Veronica Toumanova: Miksi uskomme, että tanssimalla parempien tanssiparien kanssa tulemme itse paremmiksi tanssijoiksi?

Hyvää tanssivuoden 2018 alkua!  Aloitetaanpa tanssikirjoittelut tälle vuodelle jälleen Veronica Toumanovan loistavalla käännösartikkelilla.

Veronica Toumanova on argentiinalaisen tangon tanssija ja ammattiopettaja Pariisista.  Hän kirjoittaa tangosta esseitä, joista osa on julkaistu myös kirjana.  Suurin osa Veronican esseiden aiheista on yleistettävissä muuhunkin paritanssiin kuin argentiinalaiseen tangoon. Veronica on varsin suorapuheinen opettaja, joka kirjoituksissaan haluaa haastaa paritanssiin liittyviä uskomuksiamme.  Julkaisen hänen kirjoituksiaan suomennettuna hänen luvallaan.

Tällä kertaa Veronica pohtii yhden hyvin yleisen paritanssimaailman uskomuksen todenperäisyyttä: tanssimalla itseämme parempien kanssa tulemme automaattisesti paremmiksi tanssijoiksi.

* * *

Miksi uskomme, että tanssimalla parempien tanssiparien kanssa tulemme itse paremmiksi tanssijoiksi?

Veronica Toumanova, 18.7.2017

Alkuperäinen artikkeli.

Tangoyhteisössä elää uskomus, joka kuuluu jotenkin näin: Jos saan tanssia itseäni parempien tanssiparien kanssa, oma tanssini kehittyy paljon nopeammin kuin jos tanssin ainoastaan omantasoisteni parien kanssa.  Tai näin: Hyvien tanssijoiden pitäisi tanssia enemmän aloittelijoiden kanssa.  Kuinka nämä raukat ikinä oppivat, jos he joutuvat jumittamaan muiden aloittelijoiden kanssa?  Naisoppilas saattaa poistua tanssitunnilta mutisten: Jokaiselle uudelle seuraajalle pitäisi olla hyvä viejä heti alusta lähtien!  Jos me jäämme odottelemaan, että tämän kurssin miehistä tulee kelvollisia tanssijoita, joudumme odottamaan ikuisuuden!

Oppimiskäyrien erot näyttäisivät tukevan tätä uskomusta: aloittelevat viejät oppivat harvoin samaan tahtiin kuin aloittelevat seuraajat.  Viejille tuottaa yleensä ottaen enemmän tuskaa oppia ja päästä tanssiin sisälle muutaman ensimmäisen vuoden aikana.  Sen sijaan kokeneemmat (mies)viejät noteeraavat aloittelevan (nais)seuraajan, jos hän on lupaava tanssija – ja lisäksi nuori ja hyvännäköinen.  Kuinka usein oletkaan kuullut tämän: Kun hän aloitti tanssimisen, kaikki paremmat tanssijamiehet halusivat tanssittaa häntä, joten tietenkin hänestä tuli nopeasti tosi hyvä tanssija.  Sama voi tapahtua myös uuden miesviejän kohdalla. Ei siitäkään toki haittaa ole, jos on nuori ja hyvännäköinen, mutta avainsana on “lupaava”, mikä tarkoittaa, että tällä henkilöllä on jo jotain arvokasta tarjottavaa – kuten into oppimiseen.

Käsitys siitä, että jos saisit tanssia jatkuvasti loistavien tanssiparien kanssa, tangotaitosi paranisivat huimasti, on niin laajalle levinnyt, että minä (“etevä tanssija”) joudun sen vuoksi säännöllisesti koomisiin tilanteisiin.  Erään kerran milongassa minua lähestyi täysin tuntematon mies sanoen: Olen tanssinut vasta kuukauden, mutta ajattelin, että opettajan kanssa tanssiminen olisi minulle suureksi hyödyksi. Minua on moitittu pakkien antamisesta: On sinulla otsaa. Miten näistä miehistä voisi tulla hyviä tanssijoita, jos et suostu edes katsomaan heihin?  Ja miettikäämme, kuinka usein saamme kuulla tämän huomautuksen: Tiedätkö, silloin kun sinä olit aloittelija, etevämmät tanssijat tanssivat kanssasi, koska he halusivat auttaa sinua.  (Siihen minä muuten vastaan aina näin: He halusivat tanssia kanssani, koska olin nuori, kaunis ja minulla oli muuta tanssitaustaa.)

