuloa Helsinki ja pääkaupunkiseudun tanssijat!

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
– ja niitä täynnä on maa.

– Aila Meriluoto

Avoin kirje tanssimielensä pahoittaneelle

Kuvassa Tabatha Bundesenin omistama Grumpy Cat, jonka omistaja ei ainakaan ole pahoittanut mieltään siitä, että hänen kissansa on meemiksi noustuaan tienannut omistajalleen miljoonia.

Päivänä muutamana (päivä muutettu) annoin itselleni kertoa, että tanssiystäväni Liina-Eveliina (nimi muutettu) oli kuullut Pulkkilan Polkkaparatiisin (nimi muutettu) naistenrivissä suunnilleen seuraavaa:

”En kyllä hae tuota Jyrkiä (nimeä ei muutettu) tanssimaan.  Hain häntä Humppilan Humppahelvetissä (nimi muutettu) pari päivää sitten, mutta hän ei hakenutkaan minua takaisin. Minä haen naistenhaulla vain niitä, joiden tiedän haluavan tanssia minun kanssani.”

Siltä varalta, että mielensä pahoittanut tuntematon tai joku muu samalla tavoin ajatteleva sattuisi tämän lukemaan, tiivistän näin:

Minä olen (kysykää vaikka vaimoltani) aivan liian yksioikoisesti ajatteleva mies, jotta nuorena harmaantuneiden hiusteni alle mahtuisi noin monimutkaisia motiiveja.  Aina kun haen jotakuta daamia tanssimaan, hänen ympäriltään sadat muut jäävät hakematta.  Olen toki sosiaalinen eläin, mutten silti ole tietoisesti lähettämässä haullani ympärilleni mitään sosiaalisia signaaleja.  Haen häntä, ketä satun milloinkin hakemaan – milloin mistäkin syystä ja usein ei mistään erityisestä – hetken tanssilliseen hauskanpitoon.  Sitten kappaleet loppuvat, ja haen jotakuta toista.

Tanssihakuni eivät ole esteettisiä, psykososiaalisia, uskonnollisia, rodullisia, älyllisiä eivätkä taidollisia kannanottoja, vaan pieniä, kainoja pyyntöjä lähteä kanssani tanssilattialle pitämään hauskaa kanssani parin biisin verran.  Minä en myöskään pidä minkäänlaista päänsisäistä kirjaa tanssi-illan hauista.  En pidä jonotuslistaa, enkä listaa heistä, joille olisin joidenkin outojen, tanssihauskanpidon ympärille kehitettyjen ”sääntöjen” mukaan velvoitettu suomaan hakujani.  Sama pätee luonnollisesti toisinpäin: minua hakevat – tai ainakin niin toivoisin – sellaiset ihmiset, jotka yksinkertaisesti haluavat lähteä kanssani juuri sillä hetkellä hetken hauskanpitoon lattialle.  En toivoisi, että yksikään daami tuhlaisi kuutta minuuttia tanssi-illastaan hakemalla minua tanssimaan jostain itsekehitetystä epämääräisestä velvollisuudentunteesta.

Tänäkin kesänä kesätoimittajat ovat pelotelleet asenteellisella kirjoittelullaan ”taviksia” sillä, että tanssilavalla on paljon erilaisia sääntöjä, joita tulee noudattaa.  Esitän tässä nyt oman, hieman yksinkertaistetun sääntöluetteloni.  Saa kopioida, toimittajat, josko joku joskus tänne eksyy lukemaan:

1. Pääsylipun lunastaneena sinulla on muiden kanssa tasavertainen oikeus käyttää se aivan miten tahansa: voit vaikka syödä sen lipun.  Tai voit juoda koko illan kahvia ja maistella kahvion herkullisia, kanelilta tuoksuvia tuoreita pullia.  Tai tanssia koko illan hiki päässä, milloin kenenkin kanssa ja milläkin strategialla.  Valinta on yksin sinun.
2. Liikkuessasi tanssilattialla kierrä sitä vastapäivään, muun liikenteen mukana.  Jos tanssit paikallaan pysyviä tansseja, etsi alue, jossa niitä on tarkoitus tanssia.  Yleensä se on lattian keskellä, muttei aina.
3. Muista tanssi-iltana normaalit, kohteliaat käytöstavat.  Jos pikkutörmäyksiä tai muita mokia tulee (ja niitä tulee, kaikille), pieni hymy ja anteeksipyyntö auttavat pitkälle.

Tämän monimutkaisempaa koko homman ei tarvitse olla.

Ai niin, ja yksi juttu vielä: voisiko joku viimeinkin taluttaa koko kiitoshakuajattelun kesämökin rantasaunan taakse ja päästää sen tuskistaan?  Kiitos jo etukäteen, ja hyvää mieltäpahoittamatonta tanssikesää kaikille!

Ilon kautta – stereotypiat maalitauluna

Tanssinopettaja Hanna Tuominen kirjoittaa täyttä asiaa blogissaan.  Hyvä Hanna, taas kerran!  Osallistun Hannan toivomiin myönteisyystalkoisiin tällä kirjoituksella, jolla yritän ampua alas tanssin harrastajien piirissä liikkuvia stereotypioita.

Wikipedia määrittää stereotypian eli yleistyksen näin:

Yleistys tarkoittaa joidenkin yksittäisten asioiden tai ilmiöiden käsittämistä ryhmäksi eli joukoksi, jonka jäsenillä on samankaltaisia piirteitä. Yleistys koetaan usein kielteiseksi, kun sillä muodostetaan liian samansisältöinen kuva kaikista jonkin ryhmän jäsenistä vain pienen otoksen perusteella.

Yleistäminen on aina vähän vaarallista, koska siinä tehdään (usein kielteisiä) oletuksia kokonaisista ihmisryhmistä yksittäisten esimerkkien pohjalta.  Tällöin ei tehdä oikeutta näille ihmisryhmille ja poikkeuksetta sivuutetaan se tosiasia, että olemme kaikki, erilaisiin viiteryhmiin kuuluessammekin, aina silti yksilöitä omine haaveinemme, ajatuksinemme ja tavoitteinemme.

Paritanssiin liittyviä yleistyksiä riittää ja usein niitä heitellessämme emme edes tule ajatelleeksi, miten kyseenalaisia ne ovat.  Tässä joitakin esimerkkejä:

Ammattilainen

Tämä nimitys esiintyy keskusteluissa tanssipaikalla liikkuvista henkilöistä.  Sävy on yleensä kielteinen.  Ammattilainen on joku, jollainen minä itse en koe (onneksi) olevani, mutta jonka läsnäolo ja tanssiminen jotenkin häiritsee minun tanssi-iltaani.

Mutta kuka on tanssin ammattilainen?  Jos käytämme sanakirjamääritelmää, niin ammattilaiseksi kutsutaan henkilöä, joka tekee jotain ammatikseen.  Tällainen voisi siis olla vaikka tanssinopettaja, joka opettaa ainakin sivutyönään tanssia.  Tai vaikkapa balettitanssija, joka saa tanssityöstään palkkaa (kovaa työtä muuten).

Myös tanssinopettaja on yksityishenkilö, joka rakastaa tanssia ja tanssibileissä kulkemista, eikä hän silloin ole ammattiroolissa, vaan muiden kanssa tasavertaisena nauttimassa tästä ihanasta harrastuksesta.  Äidinkielenopettaja ei halua olla vapaa-aikanaan koko ajan korjailemassa muiden kielioppivirheitä.  Tanssinopettaja haluaa nauttia tanssi-illassa täysin samoista asioista kuin muut paikallaolijat: musiikista ja sen yhteydestä liikkeeseen, parikemiasta, läheisyydestä, kivoista ihmisistä, tanssipaikan makkarasta.  Voisimmeko siis kerta kaikkiaan unohtaa tämän ammattilaiskäsitteen tanssilavoilta ja todeta, että tansseissa käyvät ihmiset erilaisine taustoineen ovat yksinkertaisesti jonkinlainen poikkileikkaus yhteiskunnastamme?

Siellä käy vain ammattilaisia, en uskalla sekaan

Koska ammattilainen on jotain, jota minä en ehkä koe olevani, hänen läsnäolonsa tanssipaikalla koetaan jotenkin uhkana omalle läsnäololleni.  Mutta tässä kannattaa pysähtyä kunnolla miettimään, miten järjetön ajatus on: luultavasti tuo ”ammattilainen” on autuaan tietämätön mistään tällaisista ajatuksista.  Hän on tullut paikalle samoilla ajatuksilla ja odotuksilla kuin muutkin: että saisi tanssia ja olisi kivaa.  Että makkarat grillissä olisivat maukkaita.  Että bändi soittaisi pari lempikappaletta.  Että rohkenisi tänään hakea sitä ihanaa punatukkaista naista tangolle.  Että tanssikenkien rispaantuneet nauhat kestäisivät vielä tämän illan.

Tanssinopettaja Juhani Kuosmanen latasi tanssiporukan FB-ryhmän keskustelussa suoraan tyyliinsä tärkeimmän perustotuuden tanssi-illasta.  Jos pohdit, uskallatko lähteä sille ja sille tanssilavalle viettämään iltaa, luepa tämä teksti ajatuksella kolmeen kertaan ääneen:

”Tämän pitkän keskustelun päätteeksi paljastan 40 vuoden kokemuksella, mitä vaaditaan, että voi tulla tanssipaikalle pää pystyssä ja tietoisena siitä, että kuuluu hyväksyttynä ja samanarvoisena joukkoon:

Pääsylippu.”

Proot törmäilevät ja esittävät

Tämän ilmiön esiintymistä en täysin kyseenalaista.  Kun paljon ihmisiä on paikalla, tanssilattialla tapahtuu illan aikana törmäyksiä.  En pysty itsekään täysin välttämään niitä ainoanakaan tanssi-iltana, mutta aina niistä on selvitty kohteliaalla anteeksipyynnöllä, hymyllä ja kädenheilautuksella, niin kuin pikkumokista muussakin elämässä.

Koska tanssi-ilta on poikkileikkaus kansastamme, löytyy joukosta varmaan myös heitä, jotka nauttivat muiden hyväksyvistä katseista ja mielenkiinnon kohteena olemisesta.  Epäilen vahvasti, että tämä on hyvin inhimillistä, sillä hyväksynnän tarve on yksi ihmisen olennaisista perustarpeista.  Kun opin lapsena polkemaan pyörää viimein ilman apupyöriä, ajoin loppumattomasti ympyrää äidin edessä saadakseni yhä uudestaan kuulla häneltä ihastuneen kehun uudesta taidostani.  Emme me aikuisenakaan ole tulleet tälle hyväksynnän janoamiselle immuuneiksi.

Se, minkä haluan ampua alas, on näiden tosiseikkojen yhdistäminen ”prootanssijaan”.  Tällä tarkoitettaneen sitä epämääräistä ammattilaisen käsitettä, jota edellisissä kappaleissa käsittelin.  Ehkä tällainen ”proo” on kursseja käynyt ja tanssia jonkin verran oppinut ja harrastanut ihminen, joka käyttää harrastukseensa paljon aikaa.  Mutta että ”proo” törmäilisi?  Käytän kursseillani aikaa siihen, että opetan alkeista lähtien yksinkertaisia ”ruuhka-askelia” ja muita tanssillisia tapoja välttää törmäyksiä ja edistää kaikkien tanssin sujuvuutta tanssilattialla.  Uskon vahvasti, että ammattimaisesti työhönsä suhtautuvat tanssinopettajat kaikkialla Suomessa tekevät näin.

Joskus tanssilattialla tosiaan ikäväkseen näkee törmäileviä ihmisiä, siis sellaisia, jotka tanssivat melko lailla muista piittaamatta ja jopa päälle ryntäillen.  Onneksi tosin erittäin harvoin joutuu todistamaan näin ikävää käytöstä.  Mutta millään tavoin tätä huonoa käytöstä ei pidä yhdistää tanssin pitkään harrastuspohjaan tai kursseilla käymiseen, sillä tanssikursseilla ei tuollaista käytöstä taatusti opeteta.  Tai jos opetetaan, siihen olisi syytä puuttua kovalla kädellä.  Syy huonoon käytökseen ei ole kursseilla käymisessä ja taidon oppimisessa.  Syy on perinpohjin ikävässä luonteessa ja/tai asenteessa.

Kyllä tanssista on tullut sitten vaikeaa

Suomalaisena kulttuuri-ilmiönä paritanssi on täysin ainutlaatuinen: sen varhaisina kulta-aikoina miehet huomasivat, että käveleminen jollain lailla musiikin tahtiin on oiva tapa päästä naista lähelle ja tutustumaan mielenkiintoisiin naisiin, ehkä jopa saatille pääsyn kautta siihen tulevaan elämänkumppaniin.  Tämä aspekti on edelleen läsnä, sillä tanssin kautta edelleen ihastutaan, rakastutaan, mennään naimisiin (ja erotaan).  Mutta onhan tämä harrastuksena ja kulttuurisena ilmiönä kehittynyt aikojen saatossa huikean monipuoliseksi.

Tanssilajien perhe on kasvanut hyvinkin muutamaan kymmeneen aktiivisesti tanssittavaan lajiin.  Perinteisessä lavatanssi-illassa kuulee musiikkia, johon voi halutessaan tanssia viittätoistakin lajia, ja päälle muut tanssigenret: salsa ja muut ”kansanomaiset lattarit”, argentiinalainen tango, rock’n’swing-lajit, joiden piirissä pidetään omia huimia tanssibileitään.  Tanssia opetetaan ja opiskellaan ahkerasti ympäri Suomen.  Tanssilajeja flashmobataan.  Paritanssia ilmiönä myös tutkitaan, ja sosiaalisessa mediassa siitä pöhistään.

Iso harrastajajoukko on paritanssille rikkaus, mutta se myös johtaa siihen, että sen ympärillä keskustellaan paljon ja hartaasti harrastuksen eri puolista.  Joskus keskustelut sukeltavat hyvinkin syviin vesiin, ja buggin vasemman käännöksen viidennen askeleen suunnasta jaksetaan vääntää juttua päivätolkulla.

Onko paritanssista tullut sitten vaikeaa?  Vastaan tähän kyllä ja ei: ”kyllä” sikäli, että tanssimisessa on kyse mitä suurimmassa määrin motoristen taitojen harjoittamisesta ja oppimisesta.  Jos haluaa ”tulla erittäin hyväksi tanssijaksi” taitomielessä, pitää harjoitella kovasti.  Kysykää vaikka keneltä tahansa paritanssissa kilpailevalta, miten monta tuhatta treenituntia siihen upeaan liikkeesen on tarvittu.

”Ei” sikäli, että väite on jälleen raju yleistys: kenenkään ole mikään pakko tulla maan tai maanosan parhaaksi tanssijaksi, vaan riittää, että olet juuri nyt paras tanssija itsellesi ja viihdyt kehossasi.  Osaatko kävellä jossain perustellussa suhteessa musiikin rytmiin?  Osaatko pitää tanssiasentosi sellaisena, että parillasi on helppoa olla lähelläsi?  Osaatko muuttaa tanssisuuntaasi tarvittaessa?  Onneksi olkoon: osaat jo riittävästi, että voit ylpeänä ja tasa-arvoisena tanssilipun lunastaneena mennä tansseihin ja pitää hauskaa!  Ja jos ”pelkkä käveleminen” alkaa jossain vaiheessa tylsistyttää ja syntyy jano oppia uutta, tervetuloa vaikka tanssikurssille – takaan, että siellä aukeaa eteesi aivan uusi, ihana maailma, joka on täynnä uutta opittavaa ja onnistumisen tunteita (ja välillä turhautumisenkin)!

Harjoittelu tappaa tanssin ilon / tanssista on tullut suorittamista

Lyhyesti ja ytimekkäästi: eikä tapa, eikä ole.  On suorastaan mieletön yleistys, että minkään taidon harjoitteleminen tappaisi ilon ko. taidon käyttämisestä.  Menetitkö mielenkiintosi uimiseen, kun et enää meinannutkaan hukkua altaaseen vaan rintauinti alkoi viimein sujua?  Entä lähtikö kaikki ilo juoksemisesta, kun kävit juoksukoulussa ja sait vinkkejä ravinnosta, juoksutekniikasta, ja opettajapa vielä huomasi yhteislenkillä sinun tarvitsevan lenkkitossuusi pronaatiotuen, ettei jalkasi kipeydy?