Onko sitten totta, että itseäsi parempien tanssiparien kanssa tanssiminen tekee sinusta paremman tanssijan?

Koetetaanpa ensiksi määritellä, mitä tarkoitamme “paremmalla”.  Kun puhumme tangon tasoryhmistä, on meidän pakko yksinkertaistaa määritelmiä, mutta tosielämässä tanssijan suosituimmuus muodostuu monesta osatekijästä.  Tanssitekniikka yksin ei sitä määrittele, eivät liioin askeleet tai kuviot, kyky viedä tai seurata, tai musikaalisuus – vaan näiden yhdistelmä.  Voimme kuvitella kunkin tanssijan taidot mikseripöydäksi, jossa on useita liukusäätimiä, jotka kuvaavat tanssitaidon osatekijöitä.  Mitä suuremmalla säädin on, sitä taitavampi tanssija on tässä osatekijässä, ja säätimen asentoon vaikuttavat tanssijan kokemus, lahjakkuus ja omistautuminen.  Voin kuvitella tanssijalle useita liukusäätimiä: tanssitekniikka, kuviopohja, kehollinen kommunikointi (vienti/seuraaminen), abrazo (seuratanssija puhuu tässä usein “tanssisylistä”), musikaalisuus, navigointikyky lattialla, sosiaaliset taidot.  Mutkistaaksemme yhtälöä meidän on lisättävä siihen vielä inhimillinen tekijä – ja monessa tilanteessa juuri tämä ratkaisee tanssiparin valinnan siitä huolimatta, miten hyvä (tai huono) tanssija on aiemmin luetelluissa tanssitaidon osatekijöissä.

Olisi naiivia kuvitella, että voisimme luokitella kunkin tanssijan yksinkertaisesti harrastukseen käytettyjen vuosien ja kuviopohjan perusteella.  Yhtä lapsellista olisi luokitella tanssijat inhimillisen tekijän mukaan.  Tiedämme, että todellisuus on mutkikkaampi.  Olet todennäköisesti tavannut tanssijoita, jotka tanssivat paljon mutkikkaita askelia ja kuvioita – mutta huonosti.  Varmasti olet tavannut tanssijoita, joiden “tanssimateriaali” ei ole kovin laaja, mutta joilla on hyvä abrazo tai he tuntuvat erityisen musikaalisilta.  Sen tähden, kun puhumme “paremmista” tai “edistyneistä” tanssijoista, meidän tulee pitää mielessä, että silloin puhumme osataitojen muodostamasta kokonaisuudesta, eivätkä kaikki tanssijan mikseripöydän säätimet voi mitenkään olla tapissaan.  Kun teemme valinnan tanssia jonkun kanssa, tämä valinta on aina pakettiratkaisu.  Hyväksymme helposti puutteet jollain tanssijuuden osa-alueella, mikäli tanssijan vahvuudet muilla alueilla kompensoivat niitä.

Katsotaanpa, mitä tapahtuu, kun tanssit jonkun kanssa, jonka kaikki “säätimet” ovat paljon korkeammissa asennoissa kuin sinulla.  Jos olet suhteellisen kokematon seuraaja, joka tanssii paljon edistyneemmän viejän kanssa (etkä ole kamalan stressaantunut tästä tilanteesta), kaikki liikkeesi tuntuvat vaivattomammilla ja oikeammilta, tasapainosi tuntuu paremmalta, olosi tuntuu musikaalisemmalta ja teet taatusti juttuja, joita et ole ennen tanssinut.  Etevä viejä luo sinulle optimaaliset olosuhteet olla juuri niin hyvä kuin olet.  Tarkan viennin tavoite on täsmälleen tuo: tarjota seuraajalle tilaisuus tanssia viety liike.  Mutta se, pystytkö tanssimaan sinulle viedyn liikkeen hyvin, onkin sitten täysin toinen asia.  Edistynyt viejä myös välttää viemästä sinulle askelia ja kuvioita, jotka menisivät sinulla täysin yli hilseen.  Jos sinulla on ongelmia tasapainon tai pivotoinnin kanssa, ja mikäli viejä ei kompensoi puutteitasi, tulet tuntemaan nämä puutteet hyvin selkeästi, ja huomaat, kuinka paljon sinulla on vielä parannettavaa.  Mutta sinusta saattaa myös tuntua siltä, että sinua paremman viejän kanssa nämä ongelmat yhtäkkiä häviävät kuin taikaiskusta.  Tämä saattaa tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin, viejä saattaa huomaamattasi auttaa sinua. Toiseksi, saattaa olla, että pystyt kyllä jo tanssimaan sinulle viedyt asiat, mutta ainoastaan sinua paremman viejän luomissa ideaaliolosuhteissa (tätä taidon oppimisvaihetta kutsutaan tietoisen kompetenssin vaiheeksi).

Jos taas tanssit viejänä sinua huomattavasti edistyneemmän seuraajan kanssa ja pysyt tarpeeksi rentona keskittyäksesi tanssimiseen, tulet huomaamaan, että käytännöllisesti katsoen kaikki mitä viet johtaa upeisiin tuloksiin.  Pieninkin vienti-impulssi saa aikaan seuraajalta loogisen reaktion, ja sumeimmatkin ideasi muuntuvat mystisesti suorastaan mehukkaaksi – tai ainakin kunnioitusta herättäväksi tanssiksi.  Yhtäkkiä huomaat vieväsi juttuja, joita et ole koskaan aiemmin vienyt, ja tulkitsevasi musiikkia vaivattomasti.  Olosi tuntuu kerta kaikkiaan tanssijalta.  Puutteesi tasapainossa, pivotoinnissa tai tangokävelyssä saattavat edelleen vaivata sinua, mutta samaan aikaan panet merkille, etteivät ne jostain syystä vaivaa tanssipariasi kovin paljoa.  Kaiken kaikkiaan tanssikokemuksesi on varsin nautinnollinen.  Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin vain, mikäli seuraajasi päättää kompensoida oman tanssisi ja erityisesti vientisi puutteita.  Ja milongassa näin kokenut seuraaja juuri tekeekin suurimman osan aikaa, jos hän on hyväksynyt tanssiinkutsusi.

Kuvittele itsesi puhumassa sinulle vierasta kieltä, jota osaat vasta hyvin vähän, natiivin puhujan kanssa.  Kykenet käymään hyvinkin hedelmällistä keskustelua, mikäli keskustelukumppanisi näkee vaivaa ymmärtääksesi sinua, jättää tekemäsi kielioppivirheet huomiotta, päättää osan aloittamistasi lauseista ja auttaa sinua löytämään oikeat sanat.  Kumppanisi tekee parhaansa ymmärtääksesi sinua niin vähällä informaatiolla kuin on mahdollista, mutta rajoittaa myös omaa puhettaan niin, että kykenet ymmärtämään häntä.  Kuvittelepa nyt, että keskustelukumppanisi korjaisikin jokaikisen virheen, mitä teet.  Hyvin pian menettäisit täysin ajatustesi johtolangan, ja koko keskustelu taantuisi siihen, miten sanoa asiat oikein, sen sijaan, että keskityttäisiin siihen, mitä haluat sanoa.  Ja jos tämä kumppanisi päättäisikin alkaa puhua sinulle omaa kieltään aivan kuin sinäkin olisit natiivi puhuja, et kykenisi enää lainkaan keskustelemaan.

Kun opetan viejää tai seuraajaa, teen parhaani tehdäkseni oppilaan aina välittömästi tietoiseksi kehollisen kommunikointimme tuloksista.  Sen vuoksi oppituntitilanteissa käymme keskustelua siitä, miten viestiä kehollaan oikein ja miten ilmaista itseään, ja myös harjoittelemme tätä kehollista keskustelua.  Mutta sosiaalitanssitilanteessa samankaltainen palaute olisi liian hyökkäävää.  Milongassa pidämme hauskaa ja yritämme saada kaiken irti siitä, mitä meillä kulloinkin on; emme ole siellä tehdäksemme toisten olon epämukavaksi.  Aidosti edistyneen tanssijan tunnusmerkki on kyky kompensoida tanssiparin puutteita omalla tanssilla.  Kaiken tanssiteknisen harjoittelun pointti on “tulla natiiviksi puhujaksi”, ja juuri tämän takia edistyneen tanssijan kanssa tanssiminen on niin nautittavaa: hänen tanssinsa ei juurikaan riipu sinun kyvyistäsi, ja silti hän kykenee kommunikoimaan kehollisesti kanssasi sinulle parhaiten sopivilla tavoilla.  Tämä ei tarkoita, että edistyneet tanssijat aina nauttisivat tanssimisesta itseään huomattavasti vihreämpien tanssijoiden kanssa.  Usein he eivät nauti.  On kovaa työtä kompensoida toisen virheitä ja yrittää ymmärtää, mitä toinen haluaa kehollaan viestiä, jos viestimistä ei juuri tapahdu.  Voi olla turhauttavaa rajoittaa radikaalisti omaa ilmaisuaan vain, jotta voisi käydä simppeliä tanssillista keskustelua parin kanssa.  Tämän vuoksi kokeneet tanssijat saattavat olla valikoivia: ei siksi, että he olisivat nirppoja.  Ei siksi, että he ylenkatsoisivat vähemmän kokeneita tanssijoita, vaan siksi, että epätasapainoinen tanssitilanne ei juuri koskaan keikahda heidän edukseen.