Sanaa ”suorittaminen” käytetään yleistävissä väitteissä usein siihen tyyliin, että ihmiset saapuvat tanssipaikalle, vetäisevät tanssikengät jalkaansa ja suorittavat tanssi-illan kuviot ja kommervenkit ilottomasti, hymyilemättä, velvollisuudentunteesta, ja lähtevät sitten kotiin.  Väitteessä ei ole muuta vikaa kuin että sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä todellisuuden kanssa.  En ole koskaan missään ollut todistamassa ainuttakaan tanssi-iltaa, jota olisin voinut kirkkain silmin luonnehtia noin.  Ja miten olisin voinutkaan olla?  Kuka täysissä järjissään oleva tuhlaisi useita kertoja viikossa parikymppiä (plus bensat) rahaa ja tuntitolkulla vapaa-aikaansa noin ilottomaan touhuun?  Ruohon kasvamisen seuraaminenkin olisi kiintoisampaa ja tulisi paljon halvemmaksi.

Se, ettei tanssija joka hetki hymyile kuin hangon keksi, ei merkitse, että hän on juuri nyt suorittamassa yhtään mitään.  Hän saattaa olla toki keskittynyt hetkeen, sillä musiikissa saattaa juuri nyt olla se dramaattinen kohta, joka läikähti lämpimästi hänen sisällään, ja hän tarttui siihen täysin sieluin.  Viejä saattaa juuri nyt miettiä, miten pääsisi törmäämättä ja nätisti ohi vanhemmasta pariskunnasta, jonka askel on jo hieman lyhentynyt.  Tanssijat ovat ehkä päässeet siihen täydellisen tuntuisen yhteisen liikkeen flow-tilaan, jossa aivot ikään kuin tyhjenevät kaikesta ylimääräisestä ja jäljelle jää vain liikkeen kokemus.  Voin taata, että siinä tilassa helposti unohtuvat kasvonilmeetkin; olo on kuin joogilla, joka on juuri astumassa nirvanaan.

Ilman kursseilla käymistä ei voi tulla hyväksi tanssijaksi

Tämäkään yleistys ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa.  Minulla on ollut kunnia tanssia useiden aivan loistavien ”luomutanssijoiden” kanssa.  Ilman ainuttakaan tanssikurssia voi oppia ainakin niitä lajeja, jotka eivät vaadi erityisten kehollisten tanssitekniikoiden hallitsemista.  Tosin matka saattaa olla pitkä ja kivinen yrityksen ja erehdyksen tie, minkä tällainen luomu myös useimmiten auliisti myöntää.

Hyvä tanssijuus on vaikeasti määriteltävä asia, mutta minulle se palautuu perusasioihin: pakottomasti kannateltuun, rentoon kehoon, joka osaa liikkua painopisteensä päällä.  Kun olen haastatellut ”luomutanssijaa”, taustalta paljastuu usein jokin liikunnallinen harrastus, joka opettaa juuri tällaista kehollista olemista: voimistelu, juokseminen, lentopallo, uiminen.  Kun keholliset perusasiat ovat kunnossa, hyvän tanssitaidon voi rakentaa niiden päälle yrityksen ja erehdyksen ja liikkeen kopioinnin kautta.  Mutta kuten sanottua, tie voi olla kivisempi ja pidempi kuin tanssikurssin kautta kurvaamisen tie.

Kursseilla oppii vain veivaamista ja esittämistä

Tanssikursseilla voi oppia monenlaisia asioita, mutta tässä täytyy erottaa se, mitä opetetaan, siitä, mitä opitaan – ne eivät nimittäin ole alkuunkaan sama asia.  Behavioristinen oppimiskäsitys korosti opittavan tiedon muuttumatonta luonnetta: sitä, miten opettaja ikään kuin siirtää itse omaksumansa tiedon täydellisenä ja muuttumattomana oppilaalle.  Modernit oppimiskäsitykset hylkäsivät tämän ajatuksen jo aikaa sitten ja syystä.  Tiedon välittämisessä (jollaista opettaminenkin on) on aina läsnä kaksi asiaa: itse informaatio ja sen tulkinta.  Ja tulkinta on aina henkilökohtainen ja lähtee oppilaan omasta tilanteesta ja tarpeista.

Otetaanpa helppo esimerkki: opettaja opettaa jonkin fuskun kädenalikäännöksen.  Hän kertoo, miten käännöksessä viejän käden pitää pysyä rauhallisena, viennin tulee lähteä vartalosta, eikä kädellä saa veivata.  Hän myös näyttää sen omalla esimerkillään.  Mikä on tulos?  Ryhmässä ehkä viidesosa saa kiinni ajatuksesta ja pystyy myös toteuttamaan sen.  Toinen viidesosa kyllä ymmärsi, mitä tarkoitettiin, mutta heillä ei ole vielä kehollisia edellytyksiä toimia opetetulla tavalla.  Kolmas viidesosa kääntyy väärään suuntaan.  Neljäs viidesosa veivaa käännöksen kädellään, koska he eivät ymmärtäneet, mitä opetettiin.  Ja viides ryhmä tekee käännöksen joka tapauksessa täsmälleen samalla tavoin kuin ovat aina ennenkin tehneet.

Oliko opetus huonoa?  Ei, vaan tilanne on se, minkä kanssa jokainen tanssinopettaja joutuu painiskelemaan.  Opettaja voi omalla toiminnallaan edistää asiaa siten, että nuo viisi ryhmää pikkuhiljaa kehittyvät samaan suuntaan – siihen, mihin opettaja haluaa heidän kehittyvän.  Mutta tämä on useimmiten myös kipeä resurssikysymys: opettajia on usein vain yksi ja erilaisia oppijoita kurssilla sata.

Kun lisäksi otetaan huomioon se, etteivät kaikki ihmiset suinkaan tule tanssikursseille oppimaan uutta, vaan mieluummin seurustelemaan ja viihtymään muiden kanssa (ja heillä on siihenkin täysi oikeus), voidaan todeta, että se, mitä kursseilla oppii, on hyvin vaihtelevaa.  Oikeastaan ainoa yleistys, jonka rohkenen tässä sanoa, on että tanssikursseilla oppii aina jotain.  Mitä se jokin on, on kiinni sekä oppijasta, opettajasta että kurssitilanteesta.  Ja siitä, paloivatko aamulla puuro ja pinna pohjaan yhtäaikaa.

* * *

Hannan blogissaan esittämä haaste tanssiasioiden myönteisempään kirjoitteluun on hyvä.  Esitän lopuksi kaikille lukijoilleni oman jatkohaasteeni:

Kun seuraavan kerran menet tansseihin, yritä nähdä näkemäsi asiat ja ilmiöt myönteisessä valossa.  Vältä ylitulkitsemista.  Nauti tanssipaikan grillimakkarasta.  Ja tärkein: ota haasteeksi sanoa illan aikana ainakin viidesti tanssipareillesi jotain myönteistä.

Onnea haasteisiin kaikille ja ihanaa seuraavaa tanssikertaa!

P.S.  Huomasin juuri, että mainitsin makkaran kirjoituksessani kokonaista kolme kertaa. Mitä luulette, onkohan minulle tullut pitkän talvikauden aikana ikävä tätä tanssilavojen perusherkkua?

Tanssijan neljä yhteyttä

Ennen ”nykyistä elämääni” tein pitkähkön uran tietoliikennealalla eräässä suuressa suomalaisessa yrityksessä, joka käytti slogania Connecting People.  Halusimme nähdä itsemme yhteyksien tekijöinä, ja nuo vuodet herkistivät minut ajattelemaan, miten tärkeää meille ihmisille on luoda ja ylläpitää erilaisia yhteyksiä, itseemme ja muihin.  Viestiketjun katkeaminen syystä tai toisesta voi aina olla kriisin paikka, ja vähintäänkin se turhauttaa.

Myös tanssija tarvitsee erilaisia yhteyksiä, joten tänään puhumme niistä.

 

1. Yhteys omaan kehoon

Usein kuvittelemme, että tunnemme kehomme, onhan meillä siihen kiinteä 24/7 suhde.  Mutta olemmeko riittävän tietoisia siitä, miten kulloinkin olemme?  Osaammeko aina lähteä tanssiin pitkinä ja suorina? Pysyykö kehonpainostamme suurempi osa päkiöiden kuin kantapäiden päällä?  Pysyvätkö kyljet pitkinä?  Onko keskivartalon ydintuki aktivoitu, entäpä lapatuki?  Pysyykö lantio tanssiessa allamme?  Kun otamme askelia, heilahtaako jalka tarkasti eteen/taakse/sivulle vai vähän sinnepäin?

Suhde kehoomme vaihtelee hetkittäin ja sitä olisi hyvä tutkailla aina uudelleen ja uudelleen.  Miltä minusta tänään tuntuu olla kehossani?  Kiristääkö tai särkeekö jotain paikkaa?  Olenko tasapainossa?  Pystynkö liikkumaan vapaasti, rennosti ja pakottomasti vai meneekö tanssi jännittyneeksi yliyrittämiseksi?

Kuten opinnäytetyössäni kirjoitin, somaattinen ajattelutapa näkee kehollisen toimintamme yhtä aikaa sekä kolmannen persoonan kannalta nähtynä objektiivisena, että henkilön itse kannalta koettuna subjektiivisena tapahtumana.  Yhtä tärkeää kuin havainnoida kehollista toimintaa ulkoapäin on havainnoida sitä sisältäpäin eli liikkujan omasta subjektiivisesta kokemuspiiristä käsin.

Miten tämän voisi tehdä? Painamalla mieleen, miltä sinusta omassa kehossasi tuntuu silloin, kun tanssissa kaikki tuntuu helpolta, pakottomalta ja hauskalta.  Miltä kehossasi tuntui, kun jiven American Spin pyörähti kepeästi ja helposti?  Entäpä silloin, kun pitkän treenaamisen jälkeen tangon pivotkäännökset lähtivät yhtäkkiä etenemään ja pyörimään hallitusti ja ihanasti?  Miltä tuntui, kun viimein löysit rumbalantiosi?  Koska sinä asustat itse omassa kehossasi, kukaan ulkopuolinen, edes tanssinopettaja, ei voi tulla tökkimään, asettelemaan ja suoristamaan sinua ”ulkoapäin” ja väittämään, että siinä, nyt olet tanssija, pidä toi.  Opettaja voi tarjota sinulle apuvälineitä, harjoitteita, mielikuvia ja korjaavaa palautetta, mutta sinä itse olet vastuussa yhteyden luomisesta omaan kehoosi ja sen ylläpitämisestä.  Vain sinä itse tiedät, miltä Sinä Tunnut, ja vain sinä itse osaat tallettaa muistilokeroihisi mielikuvan siitä, miltä sinusta tuntuu, kun teet jotain ”oikein”.  Tästä yhteydestä kaikki lähtee.  Yhteys omaan kehoon on tanssijuuden perusrakennuspalikka ja sen puute näkyy monin tavoin ulospäin ja tuntuu monin tavoin sisälläpäin.

 

2. Yhteys lattiaan

Käytän usein opetuksessani ilmaisua lattia on tanssijan paras ystävä.  Lattia tukee meitä ja sen avulla pystymme vastustamaan meitä alaspäin lyttäävää painovoimaa.  Otamme askelia lattiasta ponnistaen; käytämme hyväksemme lattian ja kengänpohjan välistä kitkaa muuttaaksemme liikesuuntiamme.

OAMK:n tanssin osastonjohtaja Anssi Kirkonpelto tiivistää näin:

Yksinkertaisimmillaan vuorovaikutus lattian kanssa tarkoittaa pientä maan vetovoiman vastustamista eli jalkojen painamista vasten lattiaa, jolloin keho hieman kohottautuu ja liike mahdollistuu paremmin syntyneen kehon kannatuksen kautta.

Itse lisään tähän mielelläni vielä kaksi tärkeää tanssiaskeleen vaihetta, joita kutsun ponnistusvaiheeksi ja vastaanottovaiheeksi.  Kun tanssijalla on hyvä ja kiinteä yhteys lattiaan, hän painaa (Anssin sanoin) jalkojaan lattiaa vasten ja kohottautuu tämän tuen avulla kehossaan pitkäksi.  Kun tanssija lähtee askeleeseen, hän käyttää tukijalkansa kaikkia lihaksia ponnistaakseen aktiivisesti tukijalalta pois.  Uusi tukijalka vastaanottaa askeleen aktiivisesti, lihastyöllä jarruttaen.  Ponnistus- ja vastaanottovaiheissa erityisesti nilkan aktiivisuus korostuu.

Jos tanssijan yhteys lattiaan on puutteellinen, tämä näkyy tyypillisesti askelille ”kaatumisena” tai vähän flegmaattisen näköisenä ”käveleskelynä”, jopa ”raahustamisena”.   Hyvä yhteys lattiaan on myös aivan olennainen asia eri tanssilajien lajinomaisia askellustekniikoita harjoiteltaessa, esimerkkinä vaikkapa buggin rullaava askel, lattareiden päkiäjohtoiset askeleet jne.  Kun kummallakin tanssijalla on ensin hyvä yhteys omaan kehoonsa sekä lattiaan, on asetelma erinomainen lähteä hakemaan hyvää yhteyttä tanssipariin.

 

3. Yhteys pariin

Yhteys tanssipariin on paritanssin kirkkaimmassa ytimessä ja siksi siitä keskustellaan paljon ja hartaasti.  Milloin hehkutetaan ihanaa tanssihetkeä, jossa yhteys pariin tuntui täydellisen harmoniselta, milloin tuskaillaan sitä, kun yhteyttä ei ponnistuksista huolimatta saada pystytettyä.  Linjat ovat poikki.

En tahdo tässä mennä aivan metafyysisiin ulottuvuuksiin asti tätä yhteyttä tutkaillessani, vaan pysyttelen mieluummin tällä kertaa pariyhteyden kinesteettisemmässä käsittelyssä (metafyysisempää  ulottuvuutta käsiteltiin jo täällä).  Pariyhteyden olennaisimmat komponentit ovat vienti, vaste ja seuraaminen.

Viejä ehdottaa seuraajalle omalla liikkeellään liikkumista johonkin suuntaan.  Viejä tarvitsee aikaa vientinsä aloittamiseen ja seuraajan ennakointi voi tehdä koko vientiyrityksen tyhjäksi.  Vienti alkaa yleisimmin viejän keskikehon liikkeellä johonkin suuntaan.  Tästä vientiliikkeestä syntyy seuraajan kehoon (mikäli tanssitaan kontaktissa) johonkin kohtaan paineaistimus, vientipaine eli vaste.  Seuraaja odottaa, että viejän viesti saapuu perille ja reagoi viestiin vasta sitten, kun tämä vientipaine nousee riittävän suureksi, jotta se saa hänet haluamaan liikuttaa omaa keskikehoaan viestin mukaisesti.  Seuraajan liikkeellelähtö muuttaa vastetta (paineaistimusta) parin välillä, ja tämä puolestaan antaa viejälle välittömän palautteen siitä, mitä hänen vientiviestistään seurasi.

Vaste siis syntyy kehojen välille viennin ja seuraamisen välisen pienen viiveen takia.  Jos tämä viive katoaa seuraajan liian innokkuuden ja ennakoimisen takia, vaste katoaa, vaikka vasteen katoamiseen voi olla ”oikeitakin” syitä.  Kun haetaan hyvää vastetta parin välille ja pyritään ehkäisemään etenkin vasteen katoamista viejän liikkuessa taaksepäin, hyvä mielikuva on se, että kumpikin haluaa tanssia tanssiparinsa selän kanssa.  Tällainen ”selät juttelevat” -taktiikka eli ajatuksen keskittäminen tanssiparin selkäpuolelle yleensä parantaa välittömästi parin vastetta.

Vientiä ja seuraamista voidaan luonnehtia kehojen kohteliaaksi keskusteluksi, jossa toiselle annetaan puheenvuoro eikä puhuta päälle.  Hyvä, luonnollinen vienti-seuraamistapahtuma seuraa yleensä siitä, kun kaikki esioletukset liikkeestä unohdetaan ja keskitytään tähän vapaaseen mutta kohteliaaseen ja toista kunnioittavaan kehojen keskusteluun.  Väittäisin, että parhaina koetut viejät ovat myös parhaita ”kuuntelijoita” – kehollaan voi myös paasata, julistaa ja puhua toisen päälle, mutta tällainen ei voi tuottaa kovin miellyttävää seuraamiskokemusta.

 

4. Yhteys tanssitilaan

Koska hyvin harvoin – paitsi ehkä treenatessamme – pääsemme tanssimaan suuressa tilassa ainoastaan oman parimme kanssa, joudumme luomaan tanssiessamme myös yhteyden siihen tanssitilaan, jossa liikumme.  Lattialla on yleensä paljon muita tanssijoita jakamassa tilaa kanssamme, joten se on alati muuttuva.  Tanssilavoilla vallitsee tiettyjä liikennesääntöjä, joista ei juurikaan poiketa, kuten se, että tilaa kierretään aina vastapäivään edeten.  (Tähän on olemassa historiallinen syykin, mutta siitä joskus ehkä enemmän.  Tässä tilanteessa annan vain vihjesanan ”miekka”.)

Liikennesäännöistä huolimatta tanssitilassa liikkumisessa tarvitaan jatkuvaa pelisilmää; mistä löytyy vapaa tila edetä hieman, minkälaiset tanssiaskeleet tai -kuviot tuohon tilaan sovittaisi, miten muuttaisi tanssisuuntaa niin, ettei törmää muihin.  Suurella tanssilavalla on oikeastaan hyvin kiehtovaa seurata, miten hyvin kaikki sujuu, vaikka muurahaispesä on iso ja jokainen muurahainen liikkuu aivan omalla tyylillään.  Tilanne muistuttaa jotain monimutkaista peliä, jonka siirrot ovat jatkuvasti käynnissä ja jonka rintamat vellovat sinne tänne, mutta jossa taistelut loistavat poissaolollaan.

Tähän ”neljännen asteen yhteyteen” lasken myös paritanssin sosiaalisen puolen: muiden tanssijoiden kanssa verkostoitumisen, seurustelun, tietojen ja mielipiteiden vaihdon (lavoilla tai vaikka sitten netissä), tanssikaverien ja ystävienkin saamisen.  Paritanssiharrastus kartuttaa meille kaikille sosiaalista pääomaa.

* * *

Eilen pidin kisaryhmäläisille tanssitunnin aiheesta ”tangon vaste” ja tutkimme yhdessä erilaisin harjoittein kolmea ylläolevista yhteyksistä: yhteyttä omaan kehoon, lattiaan ja tanssipariin.  120-minuuttisen aikana näin oppilaiden liikkeessä monia oivalluksia ja pieniä edistymisen nykäyksiä.  Tunnin lopuksi pidimme kommenttikierroksen, ja oli valtavan hienoa huomata, miten moni osasi analysoida omaa liikettään ja sen haasteita näiden kolmen yhteyden kautta.  Tanssijan neljä yhteyttä voi siis toimia työkaluna oman tanssisi ja yhteisen tanssinne tuumimiseen ja kehittämiseen.  Anna sille ainakin mahdollisuus – uuden kokeileminen ei maksa mitään muuta kuin aikaa!

* * *

P.S. Saatat hyvä lukijani ihmetellä, mihin kummaan unohdin monen mielestä yhteyksistä tärkeimmän, yhteyden musiikkiin.  En suinkaan unohtanut sitä, vaan se on liian iso asia avattavaksi muutenkin jo pitkässä kirjoituksessa.  Siitä siis enemmän joskus myöhemmin.

Paritanssin syyllisyyskysymyksistä

Aloitan hieman provosoivalla kaaviolla, jonka väitän (toki taas provosoivasti) kuvaavan usean tanssijan mielentilaa ja pohdintaa hetkellä, kun hän huomaa, että tanssi parin kanssa ei oikein suju.  Kaavion lähtökohtana on VIRHE!  Koska mikäpä muu siihen voisi ollakaan syynä, että nyt ei oikein onnistu.  Sinä teit virheen, parisi teki virheen tai joku muu lattialla mokasi.  Olosuhteetkin olivat huonot, lattia liian tahmea tai liukas, musiikki liian nopeaa tai hidasta tai muuten vaan vääränlaista, matkalla tanssipaikalle hirvi pomppasi melkein auton eteen, aamulla puuro ja pinna paloivat pohjaan yhtä aikaa, tanssikengät ja bokserit hiertävät.  Ja mehän emme tee virheitä, emme tanssissa emmekä elämässä, eikös niin?

Me suomalaiset olemme melko sääntöorientoitunutta kansaa.  Kaipaamme elämäämme sääntöjä, sillä tottahan ne luovat turvallisuuden illuusiota.  Sääntöjen myötä ajatus siirtyy niiden rikkojiin, eikä aikaakaan, kun haluamme löytää syyllisen tai syylliset.  Eräs kansanedustaja muun muassa perusteli kielteistä kantaansa Ravintolapäivään näin: ”entäs sitten, kun ’kotiravintolan’ asiakas saakin ateriasta ruokamyrkytyksen – tottahan silloin kaivataan syyllistä”.

En väitä, etteikö sääntöjä tarvittaisi.  Paritanssissakin on sääntöjä, jotka tosin usein eivät ole itseisarvoisia, vaan pohjautuvat useimmiten joko lajinomaisuuteen tai mahdollisimman taloudelliseen ja turvalliseen tapaan tehdä jokin liikkeellinen asia.  Paritanssin ytimessä on vienti ja seuraaminen, joka on tämän harrastuksen suola ja sokeri.  Tanssijoiden vuorovaikutus on se syy, miksi me paritanssijat mieluummin antaudumme yhteisen liikkeen hurmaan tuttujen sekä ventovieraiden kanssa mieluummin kuin zumbaamme olohuoneessamme.

Kuitenkin niin kauan kuin käsitämme viennin ja seuraamisen jäykkänä, ehkä vielä tiukan sukupuolittuneena toimintana, jossa mies aina vie ja nainen aina seuraa, meidän tekee mieli muodostaa sääntöjä siitä, kumman vika on, jos tanssi ei suju.  Ja seuraavia kahta mielipidettä kuulee keskusteluissa suunnilleen yhtä paljon.

”Se on aina viejän vika”

Koska seuraaja tekee vain, kuten viejä viennillään kehottaa, ei seuraajalla ole vastuuta tanssista, joten vika on aina viejässä, jos yhteinen tanssi ei suju.  Tällainen lausahdus jättää kuitenkin täysin huomioimatta tanssijuuden perusteet.  Entä jos viejä vie ”oikein” ja johdonmukaisesti, mutta seuraaja ei kykene olemaan omassa kehossaan niin, että hän pystyisi ottamaan viennin vastaan oikein?  Entä jos seuraaja ei osaa pitää koko painoaan jommallakummalla jalalla ja odottamaan vientiä?  Mitä jos seuraaja lähteekin arvailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu?

”Se on aina seuraajan vika”

Koska seuraajan tehtävä on vain totella vientiä, minkälainen tahansa tämä sitten onkin, on aina seuraajan vika, jos tanssi ei suju.  Tässä lausahduksessa on yhtä vähän villoja kuin edellisessäkin; entäpä jos viejä ei oikein osaa olla omassa kehossaan?  Entä jos hän on epävarma, jännittää tilannetta?  Jos vienti onkin epävarmaa ja häilyvää?  Tai jos viejä vain ”ryntää päälle kuin yleinen syyttäjä” seuraajan olotilasta välittämättä?

Kummankin väitteen vakavin puute on, että ne olettavat paritanssin olevan pelkkää yksisuuntaista viestintää, viejältä seuraajalle.  Lisäksi ne olettavat itse asiassa, että tanssijat ovat kuin robotteja: viejärobotti siirtää ajatuksen liikkeestä aina samalla tavoin vientiinsä, jonka seuraajarobotti aina tulkitsee samalla tavoin.

Kumpikin oletus on järjetön.

Tarvitsemme näkökulman muutosta

Ensiksikin, paritanssi on dialogia, mielten ja kehojen keskustelua.  Keskusteleminen on aina kaksisuuntaista ja siinä on aina läsnä itse viestien lisäksi niiden tulkinta.  Viejän ajatus liikkeestä saattaa juuri tänä iltana, tässä elämän hetkessä, muuntua joksikin, jota ei eilen ollut.  Seuraaja saattaa juuri tänä iltana, tässä elämän hetkessä tulkita viejän liikkeen tavalla, jolla hän ei sitä eilen tulkinnut. Viejä kuuntelee kehollaan tätä tulkintaa ja se vaikuttaa siihen, mitä hän tekee seuraavaksi.

Näin syntyy kehojen vuoropuhelua: ”Minä luulin, että olin ehdottamassa sinulle tätä asiaa.  Ahaa, sinä tulkitsit sen ja vastasit siihen kehollasi noin.  Kuuntelen sinua ja arvostan vastaustasi.  Entäpä jos tekisin näin, mitäpä siitä tuumaat? –> Tämähän on HAUSKAA!”

Kun hyväksytään se ajatus, että paritanssi on keskustelua eikä luennointia, voidaan yliyksinkertaistetut syyllisyysolettamukset heittää samoin tein romukoppaan; keskusteluissa kumpikaan osapuoli ei koskaan ole yksikäsitteisesti ”aina väärässä”.

Tämä ensimmäinen tärkeä näkökulman muutos johtaa toiseen vähintään yhtä tärkeään: entäpä jos unohtaisimme, edes hetkeksi tanssilattialla, kokonaan sanat VÄÄRIN ja VIRHE?  Mitä jos ajattelisimmekin, että kehomme nyt vain tuottaa meille toisinaan odottamattomia tilanteita, joista voi syntyä uusia mahdollisuuksia tanssiin?  Aika moni ”keksimäni” uusi tanssiliike tai -kuvio on syntynyt omasta tai tanssiparini ”virheestä”, siis tavallisuudesta poikkeavasta tilanteesta, johon onkin pitänyt reagoida uudella tavalla.

Mitä jos siis keskittyisimmekin virheiden ja syyllisten pohtimisen sijaan vain nauttimaan niistä odottamattomista tilanteista, joita tämä ihana elämäntapa tanssilattialla eteemme tuo?  ”Oikealle” tekemiselle ja ”virheiden” pohtimisellekin on yhä paikkansa, mutta soisin sen jäävän sinne tanssikurssille, jossa sitä tekemistä yhdessä opiskellaan.  Mentäisiinkö tanssilattialle vain nauttimaan virh…mok…uusista mahdollisuuksista?

Otetaanko askelia vai tanssitaanko?

Aloitan tarinalla: tein toisen vuoden opetusharjoitteluani Oulun Korkeakoululiikunnan ryhmien parissa.  Eräässä ryhmässä minulla oli miesoppilas, jolla oli liikunnallinen tausta, mutta joka ei tuntunut millään oppivan tanssimaan.  Hänen yrityksensä johtivat aina kummalliseen koikkelehtimiseen, jossa jalat pyrkivät sinkoilemaan sinne, minne keho ei ollut vielä menossa.

Pyysin apua ohjaajaltani Anni Heikkiseltä, joka tuli seuraamaan tanssituntiani.  Tunnin jälkeen hän pyysi minua luonnehtimaan opetusfilosofiaani.  Vastasin laveasti ja painotin, että olen keholähtöinen opettaja.  Anni kohotti kulmiaan ja kysyi: ”Niinkö?  Minä olen alleviivannut omiin muistiinpanoihini, että olet erittäin askellähtöinen!”  Hän todisti asian minulle – hän oli tehnyt paperiinsa merkinnän joka kerran, kun puhun askelista, opetan askelien suuntia jne.  Merkintöjä oli kertynyt paperiin paljon.

Kokemus avasi silmäni ja pudotti minut maan pinnalle.  Tuo nuorimies olikin vain ilmeisesti hyvin auditiivinen (paljon kuuloaistiaan käyttävä) oppilas ja hän kuunteli ohjeitani tarkasti ja yritti soveltaa niitä käytäntöön.  Seuraus: hänen ”tanssinsa” koostui sarjasta askelia, joita otetaan lattialla eri suuntiin.  Hätkähdyttävän oivalluksen jälkeen muutin filosofiaani täysin ja aloin oikeasti korostamaan kehon liikettä (etenevää/pyörivää) askelien sijaan.  Kurssin lopulla oppilaani tanssi näytti jo aivan toiselta!

* * *

Ihminen osaa kävellä miettimättä asiaa sen kummemmin.  Kun kävelen kauppaan ostamaan maitoa, en ajattele, että ”nyt minä heilautan tämän jalkani eteen…näin…ja nyt tuon vapaan jalkani alleni ja heilautan sen vuorostaan eteen…näin…”.  Tämän voin aina todeta myös alkeistunnilla, kun pyydän oppilaita kävelemään vapaasti.  Kaikki osaavat.  Mutta kun laitan musiikin soimaan ja pyydän heitä kävelemään jossain suhteessa musiikkiin, tilanne muuttuu.  Ja kun ruvetaan opettelemaan jonkin tanssin perusaskelta, monen liike hajoaa.  Vartalon liikkeen sijaan alammekin ojennella jalkojamme eri suuntiin, ja tanssi hajoaa askelten sekamelskaksi.

Tanssia voi ja kannattaa lähestyä aivan toisesta suunnasta.  Tanssi syntyy halusta liikuttaa kehoamme jollain tavoin johonkin suuntaan.  Alaraajamme ovat myös hyvin fiksuja otuksia: kehomme toimii pakottamatta niin, että jos keskivartalomme haluaa liikkua, jalat hakeutuvat automaattisesti paikkaan, jossa ne estävät meitä tuuskahtamasta nolosti nenällemme tai pyllyllemme.  Tämä on kehoihimme sisäänrakennettu ominaisuus, jota voi hyödyntää tanssin opiskelussa ja opettamisessa.

Demonstroin tätä usein alkeistunnilla suljetun otteen tanssien (vaikkapa foksin) käännösten opettelussa näin (tätä on helppo kokeilla itsekseen kotona):

1. Vie paino vasemmalle jalallesi ja lähde viemään kehoasi eteenpäin.  Tietyssä pisteessä oikea jalkasi haluaa ottaa askeleen eteenpäin.  Jätä ”takajalka” paikalleen, pysähdy etuaskeleelle ja tarkkaile lopputilannetta: jalat ovat nätisti lähes peräkkäin.
2. Vie paino takaisin vasemmalle jalallesi ja ajattele ottavasi samanlaisen ”etuaskeleen”, mutta nyt niin, että kehosi haluaakin samalla kiertyä oikeaan.  Pysähdy askeleelle ja tarkkaile tilannetta: nyt oikea jalkasi on allasi, kiertyneenä oikeaan kuten pitääkin.
3. Saman testin voi tehdä molemmilla jaloilla, kääntyen oikean jalan päällä oikealle tai vasemman jalan päällä vasemmalle.  Asiaa voi testata myös liikkuen taaksepäin suoraan tai kääntyen.

Eli kääntyminen ei vaadi, että sinun pitää ”osata” asetella jalkasi johonkin kääntyvään asemaan, vaan tämä on juuri se lähtökohta, joka johtaa siihen, että alat ojennella jalkojasi vartalosi painopisteen ulkopuolelle.  Riittää, kun ajattelet, että ”nyt kehoni haluaa kääntyä oikealle tai vasemmalle” – oma anatomiasi neuvoo jalkojasi automaattisesti tekemään juuri sen, mitä siltä vaaditaan.  Seuraus on, että pysyt tanssissa koko ajan ”jalkojesi päällä”, eli tanssisi on tasapainoista ja tarkoituksenmukaista.  Ja paaaaaaljon kivempaa parillesikin!

* * *

Eri tanssilajeilla on oma karaktäärinsä, ja hyvä niin.  Lajeissa on myös erityisiä askelia, jotka tuovat niihin oman tyylinsä.  Silti väitän, että lähes jokaista askelta voi eri lajeissa lähestyä kehon liikkeen kautta.  Cha chan sivulle suuntautuvat chasseaskeleet syntyvät kehon halusta liikkua sivulle samalla, kun jalat soittavat rytmiä cha-cha-cha.  Valssin vasemman käännöksen kolmas askel haluaa käännöksen alkuosassa mieluusti olla eturistiaskel, koska vasemmalla jalalla on siinä kohdassa lyhin matka tulla oikean jalan eteen ristiin, ja tämä kaikki johtuu kehon voimakkaasta kierrosta vasempaan.  Pivotkäännöksissä jalat haluavat olla lähes peräkkäin, koska sitten keho pystyy kääntymään voimakkaasti myötäpäivään ja jalat pysyvät tämän kääntyvän kehon alla.