Jos itseäsi paljon paremman tanssijan kanssa tanssiminen antaa sinulle paremman kokemuksen, tekeekö se sinusta automaattisesti myös paremman tanssijan?

Monet oppilaat valitsevat yksityistunnit ryhmätuntien sijasta.  Kokeneen tanssiparin kanssa työskentely luo todellakin ihanteelliset olosuhteet kehittää tanssitaitojasi.  Voit olla varma siitä, että tanssiparisi ottaa vastaan sellaisenaan kaiken mitä viet tai miten seuraat, ilman “kohinaa”, joka syntyisi tanssiparisi omista tanssillisista ponnisteluista.  Tiedät, että 99% kaikista virheistä ovat omiasi.  Ja vaikka sosiaalitanssin kontekstissa toistelemmekin mielellämme lausetta “ei ole olemassa virheitä, vain tulkintaa”, tanssitunnilla tarvitsemme tietoa siitä, mikä toimii ja mikä ei, mikä tuntuu tanssiparille miellyttävältä ja mikä ei, mikä on oikein ja mikä väärin.  Säännölliset yksityistunnit tarjoavat oppimiseen ohituskaistan ja voivat tuottaa erinomaisia tuloksia – mutta vain näillä ehdoilla: opettajasi täytyy antaa sinulle tarkkaa palautetta (eli hän ei saa kompensoida puutteitasi), ja sinun pitää puolestasi nähdä vaivaa tullaksesi paremmaksi tanssijaksi.

Yksi mahdollinen ongelma tässä opiskelutavassa on: mitä enemmän treenaat ainoastaan ammattilaisten kanssa, sitä enemmän totut parisi luomiin täydellisiin tanssillisiin olosuhteisiin, ja saatatkin tuntea itsesi täysin avuttomaksi omantasoistesi tanssiparien kanssa.  Sosiaalitanssitilanteissa sinusta saattaa tuntua siltä kuin kaikki kovalla työllä oppimasi taidot häipyisivät yhtäkkiä kuin tuhka tuuleen, ja tämä johtuu siitä, että tanssisi on itse asiassa vielä hyvin riippuvainen tanssiparisi toiminnasta.  Jos näin käy, älä vaivu epätoivoon: oppimisesi on edennyt tietoisen kompetenssin vaiheeseen, ja jos olet sinnikäs, asiat muuttuvat vielä paremmiksi.

Tämän vuoksi itse suosittelen aloittamaan tangon harrastamisen alkeiskursseista, en suoraan yksityistunneista.  Jos laitat täysin aloittelijan tanssimaan ammattiopettajan kanssa, aloittelijasta tuntuu, että tämähän sujuu hyvin suurimman osan aikaa.  Pelkästään yksityisopettajan kanssa tanssiminen tekee sinusta todella yksinäisen sosiaalitanssijan.  Lisäksi riskinä ovat täysin epärealistiset odotukset, joita kohdistat sekä itsesi tasoisiin että sinua paljon taitavampiin tanssipareihin: ensimmäisten taidot eivät tyydytä sinua, ja jälkimmäiset eivät ehkä tanssi kanssasi vielä vähään aikaan.  Siksi neuvon aloittelijoita käymään säännöllisillä alkeistunneilla ja treenaamaan muiden aloittelijoiden kanssa vähintään vuoden.  Vaikka se tuntuisikin hitaammalta ja vaivalloisemmalta tieltä, se opettaa samalla sinulle jotain hyvin tärkeää: kärsivällisyyttä.  Se osoittaa sinulle, miten tärkeää on hyväksyä sekä omat että tanssiparisi ponnistelut, joita heijastelette toisiinne tanssiessanne.  Se valmistelee sinua tangon sosiaaliseen ulottuvuuteen herättämällä sinussa myötätuntoa.