Esimerkkejä löytyy lukemattomia, ja erityisen paljon argentiinalaisesta tangosta.

Hyvä lukija ja erityisesti viejä, jos sinä tuskailet vaikkapa suljetun tanssiotteen etenemisen tai käännösten kanssa, kokeilepa joskus seuraavaa lähestymistapaa: unohda jalkasi ja aloita liike aina keskivartalostasi, sillä vartalojanne te parinne kanssa haluatte yhdessä liikuttaa.  Kun lähdet eteenpäin, lähde aina liikuttamaan ensin vartaloasi.  Unohda ajatus ”nyt haluan ottaa etuaskeleen” ja kokeile korvata se ajatuksella ”nyt kehoni haluaa lähteä liikkeelle pehmeästi tuota toista kohti”.  Viime sunnuntain vienti-seuraamistunnillani näytti siltä, että monen oppilaan päässä tämä näkökulman vaihto sytytti jonkinlaisia lamppuja.  Toivottavasti se tekee niin myös sinulle.

Ja lopuksi: hyvä tanssinopettaja tai -ohjaaja.  Opettaessasi saat paljon takaisin siitä, mitä annat oppilaillesi.  Jos opetat vain askelia ja kuvioita, saat heiltä takaisin askeltanssia, joka ei lähde vartalosta, vaan käsistä ja jaloista.  Jos opetat vartalon liikkeen kautta, saatat joutua tekemään enemmän ja pidempään töitä, mutta vastalahjaksi saat tanssijoita, jotka osaavat viedä ja seurata ne muutamat kuviot kehollaan niin ihanasti, että siitä nauttii tanssija itse, hänen parinsa sekä tanssia seuraavat ihmiset.  Saat myös tanssijoita, jotka kykenevät vaivatta kasvattamaan kuviorepertoaariaan, kun tanssin ydin ja pohja ovat kunnossa.

Kysymyksiä ja vastauksia viennistä ja seuraamisesta

Vienti ja seuraaminen teettävät paljon päänvaivaa paritanssijoille, eikä ihme – aiheeseen liitetään monesti lähes metafyysisiä ulottuvuuksia.  Tällainen ilmiön turha mystifioiminen ei oikeastaan palvele ketään, ei opettajia eikä tanssioppijoita, sillä se tekee aiheesta jollain lailla tabun ja hankalasti käsiteltävän.  Kyse ei silti ole mistään taikuudesta, vaan muutamasta varsin selkeästä anatomisesta ja kinesiologisesta periaatteesta (viseen kyllä liittyy myös psykologisia asioita ja ilmiöitä, mutta ne jätän tällä kertaa vähemmälle).  Vienti ja seuraaminen on siis mahdollista purkaa konkreettisiin asioihin, jotka ovat käsitettävissä ja ennen kaikkea harjoiteltavissa.

Nyt tulee siis edellisen kaunokirjallisen tuotokseni vastapainoksi tiukkaa asiaa, joten pidelkäähän kiinni tanssipareistanne.

K: Mitä on vienti ja seuraaminen?

V: Yksinkertaistettuna paritanssissa kyse on siitä, että viejä tuottaa kehollaan impulssinomaisen liikkeen, joka välittyy parikontaktin kautta seuraajalle.  Seuraajalle tämä välittynyt liike on liike-ehdotus: ”haluaisin sinun liikkuvan taaksepäin” / ”haluaisin sinun tanssivan kohotetun käteni alta jollain tavoin” / ”haluaisin sinun pysähtyvän hetkeksi kanssani” jne.  Seuraajan tehtävänä on tulkita tämä ehdotus omalla kehollaan ja sen energialla, omaa taiteellista näkemystään unohtamatta.  Tällainen vienti ja seuraaminen tuottaa toista kunnioittavaa kehojen keskustelua ja antaa myös seuraajalle vapautta ilmentää tanssillaan samaa musiikkia, jonka viejäkin kuulee.

Vienti ja seuraaminen ovat siis ajallisessa syy-yhteydessä keskenään: niin kauan kuin tanssijalla on viejän rooli, pitäisi hänen tuottamansa viennin tapahtua pääsääntöisesti ennen seuraajan vastausta siihen.  Viennin ja seuraamisen välillä on siis pieni ajallinen viive, joka voi vaihdella tilanteesta ja tanssijoista riippuen.

K: Mitä se ei ole?

V: (Hyvä) vienti ei ole seuraajan kävelyttämistä tanssisalin ympäri.  Tällä tarkoitan sitä, että seuraaja ei ole mikään koira, jota käsketään nöyrästi seuraamaan isäntäänsä.  Joskus paritanssi on saattanut ollakin tällaista, mutta on muistettava, että maailma on kehittynyt paljon niistä 1800-luvun loppupuolen ajoista, jolloin varsinaiset paritanssit syntyivät.  Emme elä enää maailmassa, jossa mies vie ja nainen vikisee.  Mielestäni vienti on parhaimmillaan seuraajaa kunnioittavaa liikkeiden ehdottelua ja kehojen keskustelua, ei käskemistä ja tottelemista.

Samaan asiaan liittyy se, josta jo muutama kirjoitus sitten puhuin: seuraajan velvollisuuksista.  Kuten sanottua, vienti on liikkeiden impulssinomaista ehdottelua, joihin seuraaja on velvollinen vastaamaan omalla energiallaan.  Hyvät seuraajat, jos haluatte olla hyviä roolissanne, muistakaa, että se vaatii myös teiltä aktiivisuutta – ennen kaikkea kunnollista tukijalan käyttöä askeleelle ponnistamiseen.  Jos ”vain kävelette”, eli siirtelette jalkojanne ehdotettuun suuntaan käyttämättä tippaakaan energiaa askelille ponnistamiseen, annatte aina viejälle pienemmän energian takaisin kuin mitä hän teille antaa.  Tämä tuottaa viejälle tunteen ”haluttomasta seuraajasta” tai ”kyydissä istujasta”, ja voin kertoa, että tunne ei ole kovinkaan miellyttävä!

K: Mitkä keholliset asiat ovat viennissä ja seuraamisessa tärkeimpiä?

V: Lapatuki, ydintuki ja vartalolähtöinen vienti.

K: Mikä ihmeen lapatuki?

V: Olkanivel on kehomme liikkuvin nivel, ja hyvin liikkuvana se on myös herkkä reagoimaan kuormitukselle ja rasitukselle.  Olkanivelen liikkeisiin liittyy olennaisesti myös lapaluun liike.  Lapaluu puolestaan kelluu vapaasti rintakehämme päällä, mikä mahdollistaa sille monenlaista liikettä.  Lapatuella tarkoitetaan lapaluun tuettua liikettä alas- ja ulospäin, ja tämä aikaansaadaan pääosin kolmen lihaksen avulla: serratus anterior (etummainen sahalihas), trapetzius (epäkäslihas) ja latissimus dorsi (leveä selkälihas).

Mitä ihmeen tekemistä tällä kaikella on sitten paritanssin kanssa?  Hyvä, tuettu lapaluun liike alas- ja ulospäin stabiloi  olkanivelen liikettä, mikä on aivan oleellinen asia käsien toimintaa ajatellen.  Lapatuen puute tuntuu käsien ”irrallisuutena”; tanssijasta (lähinnä siitä tanssiparista) tuntuu, että kädet ovat ”irti kehon liikkeistä”, mikä tekee viennistä hyvin usein tempovaa, rauhatonta, lyhytaikaista, nykivää, hermostunutta, liian rajua, epäloogista ja muutamia muita negatiivisia adjektiiveja.  Jos seuraajan lapatuki on puutteellinen, tuntuu viejästä ikään kuin hän joutuisi tanssimaan viejän ”läpi”, ja vienti tuntuu hankalalta.

Usein käytän tilanteen kuvailuun yläastefysiikkaa: kaikki lienevät kuulleet termin ”massan hitaus”.  Mikäli viejän lapatuki ei ole kunnossa, koko viennin takana on suunnilleen pelkkä käsivarsien paino, joka on parhaimmillaankin muutamia kiloja.  Silloin vientiliikkeet ovat ”kohinaisia”, tempovia ja ajallisesti lyhytkestoisia, eivätkä ne valmista seuraajaa riittävän ajoissa.  Jos viejän lapatuki on hyvä, hänen kätensä liikkuvat stabiloidun olkanivelen myötä koko kehon mukana ja hänen vientinsä takana on lähes koko keho – kymmenien kilojen massa.  Ja kun massa on hidasta, vienti rauhoittuu ja muuttuu ajallisesti pitkäaikaisemmaksi.  Seuraajan kokemus on, että tällaista vientiä on helppo seurata, koska viejän koko kehon (ei pelkkien käsien) liike on riittävän ”hidasta”.

Hyvä lapatuki luonnollisesti tekee myös (varsinkin suljetun) hyvän tanssiotteen ylläpitämisestä vaivatonta, eivätkä ”hartiat nouse korviin”.

K: Mikä ihmeen ydintuki?

V: Ydintuesta kirjoitin jo muutamia vuosia sitten.

K: Mikä ihmeen vartalolähtöinen vienti?

V: Lyhyt motto, joka kaikkien paritanssijoiden olisi hyvä painaa mieleensä ja jota tanssinopettajat mielellään toistelevatkin, on vienti lähtee vartalosta.  Mutta mitä sillä tarkoitetaan?  Voimme kaikki mielessämme piirtää omiin kehoihimme lantion yläosan (tarkemmin suoliluun kärkien) ja olkanivelten välille suorakulmion, jota kutsumme tanssitermein kehomme raamiksi.  Tämän raamin tulisi olla kaikessa paritanssissa tärkeimmän ”vientielimen”.  Liikkeet eteen, taakse ja sivulle sekä kehon vastaliikkeet ja kiertyminen (joka voi viedä vaikkapa käännökseen) lähtevät viejän raamin liikkeestä.  Suljetussa tanssiotteessa tämä raamin liike välittyy sekä vartalokontaktin että hyvällä lapatuella tuettujen käsien kautta seuraajalle.  Myös avoimen otteen tansseissa ”raamilla viedään”, ja niissä lapatuen merkitys käsien stabiloijana korostuu entisestään!

Seuraajan tulisi myös aktivoida oman kehonsa raami ja vastata sen liikkeellä viejän liikkeeseen.  Pelkistettynä voidaan sanoa, että vienti ja seuraaminen ovat viejän ja seuraajan kehojen raamien keskustelua.  Kun viejä vie kehonsa raamilla, on vientiä äärimmäisen mukava ja helppokin seurata.  Hyviä vienti-seuraamisharjoituksia ovat sellaiset, joissa tanssijat sovittavat raaminsa yhteen ja irrottavat toiset (tai jopa molemmat) kätensä kokonaan pois.

Jos tanssija osaa hahmottaa oman painopisteensä ja liikkua sen päällä, jos hänen lapatukilihaksistonsa on aktiivisessa käytössä, jos hän hahmottaa ja osaa käyttää ydintukeaan kaikessa liikkeessään, ja jos hän ymmärtää vartalon raamin merkityksen ja osaa käyttää sitä tanssissaan, ovat hänen keholliset asiansa kerrassaan erinomaisesti.  Tällaisen tanssijan liike on pehmeää, loogista, tasapainoista ja ainakin harjaantuneeseen silmään myös esteettisesti miellyttävää.  Tällaista tanssijaa pidetään varmasti myös erittäin hyvänä viejänä tai seuraajana.

K: Voivatko viejän ja seuraajan roolit vaihtua?

Paritanssin opettamisessa on mielestäni selkeää aluksi keskittyä siihen, että viejän ja seuraajan roolit ovat suhteellisen pysyviä.  Näin riittää, että johonkin tanssilajiin opettelee yhdet askeleet ja kommervenkit, eikä tarvita tuplaoppimäärää.  Pidemmälle edenneet tanssijat ovat usein valmiita laajentamaan näköalojaan ja kokeilemaan vastakkaista roolia, ja kokemusteni mukaan nämä harjoitukset eri roolissa ovatkin avanneet tanssijoille aivan uudenlaisia ajatuksia.  Poikkeuksetta ne myös ovat tuottaneet empaattista myötäelämistä ”siihen toiseen rooliin”: viejät ymmärtävät paremmin, miten ”luottavaisesti tyhjän päällä” seuraajat ovat, ja seuraajat ymmärtävät paremmin, mitä on ”jatkuvan uuden keksimisen tuska”.

Joskus saattavat viennin ja seuraamisen rajat hämärtyä myös itse tanssitilanteessa.  Nämä kokemukset ovat aina säväyttäviä ja uutta tanssia tuottavia.  Ja toki meillä on tanssilajeja, joiden kulttuuriin viejän ja seuraajan roolien vaihtaminen on aina kuulunut: erityisesti argentiinalainen tango, kansantanssipohjaiset lajit sekä rock’n’swing-tanssit.

Kokonaan oma kysymyksensä on sitten paritanssin asenteiden muuttaminen tasa-arvoisempaan suuntaan.  Tähän totean lyhyesti, että itse kannatan ehdottomasti sukupuolineutraalia paritanssikulttuuria, kuten kannatan ihmisten tasa-arvoista kohtelua elämässä muutenkin.  Viejän ja seuraajan rooleista sekä paritanssin sukupuolirooleista kirjoittaa erinomaista pohdintaa eräs tanssinopettaja-bloggaaja tässä.  Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjoituksen ajatuksella.

Mut tuntisin veresi juoksun – tanssi-ihastuminen ja mitäs sitten?

On sitä vaikea selittää, kun ei ymmärrä itsekään
Miks jokin tuokio jää mieleen toisia pidempään
Sut sinetöitiin ja tatuoitiin
sieluni sopukkaan
Siks niihin suudelmiin palaan aina uudestaan

Mietin pitkään, voinko ja haluanko edes kirjoittaa tästä aiheesta, koska vuosien varrella se on seuratanssia harrastavien ihmisten keskusteluissa paljastunut jonkinlaiseksi matopurkiksi.  Sitten päättelin, että koska sanassa ”seuratanssi” on sekä sanat tanssi että seura, myös tämän ihanan lajin ”inhimillisemmästä” puolesta täytyy voida puhua.

Vuonna 2013 valotin opinnäytetyössäni Kun kosketat minua, kosketat tunteitani asiaa näin:

Paritanssi opettaa ihmisille luonnollisen sosiaalisuuden, läheisyyden, koskettamisen ja yhdessä liikkumisen nautintoa vailla väistämätöntä sukupuolisuuden taakkaa.  Sukupuolisuus ilmiönä on kuitenkin aina liitetty paritanssiin, joten tästäkin harrastuksen mukana kulkevasta ”lieveilmiöstä” on tärkeää ja sallittua puhua, sitä kuitenkaan ylikorostamatta.

Olen asiasta edelleen samaa mieltä, ja siksi tämänkertaiseen kirjoitukseeni valikoitui hieman arkakin aihe: tanssi-ihastuminen.  Ottanet huomioon, hyvä lukija, että avaan aihetta nyt enemmän yksityishenkilönä kuin opettajana.  Näkökulmani ovat omiani.

Mikä ihmeen tanssi-ihastuminen, täällähän ollaan vain tanssimassa?

Aina emme tule ajatelleeksi, miten paljosta luovumme ja miten haavoittuvaiseksi itsemme teemme, kun vastaamme tanssiinkutsuun ja lähdemme jakamaan tanssilattialla pienen hetken elämästämme toisen ihmisen kanssa.  Luovumme hetkeksi osasta yksityistä reviiriämme, avaamme sylimme, sovitamme liikkeemme yhteen ja luovutamme osan itsemääräämisoikeudestamme toisillemme.  Paritanssissa tulemme aivan lähelle Toista ja tämä hetken läheisyys voi ravistella monin tavoin kehojamme ja ajatuksiamme.

Paritanssi on huonoimmillaankin hyvää humppajumppaa, mutta jos kahden ihmisen liikkeet osuvat yksiin, siitä voi kasvaa minuuttien mittainen tanssihurma, jossa kaksi liikettä ja kehoa sulautuvat yhdeksi nautittavaksi jatkumoksi, joka kihelmöi selkäpiissä, niskassa, muuallakin.  Että voi tulla niin tietoiseksi omasta ihostaan, omasta ja toisen kehosta, liikkeestä, hengityksestä, sydämenlyönneistä, hymynkareesta toisen huulilla!

Kokemus on aina vähän hengästyttävä – ja silti se yleensä hiipuu hiillokseksi musiikin myötä.  Jäljelle jää hyvä, levollinen, yhtä aikaa raukea ja energinen mieli ja palava into uuteen tanssiin, uuteen liikkeen kokemukseen ja nautintoon uuden ihmisen kanssa.  Tätä on paritanssi parhaimmillaan.  Tämä on se perimmäinen syy, minkä vuoksi vedämme tanssikengät jalkaamme aina uudestaan ja uudestaan, vuosi vuoden perään.

Jos tunnistat itsesi ylläolevasta tilannekuvauksesta, lienet kanssani samaa mieltä siitä, ettei siitä oikeastaan ole mailinkaan verran matkaa tähän: musiikki loppuu, ettekä tahtoisikaan päästää toisistanne irti.  Tahtoisit tanssia saman ihmisen kanssa illan jokaisen tanssin.  Odotat iltaa, jolloin kohtaisit tämän toisen taas tanssilattialla.

Onneksi olkoon – ja otan osaa – olet tanssi-ihastunut.

En kasvojas muista
Mut muistan ihosi tuoksun
En ääntäsi tuntis
Mut tuntisin veresi juoksun
En nimeäs tiedä, vaan miks siitä huolisin
Mut jos en sua kohtais enää, kuolisin

Mutta miksi, oi miksi?

Olenko itse koskaan ollut tanssi-ihastunut?  Kyllä vaan, muutamia kertoja eri elämänvaiheissani.  OAMK:n tanssinopettajakoulutuksessa ei annettu takuuta immuniteettisuojasta ihastumiselle.  Lähtökohtaisesti olen toki ”vaintanssija”, mutta sopivan tanssiparin kanssa heittäydyn aina sata lasissa liikkeeseen ja nautiskelemaan.  On ollut tilanteita, joissa olen ollut ikään kuin valmiiksi ”avoinna” mahdollisuuksille ihmissuhteiden saralla.  Silti tanssi-ihastumisen tunteet ovat tulleet joka kerran salakavalasti takavasemmalta ja yllättäneet minut juuri silloin, kun en ole niitä odottanut.  Tiedän siis ainakin yhden henkilön mittaisella, tilastollisesti kattavalla otoksella, mistä puhun.

Jos olet jo vakituisessa parisuhteessa, onko tanssi-ihastuminen sitten pelkkää hömpötystä, syntiä ja luonteen heikkoutta?  Monellako paternosterilla ja avemarialla pitää itseään rankaista, jos tanssi-ihastuminen iskee salakavalasti ajatuksiin?

Käsi sydämellä: kuinka moni parisuhteessa olevista lukijoista ei ole milloinkaan kokenut minkäänlaisia ihastumisen tunteita muita kuin kumppaniaan kohtaan?  Epäilen, että kovin monta kättä ei nouse.  Ihminen kaipaa elämänsä läpi hyväksynnän tunteita ja eleitä muiltakin kuin elämänkumppaniltaan, ja mikä voisi olla lempeämpi ja hyväilevämpi tapa saada niitä kuin paritanssi?  Jos et milloinkaan ole kokenut minkäänlaisia tanssi-ihastumisen tunteita, onnittele itseäsi, sillä olet tanssikansan joukossa tilastollinen poikkeama.  Jos olet, onnittele itseäsi, sillä olet edelleen aivan normaali, tunteva ja ajatteleva ihminen.  Tunteet eivät sinua tapa, eikä ihastumisen tunne ole sinällään mikään parisuhteen mörkö.

Pääasia on, mitä tunteelleen tekee.
Ja siihen tulemme nyt.

Mitä ihmettä sille sitten pitäisi tehdä?

Tanssi minun kanssani
tanssi ja tiedä
minä olen se mies
joka tahtoo sua viedä
älä kätke siis kauneuttasi
vakan alle
vaan tanssi ja näytä
se koko maailmalle

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on: riippuu tilanteesta, mutta useimmiten ei mitään.

Sillä mitä ihastuminen oikeastaan on, ellei pientä hullaantumista joihinkin piirteisiin, joiden takana olevasta ihmisestä tiedät kovin vähän?  Tanssiessasi voit ihastua toisen liikkeeseen, olemukseen, siihen, miltä hän tuntuu ja tuoksuu.  Nämä kaikki ovat toki – varsinkin meille tanssijoille – tärkeitä asioita.  Mutta pelkkä tanssi ei kerro sinulle, pitääkö hän parsasta, kuorsaako hän nätisti aamuöisin, äänestääkö hän aina numerolla neljä alkavia ehdokkaita tai rakastaako hän juosta paljain jaloin lätäköissä kevätsateessa.  Tanssi paljastaa osan ihmisen fyysisyyttä, parikemiastakin se vihjailee, mutta se ei paljasta ihmistä tanssin takana.

Jos tunnistat itsessäsi tanssi-ihastumisen oireet, niin ensimmäiseksi ei kannata hamuilla kännykkää eikä 112:sta, vaan kääntyä omaan sisimpään ja tehdä pientä tiedostavaa itseanalyysiä.  Oman ja mahdollisesti lähimpienkin onnen vuoksi kannattaa kysyä itseltään ainakin näitä kysymyksiä:

• Mikä elämäntilanteeni on – salliiko se satunnaisen tanssi-ihastumisen?  Ja tässä en suinkaan oleta, että kaikki parisuhteet olisivat yhteen muottiin valettuja!  Aikuiset ihmiset päättävät itse, miten suhde-elämänsä järjestävät.  Tärkein kysymys on: voinko loukata ihastumisellani jotain toista?  Jos vastaus on kyllä, en rohkaise (milloinkaan) ketään jatkamaan sillä tiellä, koska emme ole syntyneet tänne tuottamaan pahaa mieltä toisille.
• Ihastuinko itse ihmiseen vai pelkkään ihastumisen tunteeseen?  Vai ihastuinko kenties siihen, että joku toinen osoitti minulle ihastumisen tunteita?  Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, koska olemme pohjimmiltamme varsin persoja imartelulle ja positiivisten tunteiden kokemiselle.  Ja miksemme olisi?  Ei siinä mitään pahaa ole, mutta mielenrauhamme kannalta on silti tärkeää tehdä ero näiden välille.
• Haluanko tehdä tanssi-ihastumiselleni mitään?  Useimmiten vastaus lienee ”ei”, ja talletamme tunteen valoisten, mukavien muistojen joukkoon.  Ehkä nostamme ne muistot esiin joissain tietyissä tilanteissa, yksityisesti, haaveillen, niillä itseämme hoivaten.  Siinäkään ei ole mitään pahaa, sillä haaveilu on tervettä ja luonnollista.

Jos olet parisuhteessa, jossa voit puhua avoimesti kumppanillesi kaikista asioista, niin rohkaisen sinua: puhu tunteistasi ja ihastumisestasi.  Kerro, että tällainen asia nyt tapahtui.  Keskustelkaa siitä, mitä tunteita moinen teissä kummassakin herättää.  Kuuntele kumppaniasi.  Uskon, että suhteet, jotka ovat valmiiksi avoimella ja kestävällä pohjalla, eivät ole moksiskaan tällaisista asioista.  Asia saattaa olla jopa päinvastainen: aivan samoin kuin me parisuhteessa eläessämme kaipaamme hyväksynnän tunteita muiltakin kuin kumppaniltamme, saattaa puolisokin kaivata merkkejä siitä, että se oma rakas on edelleen ”kuumaa kamaa” suhdemarkkinoilla.  Sillä pohjimmiltamme haluamme tuntea, että meillä on käsissämme jotain ainutlaatuista, josta haluamme pitää hyvää huolta!

Toki minulle kerrotaan tapauksista, joissa tanssi-ihastuminen on johtanut seuraavaan asiaan ja se seuraavaan ja lopussa onkin sitten ollut joukko loukattuja, onnettomia ihmisiä.  Silti rohkenen väittää, että kahden ihmisen välinen paritanssi ei ole näissä onnettomissa tapahtumissa ollut se paratiisiin luikerrellut käärme, vaan syyt ovat olleet syvemmällä.

Eli mitä häh?

Jos jaksoit lukea vain otsikon ja hyppäsit sieltä suoraan tänne, niin tässäpä koko artikkelini pähkinänkuoressa:

Paritanssi on niin hemmetin fyysistä hommaa, että toisinaan se saattaa mennä ihon alle.  Tästä puolestaan saattaa seurata ongelmia, tai sitten ei, ja yleensä vähemmän ongelmia seuraa, jos puhut asioista ajoissa heidän kanssaan, joita se koskee.  Äläkä syytä itseäsi siitä, että joskus tanssi-ihastut, koska se on ihan luonnollista.  Ota se vastaan positiivisena, omalta osaltaan elämää eteenpäin kantavana tunnevoimana.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä psykiatrinsohvalta tällä kertaa!

(Blogikirjoituksen lyriikkalainaukset: En kasvojas muista, san. Jorma Toiviainen / Tanssi minun kanssani, san. Tuure Kilpeläinen)

Analyyttisyys ja intuitio – pohditaanko vielä vai tanssitaanko jo?

Eilinen vientiä ja seuraamista koskeva kirjoitukseni kirvoitti Facebookin tanssiporukka-ryhmässä aivan oivallista keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa.  Erityisesti Mikko Ahosen kirjoittama pitkä palaute kirjoitukseeni sai aivoni raksuttamaan ylikierroksilla, joten tännehän ne tuotokset on taas purettava.  Jospa tässä pikkuhiljaa aktivoituisi tämän tanssiblogin kanssa muutenkin.

Mikäli oikein ymmärsin, Mikon kritiikin kärki, tai ainakin vakava ja aiheellinen kysymys, kohdistuu kirjoitukseni kieltämättä varsin analyyttisen (ehkä kuivakankin) sisällön sijaan sen funktioon:

…kritiikkini on käytännöllinen: mitä käytännön vaikutuksia uskot artikkelisi lukemisesta olevan sellaiselle opiskelijalle, jolla on vaikkapa yksi edelläkuvatuista ongelmista, mutta ei ole mahdollisuutta perehtyä ongelman ratkaisuun tanssiopettajan tai edes toisen kokeneemman tanssijan johdolla?

Suomalaisia luonnehditaan usein ylianalyyttiseksi kansaksi, joka pohtii tekemistä sen sijaan että menisi ja tekisi.  Valitettavasti kansainvälistä, vertailevaa dataa tämän väitteen tueksi ei taida juuri olla, mutta kieltämättä tässä maassa saa sen käsityksen mm. seuraamalla poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua.  Sanna Mämmi ruoskii suomalaista kansanluonnetta tuoreessa blogikirjoituksessaan Herää jo suomalainen! näin:

Toinen ihmeellinen piirre mikä suomalaisilla on, on pilkunviilaaminen ja jankuttaminen. Asioiden muka ylitietäminen. Besserwisseröinti. Kun suomalainen huomaa, että oikeassa olemiseen aukeaa paikka, hän haluaa päteä.

Kuten kirjoituksistani varmaankin helposti voi päätellä, minä olen oppijana itse vahvan analyyttinen.  Aloitin tämän tanssiblogini vuosia sitten, kun koin tarvetta pohtia ja kirjata tanssituntikokemuksiani ylös tuntien jälkeen, jotta arvokas oppi ei painuisi pääkopassani unholaan.  Olen käyttänyt blogiani pitkään itseopiskeluvälineenä ja vasta viime aikoina pyrkinyt avaamaan ajatuksiani muillekin (tähän on vaikuttanut paljon se positiivinen palaute, jota kirjoituksistani olen saanut).  Opiskellessani OAMK:ssa tanssinopettajaksi vuosina 2009-2013 löysin viimein itsestäni myös vahvan intuitiivisen puolen, jota olen oppinut käyttämään työkaluna tanssitunneilla.

Kirjoitetussa tekstissä on se puute, että se ei kovin helposti voi tällaisen tanssiaiheen kyseessä ollessa nousta sisältämiensä sanojen yläpuolelle.  Jostain tanssia koskevasta teknisestä aiheesta on helpointa kirjoittaa analyyttisesti, täsmällisesti ja eritellen.  On helpompaa kirjoittaa, että ”pivot-käännöksessä etuaskeleen ottajan on ponnistettava askeleeseen aktiivisesti” kuin lähteä kirjoittaen kuvailemaan sitä tuntemusta, joka kehossa on, kun pivot-käännös etenee tasapainoisesti.

Mikon esiintuoma ongelma on todellinen: mitä kirjoituksistani saa tanssija, joka tunnistaa kehityksen paikat itsessään, mutta jolla ei ole opettajaa tai edes tanssiparia, jonka kanssa käydä asiaa läpi?

Kukaan ei opi tanssijaksi pelkästään lukemalla tanssiaiheisia kirjoituksia.  Tanssissa on kyse monimutkaisesta motorisesta taitokokonaisuudesta, joka karttuu ja kehittyy vain (mahdollisimman laadukkaiden) toistojen kautta.  Lukemattomien toistojen!  Toisaalta on myös niin, että kukaan ei ole luonnostaan motorisesti niin lahjakas, että oppisi tuosta vaan loistavaksi tanssijaksi pelkästään tanssimalla.  Olen kyllä kohdannut loistavia ”luomutanssijoita”, mutta heillä tie vaivattomaan liikkumiseen on poikkeuksetta ollut pitkä ja kivinen (ja moni myöntää, että kursseilla käynti olisi tasoitellut tätä tietä).

Eilen sain (kirjoitukseni kirvoittaman) yksityisviestin, jossa kyseltiin täsmällisiä neuvoja pivot-käännöksen onnistumiseen.  Usein jonkin tanssillisen asian onnistumisen esteenä voi olla jokin tällainen pieni tekninen yksityiskohta, jota tanssija ei joko tiedä tai ole vielä sisäistänyt: ”ponnista vasemmalla jalalla voimakkaasti oikean jalan etuaskeleeseen pivotissa” voikin olla se tällaisessa tilanteessa se pieni, täsmällinen ohje, joka sytyttää hetken harjoittelun jälkeen ison hehkulampun oppijan pään yläpuolelle.  Näitä kokemuksia olen opettajana saanut ja ne ovat sekä opettajalle että oppijalle aina yhtä riemukkaita!

Mielestäni tanssissa ja tanssin opettamisessa tarvitaan sekä analyyttistä että intuitiivista otetta.  Joskus pitää ”antaa mennä” ja tavoitella flowta, jossa hyvä musiikki ja fiilis vievät tanssijan mennessään.  Toisinaan pitää antaa itselleen ja muille vapaus ”tehdä vaan”, tekemisiään liikoja pohtimatta, sillä ihmiskeho on niin fiksu otus, että se haeskelee yleensä aivan kuin itsestään mahdollisimman taloudellisia liikeratoja.  Toisinaan on myös hyvä pysähtyä tarkastelemaan asioita, jotka eivät tanssissa suju.  Minulle analyyttisyys on hetken hidastamista.  Kun analyyttinen mieleni työskentelee, se erittelee liikettä ja tarkastelee sitä ikään kuin hidastetussa filmissä, verraten, luokitellen ja eritellen.  Itselleni tämä tarkastelu tuottaa usein jonkin pienen vastauksen tai neuvon, joka tuntuu tulevan ”ei mistään”, ja uskon, että tässä analyyttinen ja intuitiivinen mieleni yhdistyvät.

Mitä siis vastaisin Mikolle?  Luulen, että vastaukseni on tämä: älkää lukeko blogiani kuin se yrittäisi olla tanssimisen kirjekurssi.  Lukekaa sitä yhtenä näkökulmana tanssimiseen ja sen opettamiseen, ja jos jokin kirjoitukseni herättää mielenkiinnon tietää lisää, kysykää minulta – tai mieluiten omalta opettajaltanne. Muistakaa, että joskus vain pieni opinhalun siemen, pieni utelias ajatus, voi kasvattaa ja kypsyttää tanssijan kehoissanne jonkin ison asian.

Kokeilkaa, heittäytykää, hassutelkaa ajatuksillani!
Tehkää myös päinvastoin kuin neuvon ja maistelkaa, miltä liike tuntuu kehossanne!
Löytäkää oma tanssijan tienne!

Älä istu kyydissä vaan tanssi!

Eräs vakioaihe paritanssia koskevissa keskusteluissa on vienti ja seuraaminen.  Tämä on täysin luonnollista, koska kyseinen asia on aivan tämän harrastuksen ytimessä.  Vienti ja seuraaminen ovat jossain monista muodoistaan läsnä jokaikisessä parin tanssimassa tanssihetkessä – muutenhan harrastaisimme yksintanssia.

Puhumme viennistä ja seuraamisesta paljon.  Milloin vertailemme viejiä ja seuraajia; kuka tuntui erityisen ”selkeältä”, ”vahvalta” tai muuten vaan hyvältä viejältä, kuka taas ei; kuka seuraa kuin unelma ja kuka tuntuu kivireeltä; millaista vientiä tai seuraamista kukakin odottaa; miten mahtavalta tuntuu heittäytyä musiikin vietäväksi, kun vienti ja seuraaminen käyvät yksiin kuin hansikas käteen.  Jotkut kokevat viennissä ja seuraamisessa jopa hieman mystisiä piirteitä.  Aiheen tärkeydestä huolimatta ihmisillä on siitä joitakin virheellisiä käsityksiä, joita käyn tässä oikomaan omista näkökulmistani käsin:

Kaikki lähtee tasapainoisesta liikkeestä omassa kehossa.  Fysikaalinen tosiasia on, että olemme tasapainossa – eli emme kaatumassa mihinkään suuntaan – vain niin kauan kuin painopisteemme on jalkojemme muodostaman tukipinnan yläpuolella.  Vieminen on yksinkertaisimmillaan seuraajan tasapainoakselin liikuttelua eri suuntiin (eteen/taakse/sivulle), pyörittämistä tai kallistamista.  Jos seuraaja ei ole tasapainossa, ”omilla jaloillaan”, ei hän ole vietävissä.  Jos viejä ei ole tasapainossa, ei hän kykene myöskään viemään tasapainoisesti.  Olemme siis molemmat vastuussa siitä, että osaamme seistä omilla jaloillamme ja pitää jalat ”tasapainopisteemme alla” myös liikkeessä.  Yleisimmin näkemäni virheet tässä perusasetelmassa ovat seuraajan ”selän karkaaminen taaksepäin” sekä viejän ”lantiolla vienti”.  Taaksepäin liikkuvan tai liikuteltavan tanssijan pitää aina muistaa, että hänen lantionsa (ja sen mukana jalkojen) tulisi liikkua taaksepäin ennen selkää – eli selkä ei saa ”kaatua taakse”.  Viejän taas tulisi harjoitella sitä, että hänen ”raaminsa” eli olkapäiden ja lantion muodostama suorakulmio on se, millä viedään, ja tämän suorakulmion tulisi liikkua (seuraajaa kohti, mikäli häntä viedään taaksepäin) ennen lantiota.

Viennin ja seuraamisen välillä on pieni ajallinen viive.  Seuraajan on hyvä harjoitella sitä, että reagoi vientiin pienellä viiveellä.  Seuraaminen ei tarkoita sitä, että seuraaja yrittää päätellä viejän kulmakarvojen liikkeestä, mitä seuraavaksi on tulossa, ja reagoida ennen kuin vienti tulee.  Seuraaminen on tiettyä hitautta, eikä seuraajan mielikuva omasta ”hitaudestaan” ole lainkaan väärä.  Tätä hitautta voi harjoitella suljetun otteen tansseja varten vaikka seuraavasti: viejä ja seuraaja ottavat tanssiotteen, jossa kehonpuoliskot ovat kevyessä kontaktissa.  Viejä alkaa siirtää omaa tasapainoaan eteenpäin, minkä seuraaja tuntee lisääntyneenä paineena omaa kehoaan vasten.  Seuraaja lähtee taka-askeleeseen vasta sitten, kun tämä kehonpaine on niin suuri, että taka-askel on ”pakko” ottaa.  Samaa voi harjoitella avoimen otteen tansseissa, vaikka niissä vientipintana ovat lähinnä kädet.  Esimerkiksi west coast swingin Sugar Pushiin (Push Break) lähtö viejän taka-askeleella on tähän aivan erinomainen harjoitus.

Seuraaminen ei ole kyydissä istumista.  Joskus näkee seuraajien ymmärtäneen oman roolinsa sellaiseksi, että viejän vastuulla on heidän ”kyydittämisensä” ja he lähinnä ”seisovat kyydissä” tanssin ajan.  Väärin.  Otetaanpa analogia tosielämästä: istut sohvalla kun ovikello soi.  Kellon ääniaallot saapuvat korviisi ja reagoit niihin kävelemällä ovelle omaa lihasvoimaasi käyttäen.  Ovikellon ääniaallot eivät siis kantaneet sinua ovelle, vaan teit sen itse, omalla kehollasi.  Samoin vienti antaa seuraajan keholle signaalin liikuttaa tasapainoakseliaan johonkin suuntaan, ja seuraaja on itse vastuussa tämän liikesuunnan jatkamisesta, kunnes uusi vientiliike muuttaa tätä suuntaa.  Suljetun otteen kävelyissä tähän seuraajan liikkeeseen toki liitetään pienenpientä jarrutuksen tunnetta, jotta seuraaja pitää oman kehonsa edelleen viejän kehoa vasten ja on valmis vastaanottamaan uusia vientisignaaleja.  Kuvailemani periaate toteutuu parhaiten suljetun otteen käännöksissä (esim. hitaan valssin oikea käännös ja erityisesti pivotkäännökset), joissa viejä ja seuraaja vuorottelevat ”aktiivisemmassa roolissa”.  Kun seuraaja tekee myös oman osansa käännöksissä, niistä saadaan eteneviä, eivätkä ne jää pyörimään paikallaan.  Ja ne tuntuvat hyviltä!

Vahva vienti ei tarkoita voimakasta vientiä.  Hyvin usein kuulen seuraajien toivovan ”vahvaa vientiä”.  Joskus tämä tulkitaan siten, että vienti vaatisi erityistä lihasvoimaa.  Tämä on vähän vaarallinen ajatuskulku, jota on syytä korjata.  Ajattelen niin, että vieminen ei ole mitään erityisellä taikuudella oman tanssin päälle liimattua akrobatiaa, vaan se syntyy siitä, että viejä päättää (tietoisesti tai tiedostamattaan), mihin seuraavaksi haluaa itse liikkua ja mihin haluaa seuraajan liikkuvan.  Kun viejän oma liike on tasapainoista, varmaa ja määrätietoista, myös vienti on tätä, eikä ylimääräistä voimankäyttöä tarvita, vaan vienti voi tuntua lähes höyhenenkevyeltä ja silti tuottaa liikettä, jota (itse tasapainossa liikkuvan) seuraajan on helppoa ja nautinnollista seurata.

Fyysinen vienti tapahtuu kosketus- ja paineaistien välityksellä, ja haluan valottaa näiden toimintaa hieman tarkemmin.  Nyt tulee siis hieman syvällisempää tietoa, jonka voi halutessaan sujuvasti ohittaa ja tyytyä edellisen tekstikappaleen johtopäätöksiin.

Sensorinen järjestelmämme havaitsee ainoastaan muutoksia aistimuksissa, ei aistien yleistä viritystasoa, ja näitä havaittavia muutoksia luonnehtii fysiologiassa Weber-Fechnerin laki, jonka mukaan pienin havaittava ärsykkeen muutos on suoraan verrannollinen sensorisen järjestelmän stimulaation tasoon.  Mittauksilla on vahvistettu, että ihmiskehon havaitessa siihen kohdistuvan paineen muutoksia vaadittava ärsykkeen muutos on noin neljäskymmenesosa ärsyketasosta, eli jos vaikkapa kannamme käsissämme kahta punnusta, täytyy niiden painoeron olla vähintään 1/40 punnusten painosta, jotta kykenisimme mieltämään toisen punnuksen toista painavammaksi.

Tästä kokeellisesta fysiologisesta laista seuraa, että paritanssissa tehokas ja taloudellinen vienti-informaation välittäminen koskettamalla edellyttää varsin pientä energianvaihtoa: kun yleinen ärsyketaso on matala (eli vienti kevyttä), seuraajan keho kykenee ottamaan vastaan hyvinkin pieniä, kosketus- ja paineaisteilla välitettyjä signaaleita ja reagoimaan niihin tarkoituksenmukaisella tavalla.  Tiivistettynä: vähän voimaa -> paljon informaatiota.

Viejän ja seuraajan rooleja olisi hyödyllistä välillä vaihtaa.  Kuten muussakin elämässä, voi näkökulman hetkellinen vaihtaminen tuoda paritanssiinkin aivan uutta sisältöä ja mahtavia oivalluksia.  Omat syvällisimmät oivallukseni seuraajana tanssiessani ovat koskeneet seuraajan roolia: miten epävarmaksi oma kävelykin ensin muuttuu, kun pitääkin yhtäkkiä luovuttaa oman kehon itsemääräämisoikeudesta osa viejälle; ja miten upealta voi tuntua perusvalssin oikea käännös, vaikka minua veisi puolet kevyempi, hento tyttönen, joka tietää, mitä tekee.  Samoin olen kuullut kursseilla daameilta, jotka ovat olleet viejän roolissa, miten paljon enemmän ymmärrystä heiltä nyt riittää meille viejille, jotka välillä taaperramme tekemisen suossa ja joudumme koko ajan miettimään viittä eri asiaa yhtä aikaa.

Loppujen lopuksi.  Herkästä viennistä ja seuraamisesta voi syntyä muutaman minuutin mittainen kehoa ja mieltä syvältä koskettava tanssitarina, jota muistelee lämmöllä pitkään.  Viemisiin ja seuraamisiin!

Tanssikisojen järjestämisestä

Viime lauantaina 31.1.2015 PalatsiStudioilla räjäytettiin Lavatanssi CUP :in kausi käyntiin fuskun ja hitaiden SM-kisoilla.  Kisojen järjestäjänä toimimme me eli Suomen Tanssistudiot Oy.  Allekirjoittaneen vastuulle lankesivat kisojen yleiset järjestelyt, tuomarointi (olin yksi seitsemästä tuomarista) sekä päävastuu kisamusiikeista.  Mitä haistelin paikan päällä fiilistä ja kuuntelin tarkalla korvalla ihmisten tunnelmia, koko kisapäivä tuntui varsin onnistuneelta.  Erityisesti olen saanut kiitosta kisamusiikeista, jotka olivat kuulemma hyvin mukaansatempaavia.

Koska blogissani on ollut pitkään hiljaista (aion kyllä ottaa itseäni niskasta kiinni ja aktivoitua taas!), ajattelin jakaa kanssanne ajatuksia onnistuneiden tanssikisojen ”reseptistä”.

1. Paikka

Paikkana PalatsiStudiot on todella upea – vanha, täysin remontoitu elokuvateatteri, josta olemme tehneet tanssiin sopivan.  Haasteena paikassa on sen pienuus: meitä askarrutti kovasti pukutilojen vähyys ja sen vuoksi päädyimme vuokraamaan Messujentekijät Oy :ltä liikuteltavia väliseiniä, joilla teimme sekä miehille että naisille ylimääräiset pukuhuoneet.  Ratkaisu osoittautui erittäin toimivaksi, eikä soraääniä juuri kuulunut.

Tanssikisoista katoaa intiimi tunnelma, jos kisat tuodaan keskelle isoa hallia ja yleisö viedään kauas tanssijoista.  Liikaa tilaakaan ei siis saa olla, ja tässä mielessä Palatsi toimi todella hyvin.  Pienehkö elokuvateatterisali, jossa penkit ovat useassa tasossa, antoivat yleisölle hyvän näkyvyyden ja toivat yleisön riittävän lähelle tanssijoita.  Paikalla oli myös muutamia aktiivisia tanssiseuroja kannattajaporukoineen, jotka toivat lisäfiilistä kisoihin.  Kiitos, Liperin Lavatanssijat ja Tanssiseura PoKaTa!

2. Aikataulut

Isoissa kisoissa aikataulujen eläminen on itsestäänselvä asia, ja tanssijat ovat siihen tottuneet.  Koska kisoihin otetaan ilmoittautumisia vielä paikan päälläkin (ja niitä tuli useita myös meidän kisoissamme), ei aikatauluja voi lyödä lukkoon kovin tarkasti etukäteen.  Meillä kävi kuitenkin uskomaton säkä: karsinnat loppuivat minuutilleen silloin, kun Viitasen Kirsi oli ne arvioinutkin loppuvaksi.  Ehkä hänen pitkä kokemuksensa painoi tässä!

Finaalit venyivät odotetusti pidempään kuin ennakkoarvio oli.  Luulen tämän johtuneen meistä tuomareista, joilla oli kädet täynnä työtä laittaa 10-12 tanssijaa per finaali järjestykseen.  Lisäbiisejä jouduttiin siis toivomaan paljon, mikä venytti aikataulua.

3. Musiikki

Tällaisissa tanssikisoissa mielestäni kaikki kiertyy musiikin ympärille.  Jos kisamusiikki toimii, se tempaa sekä yleisön että tanssijat mukaansa.  Jos se ei toimi, ensin lopahtaa katsomo ja sitten tämän vaistoavat tanssijat, joiden fiilis lopahtaa myös.  Kisat lässähtävät.

Kun kisamusiikkia lähdetään miettimään, kannattaa tehdä ensin jonkinlainen linjanveto siitä, missä roolissa musiikkia kisoissa on.  Joku voi ajatella, että musiikin pitää olla riittävän ”haastavaa”, jotta sillä erotellaan jyvät akanoista.  Tämän kolikon kääntöpuolena on kuitenkin se, että ”haastava” musiikki voidaankin kokea liian ”taiteellisena” tai epälajinomaisena.

Oma linjanvetoni oli se, että halusin päinvastoin löytää niin ”lajinomaista” musiikkia sekä fuskuun että hitaisiin kuin pystyn.  Kirjo on laaja: fuskuksihan kelpaa niin varsinainen nopea foksimusiikki kuin swing-lainaukset (jopa groove walk lindyyn sopiva musa), dixieland, ragtime ja vaikkapa nopea beat.  Näistä pudotin omalta listaltani pois vain viimeisimmän, joka ei oikein sytytä itseäni svengaamaan.

Näihin kisoihin kävin tiuhalla seulalla läpi ensin koko oman tuhansia biisejä sisältävän opetuskirjastoni ja valitsin sieltä helmet. Pidän kirjastoani järjestelmällisesti yllä; joka ikiseen biisiin on merkitty sekä rytmilaji/tanssilaji että biisin tempo. Tämä helpotti suunnattomasti tätä vaihetta, kun pystyin hakemaan hitaampia ja reippaampia fuskuja heti kättelyssä vielä varsinaisesti kuuntelematta jokaista läpi.

Sitten kun oma biisikirjasto on kammattu läpi, on aika lähteä ideoimaan, mitä uutta löytyisi. Fusku ja hitaat ovat molemmat sikäli hedelmällisiä tanssilajeja, että ne mahdollistavat ison kirjon erilaista musiikkia. Itse pidin foksista ja fuskusta myös pyynnöstä rytmiikkatunnin (”teoriatunnin”) omille oppilailleni ennen joulua ja sitä tuntia varten tuli tehtyä jo paljon analyysiä siitä, miten monenlaista musaa voi fuskuun käyttää.

Jos kisalajina on puutteellisesti määritelty, vakioimaton laji kuten ”hitaat”, pitää tehdä myös selkeä linjanveto siitä, mikä musiikki voidaan hyväksyä tähän tanssilajiin sopivaksi. Oma valintani liikkui slow fox – hidas beat – trioli -linjalla, mikä näytti miellyttävän niin tanssijoita kuin yleisöäkin.

Sitten kun biisit on kuunneltu jo puhki, on aika päästää mielikuvitus vielä vapaasti laukkaamaan ja kuunnella paljon kaikenlaista, vaikka sitten radiota. Biisejä voi löytää yllättävistä paikoista, kuten vanhempien 70-luvun Finnhits-levyiltä tai oman, rakkaimman rokkibändin parhailta älppäreiltä!

* * *

Summa summarum: rakenna sellaiset kisat, joissa mieluiten itse kävisit a) kisaamassa ja b) katsojana.  Maalaisjärjellä selviää jo pitkälle.  Toivon koko loppuvuoden Lavatanssi CUP -kisajärjestäjille onnea ja menestystä tähän vaativaan ja suuritöiseen ponnistukseen!

Luomua, luomua!

Yleensä ottaen alalla kuin alalla opettajan ammattitaitoa ja osaamista, johon kuuluu vankan asiantuntijuuden ja siihen kuuluvan tietotaidon hankkiminen, arvostetaan.  Myöskin yleensä ottaen ihminen osaa arvostaa elinikäistä oppimista minkä tahansa taidon kohdalla.  Kun lähden opettelemaan uutta taitoa, on se sitten motorista toimintaa tai vaikka uuden kielen opiskelua, lähden ensin itse kokeilemaan ja hankkimaan tarvittaessa lisää tietoa aiheesta.  Jossain vaiheessa yleensä oma osaaminen loppuu ja turvaudun ”ammattiapuun” eli lähden kurssille, jossa minua auttavat eteenpäin opettamisen ammattilaiset – eli opettajat.  Kurssilla uuden oppiminen tuottaa iloa ja lisää onnistumisen kokemuksia.  Koen kehittyväni tässä uudessa taidossani ja se motivoi minua harjoittamaan, harjoittelemaan ja opiskelemaan sitä lisää.

Näin minulle kävi aikanaan myös uuden löytämäni harrastuksen, paritanssin kanssa.  Kuljin tansseissa askelia ja tyylejä hapuillen ja ihmetellen, miten toiset ”vaan osaavat”.  Sitten ystäväni suositteli minulle viikonloppukursseja, joille lähdin.  Ensimmäisestä tanssitunnista lähtien opettaja kykeni avaamaan asiat minulle aivan uudella tavalla ja huomasin oppivani oikeanlaisessa ohjauksessa nopeasti.  Päädyin ”ahmimaan tanssikursseja” ympäri Pohjois-Pohjanmaata ja länsirannikkoa.  Aina uuden taidon opittuani heräsi halu oppia lisää.  Yksi asia johti toiseen, ja päädyin opiskelemaan Oulun seudun ammattikorkeakoulussa tanssinopettajaksi.  Nyt olen melko lailla toisenlaisella tiellä kuin millä ensimmäiset hapuilevat tanssiaskeleeni otin, opettajan ja samalla oppijan roolissa.  Katselen tanssia, tanssin itse – aina kun työltäni ehdin – ja opetan tanssia, aina jotain uutta itsekin oppien.

Ammattiopettajan työkalupakki sisältää monenlaisia välineitä, eikä kenenkään opettajan välineistö ole aivan samanlainen kuin kollegalla.  Omia työkalujani ovat oppimiselle suotuisan kurssitilanteen luominen ja sen ylläpitäminen, ryhmän hallinta, ilon ja onnistumisen kautta oppimaan kannustaminen, mutta myös vahva anatominen, fysiologinen ja kinesiologinen tietämys ihmiskehon tarkoituksenmukaisesta toiminnasta.

Tanssi on kehon liikettä, ja jokaisen tanssijan liike tapahtuu lihasten ja tukirakenteiden luomassa toimintaympäristössä ja niiden ohjaamana.  Useimmiten tanssija ei tanssiessaan tätä tiedosta eikä tarvitsekaan, mutta erityisesti silloin, kun ”jokin tökkii”, voi kehotietoisuuden lisääminen tuoda ongelmaan ratkaisun.  Toisinaan tämä ratkaisu saattaa tulla tanssijalle itselleen yllätyksenä, kun vika ei löydykään sieltä, missä oire ilmenee.  Voi myös käydä niin, että tanssija ei itse kykene ongelmaansa ratkaisemaan, vaan siihen tarvitaan tanssinopettajaa, joka on eräänlainen ”liikkeen ammattilainen”.  Omakohtaisia kokemuksia tällaisista opetustilanteista on itselleni kertynyt runsain mitoin, ja oppijan hämmästys ja ilo siitä, että jokin pitkään vaivannut kehollinen ongelma löytääkin ratkaisunsa, on paras palkinto tehdystä työstä.

Aina välillä paritanssin kotimaisella kentällä törmää hieman hämmentävään ja erikoiseen asenteeseen, jonka mukaan tanssikursseilla käyminen tappaa tanssin ilon tai vähintäänkin opettaa vääränlaisia tapoja.  Yleensä samassa asiayhteydessä muistetaan mainita se, että tanssimisesta tai yleensäkään kehon toiminnasta ei voi eikä pidä hankkia mitään tietoa, koska muuten harrastus menee kovin monimutkaiseksi – mikä taas tappaa tanssin ilon.  Sanalla sanoen: pitää olla ja pysyä luomutanssijana.

Tällaisen asenteen itselleen hankkineille esittäisin muutaman havainnollistavan kysymyksen:

1. Tappaako se autolla ajamisen ilosi, jos hankit perustiedot (mitä polttoainetta se syö, mistä täytetään pissapoika, mikä on öljynvaihtoväli) peltilehmäsi konepellin alla hyrräävästä moottorista?
2. Entä tuleeko ajamisesta ilotonta ja tylsää, jos vieläpä käytät autoasi ammatti-ihmisellä huollossa säännöllisin väliajoin?
3. Jos selkäsi kipeytyy pahasti, hoidatko sitä itse luomumenetelmin, vai turvaudutko mieluummin koulutetun asiantuntijan (esim. fysioterapeutti, lääkäri) apuun?

On totta, että ”tieto lisää tuskaa” ja tunnetta omasta rajallisuudesta, mutta se myös tuottaa uutta tietoa ja osaamista ja sitä kautta uuden oppimisen aitoa hämmästystä ja iloa.  Olen onnellinen, että saan olla opettajana tuottamassa tanssijoille tätä iloa ja uusia onnistumisen ja kehittymisen kokemuksia.  Emme milloinkaan ole ”liian hyviä” oppimaan ja opiskelemaan uutta.

Näissä merkeissä toivotan kaikille paritanssiin hurahtaneille – sekä ”luomuille” että ”kurssitetuille” – mukavaa tanssikevättä ja tulevaa kesää.  Ja jos kirjoitukseni kirvoitti halun käydä kokeilemassa tanssikurssia, niin ainakin omille tunneilleni ovat tervetulleita aivan kaikki, joilla on aito halu oppia jotain uutta tanssista ja sitä kautta itsestään.

Akseli ja Elina

(Otsikko viittaa Maria Laurénin humoristiseen heittoon: miehen tasapainoakseli on pelkkä Akseli, naisella se on Elina.)

Viime aikoina olen pohtinut paljon tanssijoiden liikettä.  Mikä saa tanssijan liikkumaan?  Mikä saa parin yhdessä ottamaan askeleita, pysähtymään tai vaikkapa kääntymään?  Pohdinnoissani olen päätynyt analysoimaan liikettä tasapainoakselin liikkeen näkökulmasta.  Havainnollistan asiaa esimerkein.

Parin yhteinen liike eteen, taakse tai sivulle

Sensomotoriseen järjestelmäämme kuuluu vertikaalisuuden eli pystyasennon havainnointi ja pyrkimys siihen.  Ihminen ottaa askeleen, kun hänen tasapainoakselinsa liikkuu (tai sitä liikutetaan) johonkin suuntaan tukipinnan ulkopuolelle: eteen, taakse, sivulle.  Kävellessämme teemme kaikki tätä tiedostamattamme – emme ajattele arkielämässä, että ”nyt siirrän vapaan jalkani eteen näin ja sitten siirrän itseni uudelle tukijalalle”.  Liikkumisen motiivina on intentio eli pyrkimys mennä johonkin.  Haluan liikkua eteenpäin, siispä lähden siirtämään kehoni tasapainoakselia tasaiseen tahtiin haluamaani suuntaan ja jalkani hakeutuvat automaattisesti kehoni alle siten, että vertikaalinen asentoni säilyy enkä tuuskahda nolosti nurin.

Perinteisessä paritanssissa parin yhteinen tasapainoakseli viedään translatiiviseen liikkeeseen – eli eteen, taakse tai sivulle.  Jos viejä ottaa askeleen seuraajaa kohti, hänen tasapainoakselinsa liikkuu eteenpäin, mikä välittyy suljetun tanssiotteen kautta seuraajan tasapainoakseliin, joka luonnollisesti lähtee liikkeeseen samalla vauhdilla taaksepäin.  Hyvän seuraajan tasapainoakselin translatiivinen liike on ajallisesti hieman jäljessä viejän liikkeeseen nähden.  Tällöin tanssiotteessa parin välille syntyy ”paineen tunne” ja puhumme viennistä ja seuraamisesta.

Yhteiset käännökset

Parin yhteisissä käännöksissä tasapainoakselin translatiivinen liike yhdistyy rotaatioliikkeeseen eli tasapainoakselin kiertymiseen.  Esimerkkinä vaikkapa hitaan valssin oikea käännös: mies lähtee ensimmäisellä askeleella liikuttamaan tasapainoakseliaan eteenpäin, mutta valmistelee kehonsa samalla kiertymiseen oikealle, ja tämä kiertyminen lähtee toteutumaan askeleen loppupuolella.  Käännös alkaa siis ensimmäisen iskun lopussa, jatkuu toisessa askeleessa, jolloin tasapainoakselin liike on yhtä aikaa etenevää ja kiertyvää, ja päätetään kolmannen askeleen lopulla siihen, että sekä translatiivinen (etenevä) että rotationaalinen (pyörivä) liike pysähtyy ja jalat kootaan yhteen kehon alle.  Päädytään uuteen tasapainoasentoon.

Käytännössä suljetun tanssiotteen käännöksissä tasapainoakselin liikkeeseen liittyy myös lievä kallistus ”sisäkaarteen suuntaan”, ja tätä kallistusta kutsutaan vakiotanssitermein swayksi.  Kallistus tarvitaan, jotta tasapainoakselin etenemisen ja kiertymisen yhdessä aiheuttama voima ei ”kaada” käännöstä ulospäin ja vie paria pois tasapainosta.  Sway ei ole käännöksiin päälleliimattu asia vaan se on ikään kuin korjausliike, joka syntyy hyvällä tanssijalla itsestään, koska kehomme korjaa luonnostaan tasapainoakseliamme joka hetki kohti tasapainoista asentoa.

Hieman yksinkertaistetusti voidaan perinteisten suljetun tanssiotteen lajien liike pelkistää näihin kolmeen tasapainoakselin liikkeeseen (etenevä ja kiertyvä liike sekä akselin kallistus), joka pääosin tapahtuu parin yhteisenä liikkeenä ja lähes yhtäaikaisesti.  Tasapainoakselien liikkeiden lievän eriaikaisuuden aistimme ”vientinä” ja ”seuraamisena”.

Vain viejän tai vain seuraajan askeleet

Argentiinalaisessa tangossa oivallettiin, että kun tasapainoakselien liikkeiden yhtäaikaisuuden ajatuksesta täysin luovutaan, voidaan löytää huikea määrä uudenlaisia variaatioita siitä, miten paritanssin osapuolet voivat liikkua toisiinsa nähden.  Yksinkertaisin sovellus tästä on vain viejän tai vain seuraajan askeleet.  Viejä voi pitää oman painonsa samalla jalalla eli oman tasapainoakselinsa paikallaan samalla kun hän liikuttaa seuraajan tasapainoakselia translatiivisesti – eli vie seuraajalle askeleen ja vaihtaa hänen painonsa uudelle jalalle.  Toisaalta viejä voi myös pitää seuraajan tasapainoakselin paikallaan (eli hänen painonsa samalla jalalla) ja vaihtaa oman painonsa uudelle tukijalalle (eli vaihtaa oman tasapainoakselinsa paikan).

Tämänkaltaisista askelista seurauksena on siirtyminen normaalisysteemin (normal system, sistema paralelo) ja ristisysteemin (cross system, sistema cruzado) välillä.  Huomaa, että perinteisissä vakiotansseissa liikutaan lähes koko ajan normaalisysteemissä, eli kun pari liikkuu, vastakkaiset jalat ottavat askelia.  Sen sijaan argentiinalaisessa tangossa liikutaan vapaasti sekä normaalisysteemissä että ristisysteemissä, jossa samannimiset jalat ottavat askelia.

Tanssijoiden akselien kallistus eri suuntiin: volcada ja colgada

Kun tanssijat ovat suljetussa tanssiotteessa, he voivat lähteä leikkimään yhteisellä tasapainoakselillaan siten, että kumpikin tanssija kallistaa oman tasapainoakselinsa eri suuntiin siten, että ilman tanssiotetta asento ei kumpikaan tanssija pysyisi tasapainossa, mutta yhdessä tasapaino pysyy.  Tanssijat voivat kallistua joko toisiaan kohti (volcada) tai toisistaan poispäin (colgada).  Tällainen akselien kallistus tuo mukaan taas uusia mahdollisuuksia yhteiseen liikkeeseen.

Steps around follower’s axis

Tilanne, jossa viejä pitää seuraajan tasapainoakselin paikallaan (eli painon samalla jalalla) ja lähtee itse kiertämään jollain tavoin tätä akselia, mahdollistaa jälleen uuden, innovatiivisen tavan kääntyä.  Yksinkertaisin sovellus tästä periaatteesta on boleo, jossa viejä tanssii yhden askeleen kiertyen seuraajan tasapainoakselin ympäri, mistä seurauksena on seuraajan vapaan jalan ”heilahtava” liike.  Kun seuraajan tasapainoakselin ympäri kiertämiseen yhdistetään lievä tasapainoakselien kallistus ulospäin eli colgada, voidaan kääntyä yhdessä ympäri siten, että käytännössä vain viejän sekä seuraajan toinen jalka on lattiassa kiinni (one axis turns).

Tasapainoakselin pituuden muutos: American Spin

Jiven peruskuvioista juuri American Spin näyttäisi tuottavan seuraajalle vaikeuksia, jotka liittyvät nopeaan, noin 3/4-kierroksen spiniin yhden jalan päällä iskulla 4.  Ongelmat seuraavat siitä, kun seuraaja yrittää keskittyä kehonsa nopeaan kääntämiseen.  Tarkastelkaamme kuviota jälleen tasapainoakselin käyttäytymisen kannalta: seuraaja tanssii ensin rock-askeleet (12) taakse-eteen, minkä jälkeen ensimmäinen Triple Step (3a4) tanssitaan eteenpäin, kohti viejää ja siten, että lantion swing pysyy vasemmalla puolella.  Iskulla neljä seuraajan painosta suurin osa on oikean jalan päkiällä (vain päkiä lattiassa kiinni), jossa on voimakas paine (press) lattiaa kohti ja lantio on ”takana”, vasemmalla puolella.  Seuraajan vartalo on tällöin virittäytynyt siten, että ylävartalo on viejää kohti, mutta lantiossa on voimakas vastakierto vasempaan.  Keskivartalo on siis kiertyneessä asennossa eli se on jo valmistautunut kiertymään napakasti oikeaan, jahka tämä kierre vapautetaan.  Tilannetta voisi verrata vanhaan kelloon, jonka vieteri on vedetty kireälle.

Vienti spiniin tapahtuu iskun 4 lopussa, jossa mies aiheuttaa viennin vaihtamalla oman lantioswinginsä oikealta vasemmalle puolelle.  Tällöin seuraaja vie koko tasapainoakselinsa oikean jalan päälle, vaihtaa lantioswinginsä vasemmalta oikealle puolelle ja ajattelee samalla vain kasvavansa pituutta alas- ja ylöspäin tasapainoakselillaan.  Vartalon kierteen näin vapautuessa napakka pyörähdys tapahtuu kuin itsestään ilman, että seuraajan tarvitsee ajatella pyörähtävänsä.  Asiaa voidaan havainnollistaa tiskirätin avulla: ota molemmilla käsillä kiinni tiskirätin päistä.  Pyydä avustajaa kiertämään tiskirättiä keskeltä ”mutkalle”.  Nyt samalla kun avustaja irrottaa rätistä otteensa, vedät rätin päitä poispäin toisistaan.  Rätti suoristuu välittömästi, eli rätin pituusakselin pidentäminen oikaisee siinä olevan kierteen.

– – –

Summa summarum: tältä kannalta tarkasteltuna tanssijoiden liike palautuu heidän Akselinsa ja Elinansa liikkeeseen!  Asia ei ehkä avaudu kaikille tanssijoille heti, mutta itseäni sen pohtiminen on suuresti auttanut erityisesti argentiinalaisen tangon oppimisessa.

Argentiinalaisen tangon lumoissa

Alkusyksystä päätin viimein tarttua härkää sarvista ja ruveta tosissani avaamaan itselleni argentiinalaisen tangon saloja.  Liityin kuopiolaiseen Tango Alegriaan ja hommasin itselleni edes yhden viikkoillan vapaaksi opetustöistä, jotta pääsisin itse opiskelemaan tätä upeaa, mutta haastavaa lajia.

Tango Alegria mainostaa alkeiskurssejaan ehkä parhaimmalla sloganilla, mihin olen pitkään aikaan törmännyt:

Luuletko osaavasi kävellä? Tule kokeilemaan argentiinalaista tangoa.

Slogan on varsin osuva, sillä (kuten kaikessa tanssissa) tässäkin lajissa olemme lähteneet liikkeelle kävelemisestä.  Pasi Laurén on todennut asian, joka pätee kaikkeen tanssimiseen: että tanssin oppiminen ei ole vaikeaa, ellei siitä itse tee sitä.  Kaikki ihmiset osaavat kävellä, mutta meillä on usein ajatus, että tanssiminen on jotain erityistä, ja kun musiikki alkaa soida, unohdamme, miten kävellään.

Argentiinalainen tango on pelkistetysti ilmaistuna rytmikästä kävelyä parin kanssa soivaa musiikkia ilmentäen.  Siinä on kuitenkin lajina joitakin erityispiirteitä, joita avaan tässä siten, kuin ne olen toistaiseksi ymmärtänyt.

Tanssiasento on hieman enemmän ”etupainotteinen” kuin muissa suljetun otteen tansseissa. Muoto on edessä ja paino lepää enemmän päkiöillä kuin kantapäillä.  Poikkeuksena vakiotansseista tulisi jaloissa pysyä koko ajan lievä aukikierto.

Tanssiote poikkeaa myös vakiotansseista seuraavasti: kädet pysyvät ”edessä”, kyynärnivelen linjan pysyessä koko ajan vartalolinjan etupuolella.  Kyynärpäät osoittavat suoraan alaspäin.  Miehen vasen käsi ojentuu kyynärnivelestä sen verran, että tanssiotteessa hänen sormensa ovat suunnilleen vaakatasossa (poikkeuksena vakiotansseihin, joissa ne ovat lähes pystytasossa). Tanssiotteessa mies ikään kuin ”unohtaa” vasemman kätensä paikalleen tanssin aikana; sen sijaan miehen oikean ja daamin vasemman käden on sallittua (ja usein välttämätöntä) antaa ”elää” ja vaihtaa paikkaa (liukuen) partnerin selässä.  Tanssijat ovat otteessa kohdakkain, vartalon neliöt toisiaan kohti, ei limittäin kuten vakiotansseissa.  Tanssijat voivat tanssia joko lähiotteessa (ylävartalot ovat vastakkain ja päät voivat olla yhdessä) tai avoimessa otteessa (vartalot eivät kosketa toisiaan).

Tanssijan raami muodostuu ns. vartalon neliöstä (suoliluun kärkien sekä olkapäiden muodostama suorakulmio) sekä vartalon jatkeena olevista käsistä. Argentiinalaisessa tangossa on erityisen tärkeää, että käsien liike ei ole itsenäistä, vaan kädet ovat ikään kuin vartalon raamin jatkeena.  Kaiken viennin tulee lähteä vartalon neliön liikkeestä (pääosin kierroista), joka välittyy käsiin.  Daamia pitäisi pystyä viemään myös täysin ”ilman käsiä” eli vaikkapa siten, että mies ojentaa kädet eteensä, kyynärpäät alaspäin, ja daami tarttuu miehen käsiin hauisten kohdalta.

Vartalon paino ja painonsiirrot.  Kummankin tanssijan on joka hetki (joitakin poikkeuksia on) pidettävä koko vartalonsa paino jommallakummalla jalalla.  Sen lisäksi, että viejä tietää, kummalla jalalla hänen oma painonsa on, hänen on joka hetki myös tunnettava, kummalla jalalla seuraajan paino on.  Seuraaja ei missään nimessä saa milloinkaan tehdä painonsiirtoja itsenäisesti – seuraaja ei siis ”korjaa” viejän ”virheitä” siten, kuin vaikkapa seuratanssimaailmassa usein tehdään!  Jos seuraaja ei ole varma, kummallako jalalla hänen painonsa tulisi olla, hän yksinkertaisesti jättää koko painonsa senhetkisen tukijalkansa päälle ja jää odottamaan vientiä.

Vienti ja seuraaminen.  Vienti alkaa aina vartalon liikkeestä johonkin suuntaan; viejällä vartalon liike tulee siis ennen jalkoja.  Vienti välittyy ensiksi seuraajan jalkoihin.  Yksinkertainen harjoitus tähän on seuraavanlainen: seistään vastakkain tanssiotteessa, nojaten kevyesti toisiaan kohti.  Viejä valmistautuu ottamaan kävelyaskeleen siirtämällä vartalonsa painopistettä eteenpäin, seuraajaa kohti.  Tämän pitäisi välittyä seuraajalle siten, että hän lähtee ojentamaan painotonta jalkaansa taaksepäin.

Yhdessä liikkuminen.  Poikkeuksena vakiotansseista argentiinalaisessa tangossa liikutaan sekä ns. normaalisysteemissä (vastakkaiset jalat liikkuvat yhtä aikaa), että ristisysteemissä (samannimiset jalat liikkuvat yhtä aikaa).  Tämä tuottaa argentiinalaiselle tangolle liikekielen, joka poikkeaa hyvin paljon muista suljetun otteen tansseista.

Ammattiin valmistumiseni…

…on nyt tosiasia.  Kädessäni on tutkintotodistus, päivätty 29.5.2013, joka oikeuttaa minua käyttämään ammattinimikettä tanssinopettaja (AMK).  Uuden elämäni suurin projekti, uuden ammatin opiskelu, on siis nyt päätöksessään, ja työni tanssinopetuksen kentällä jatkuu.  Kesällä 2013 tiedossa on sekä viikkokurssien, häävalssituntien että leirien pitämistä.

Blogin kirjoittaminen toki jatkuu edelleen, ja jatkossa aion kirjata tänne sekä tanssia että sen opettamista koskevaa pohdintaa.

Valmistuminen lähestyy

Viimeinen opintokevät alkaa olla lopuillaan, ja tanssinopettajaopintoni OAMK:ssa myös.  Kaikki kurssit on suoritettu, ja jäljellä on enää paperisota tutkintotodistuksen saamiseksi.  Vakituinen työpaikka Suomen Tanssistudioilla Kuopiossahan minulla jo on, mutta kyllä mieltä lämmittää kovasti valmistua ajallaan – vieläpä niin, että voin olla itse todella tyytyväinen tuloksiin.

Opinnäytetyöni tein aiheesta ”Kosketuksen käyttö paritanssin opetuksessa”, ja työn tekemisen aikana kehitin ja kehityin; nykyään käytän kosketusta luontevasti sopivissa tilanteissa opetuksen apumenetelmänä, ja tulokset ovat olleet paikka paikoin jopa dramaattisia.  Ko. menetelmässä pääsen itse opettajana heittäytymään liikkeen kautta tanssioppilaan maailmaan ja elämään, ja kehollinen sekä muu palaute ovat rohkaisseet minua jatkamaan tämän menetelmän parissa.  Kosketus antaa paritanssin opettamiselle aivan erityistä lisäarvoa, sillä siitähän paritanssissa melko pitkälle on juuri kysymys: hetkellisestä, kosketuksen ja liikkeen kautta välitetystä pienestä tanssitarinasta kahden ihmisen välillä.

Opinnäytetyöni on julkaistu Theseuksessa, ja se löytyy täältä kaikille kiinnostuneille!

Työni Kuopiossa on alkanut kantaa hedelmää; viime viikonloppuna Vaasassa tanssituissa foksin ja valssin SM-kisoissa kuudesta valmentamastani parista neljä pääsi mitaleille, ja pari tuplamestariakin joukkoon mahtui.  Onnea kaikille huippuhyville tanssijoille!

Vaikka valmistunkin kohta ammattiin, niin aion ehdottomasti jatkaa tämän blogin kirjoittamista, sen verran positiivista palautetta siitä on tullut (ja kiitos siitä kaikille lukijoille).

Takaisin kotiin

Viimeinen päivämme Kuubassa; lento takaisin Suomeen lähtee maanantaita vasten aamuyöllä.

Havanna on ollut hämmentävä sekoitus loistetta ja rappiota.  Kaupungissa voi olla vieri vieressä upeita siirtomaatyylisiä casoja ja luhistumaisillaan olevia hökkeleitä.  Uudet länsimaiset autot, Ladat ja vaihtelevankuntoiset amerikanraudat kulkevat hämmästyttävän sulassa sovussa näennäisen kaoottisessa liikenteessä.  Peltikolareita en kahden viikon aikana nähnyt ainuttakaan.

Liikenneruuhkat Havannassa ovat kieltämättä komeita.

Sosialismista puhutaan ääneen vain valtiollisen television tylsänoloisissa puhuvien päiden keskusteluissa, mutta se näkyy silti kaikkialla: seiniin kirjoitetuissa iskulauseissa, lähikaupan seinällä möllöttävässä Raoul Castron muotokuvassa, rahanvaihtopisteen seinällä komeilevassa ”sankarimme imperialistien vankina” –kuvakollaasissa.

”Vallankumous on luontoa vahvempi voima.” – Fidel Castro

Täällä ihmisillä näyttää päivisin olevan paljon aikaa vain istuksia tai maleksia kaduilla, ja ihmiset kaduilla ovat hyvin pukeutuneita, iloisia, ystävällisiä ja äänekkäitä.  Turistina kanssakäyminen heidän kanssaan ei silti ole luontevaa, sillä lähes kaikki näyttävät olevan tavalla tai toisella turistin pesoja vailla.  Eikä tietenkään mikään ihme, ottaen huomioon kansan tulotason.

Patsaita ja istuskelijoita Vanhassa Havannassa riittää.

Onneksi sain tanssia, jutella ja vierailla edes yhden aidon kuubalaistuttavuuden kauniissa kodissa.  Luultavasti koimme matkamme aikana muutenkin normituristia enemmän Kuubaa.

Vanhat mummot ovat söpöjä.

Tanssin opettamista Kuubassa tuskin paljonkaan mietitään, analysoidaan tai kehitetään  Olisin kaivannut tunneille muutamaa asiaa, jotka olisivat tukeneet erilaisia tanssioppijoita.  Jo pieni liitutaulu, johon kuvioiden nimet olisi kirjoitettu sitä mukaa kuin ne opetellaan, olisi auttanut minua suuresti.  Salsan opetus on vahvan opettajakesksistä ja nojautuu lähinnä liikkeen visuaaliseen ja kinesteettiseen kopiointiin, mikä ei tunnetusti ole kaikille oppijoille tehokkain mahdollinen oppimistyyli.

Toisaalta kuubalaisilta opettajiltamme saimme evääksi aivan loistavan, arvokkaan kiteytyksen, johon kaikki tanssin opettaminen (miksei elämäkin!) tiivistyy ja jota aion todellakin käyttää myös Suomessa:

1. Smile!
2. Relax!
3. Enjoy!

Kiitos Kuuba tästä ristiriitaisesta, mutta arvokkaasta ja ainutlaatuisesta elämyksestä.  Kiitos opettajamme. Kiitos Maria!

Väsyneet, mutta hiukan ruskettuneet OAMK:laiset taas Helsinki-Vantaalla. Tästä matka jatkuu kotoiseen räntäsateeseen.

Tanssitreenit päättyvät

Tanssien päätöspäivä, joka pidetään rannalla.  Tunnelma on rento ja pingottamaton, ollaanhan tässä jo hiukan tutuiksi tultu.  Ruedat menevät jo ihan hullutteluksi, ja kuviot ovat luokkaa ”dame takapuolesta vieden” ja ”enchufla daamin jalkojen välistä kontaten”.

Tytöt pääsivät nauttimaan avoautokyydistä kuin filmitähdet ikään. Paikallisilta tuli kannustuksia ”hei hienoa, hullua!”

Vaihdamme lähtölahjat ja kiittelemme vuolaasti puolin ja toisin.  Wendyn mielestä olemme olleet heille mieluinen pesti, koska olemme kaikki niin samalla tasolla, ettei opetusta ole tarvinnut eriyttää, vaan koko porukka on saanut bailata yhdessä.  Lisäksi suhtautumisemme opetukseen on ollut ammattimaista ja siinä poikennut keskimääräisten turistiryhmien opettamisesta.

Tässä kuubalaisia iloisia opettajiamme. Keskellä parini Wendy.

Illalla kokoonnumme tanssipariemme kanssa muutaman rommipullon kera vielä Havannan rantakadulle Maleconille, jonne havannalaisetkin yleensä iltaisin suuntaavat.  Kaiuttimistamme ei tällä kertaa soi salsa, vaan Karibianmerelle kantautuvat Raappanan sattuvat sanat:

Lähdetään kauas pois

sinne miss on lämmin

ja niin paljon elävämmin

loistaa tähdet ja kuu.

Ja vieläkin lisää pohdintaa

Turistivatsa oireilee, ja pidän sairaspäivän.

Hotel Nacionalin uima-altaalla kuulen syrjäkorvalla englanniksi käydyn keskustelun, jossa eräs nuorimies, joka on käynyt Kuubassa pidempään, valittelee kuinka vähän hänellä on täällä ”oikeita ystäviä”.  Hän heittää ilmaan yllättävän väitteen: kyse on koulutustasosta.  Jään miettimään tätä, ja mieleen palaa Lachyn kanssa käymäni keskustelu.

Hotel Nacional näyttää komealta myös rantabulevardi Maleconilta päin katsottuna. Ja sen takapihalta löytyi geokätkö – kauimmaisin löytämäni, jee!

Lachy sanoo, että Kuubassa eniten lukeneet (lääkärit, insinöörit, arkkitehdit) tienaavat virallisissa palkoissa varsin vähän – vähemmän kuin ruumiillisen työn tekijät, sillä valtio mittaa työn arvoa toisella tavalla kuin länsimaissa: mm. suunnittelutyötä ei arvosteta, sillä valtion mielestä se ei ole erityisen tuottavaa.  Vain työläinen tuottaa.

Tässä tehdään ilmeisesti valtion mielestä erityisen tuottavaa työtä. Voi olla niinkin, että tämän työntekijän esimies tienaa huonommin kuin hän.

Esimerkki: siinä, missä arkkitehdin koulutuksen käyneen Construction Site Managerin virallinen kuukausipalkka pysyy jossain 50 eurossa (mikä on käsittämättömän vähän!), hänen alaistensa (eli rakennustyöläisten) palkat voivat olla kolminkertaiset.  Tästä seuraa jälleen mutkikas harmaan talouden kikkailu: työnjohtaja voi raportoida työmaalta todellista suurempia materiaalimenekkejä ja myydä pimeästi ylijäävät materiaalit.  Tai hän voi neuvotella alaisilleen kovemmat palkat sillä ehdolla, että kukin maksaa palkanlisästä osan työnjohtajalle pimeästi.

Turistien kanssa ”bisnestä” tekevät tienannevat parhaiten: jos hotellin laukkupoika saa päivän aikana kahdeltakymmeneltä asiakkaaltaan kultakin peson tippiä, on hän päivässä tienannut pimeästi Kuuban virallisen kuukausikeskipalkan verran rahaa.  Tämän takia ihmiset kaduilla ovat koko ajan vailla turistien pesoja.  Saanko Kuubasta yksipuolisen kuvan ollessani tekemisissä lähinnä näiden turistien kanssa bisnestä tekevien kanssa? Varmasti saan.