Usein haluamme niin epätoivoisesti tehdä asioita oikein, että unohdamme, että meidän pitää ensin mokata monet kerrat ja nauttia matkasta, ennen kuin oikeastaan pääsemme mihinkään.  Kokemusten jakaminen ja yhdessä muiden kanssa oppiminen valmistaa meitä sosiaalitanssin ryhmädynamiikkaan, jossa kukaan ei ole täydellinen.  Se opettaa meitä hienosäätämään omia taitojamme tanssipariemme kulloisistakin ongelmista riippumatta. Ja mikä onnistumisen tunne tuleekaan siitä, kun yhdessä tanssiparisi kanssa koette, että ponnistelunne jälkeen jokin alkaa sujua. Usko minua, ei ole parempaa tunnetta.  Jos olet koskaan opiskellut vierasta kieltä, ajattele tilannetta, jossa yrität käydä keskustelua toisten oppilaiden kanssa.  Ensin kamppailette oikeiden sanojen löytämisessä – mutta miten mahtava onkaan se tunne, kun huomaatte, että kykenette oikeasti kommunikoimaan!

Tuo havainto, että jotkut tanssijat näyttävät oppivan nopeammin tanssimalla kokeneiden parien kanssa, on johtanut pahaan väärinkäsitykseen: jos meillä kaikilla olisi käytettävissä itseämme etevämpien tanssiparien loppumaton jono, jokainen meistä parantaisi tanssiaan kuin sika juoksuaan.  Mutta tämä ei ole totta.  Sosiaalitanssitilanteessa itseäsi paremman tanssijan kanssa tanssiminen antaa kyllä useimmiten sinulle nautinnollisen kokemuksen – tanssiparisi kustannuksella.  Et silti oikeasti tule kehittymään tanssissa, ennen kuin olet valmis myös uhraamaan aikaasi tanssin opiskeluun, joko yksin tai edistyneen tanssijan/opettajan kanssa.  Jos huomaat jahtaavasi tansseissa pelkästään itseäsi parempia tanssijoita, ilman että sinulla on puolestaan jotain tarjottavaa vastapainoksi, et ole tasavertainen tanssikumppani.  Jos vaadit, että heidän on tanssittava kanssasi, koska se on muka sinulle ainoa keino parantaa tanssiasi, käytät tätä tekosyynä tanssiin pakottamiseen.

Pienemmissä tanssiyhteisöissä argumenttia “kuinka me muuten oppisimme tanssimaan?” käytetään painostamaan edistyneempiä tanssijoita tanssimaan jatkuvasti aloittelijoiden kanssa.  Totta kai on hyvä asia, että yhteisössä nähdään vaivaa sen eteen, että myös aloittelijat tuntevat itsensä tervetulleiksi.  Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän ei tulisi jäädä niin voimakkaasti kiinni tanssijoiden (epätarkkoihin) tasomäärittelyihin, vaan antaa ihmisille vapaus tanssia kenen kanssa he haluavat.  On muistettava, että jokaisen tanssijan lumo koostuu useista eri tasoilla olevista “mikseripöydän säätimistä” ja ihmiset valitsevat tanssikumppaninsa hyvin erilaisista syistä.  Meidän olisi myös hyvä arvostaa edistyneitä tanssijoita: he ovat pieni, sisukas ja erittäin motivoitunut ryhmä, ja hekin haluavat – kuten kaikki muutkin – tanssia niin hyvin kuin vain osaavat.

Kaikesta ylläolevasta seuraa mielenkiintoinen kysymys: jos on totta, että voimme parantaa tanssiamme tanssimalla meitä parempien kanssa (edellyttäen, että näemme lisäksi vaivaa tanssitaitomme kehittämiseksi), niin päteekö myös päinvastainen?  Rapistuuko hyvien tanssijoiden tanssitaito, jos he tanssivat liikaa itseään paljon heikompien tanssijoiden kanssa?

Kun konkaritason viejät viettävät paljon aikaansa tanssimalla kokemattomien seuraajien kanssa (ja mahdollisesti myös opettamalla heitä), he voivat kehittää itselleen “epäterveitä” tapoja.  Nämä ovat seurausta siitä, että viejä tietoisesti tai tiedostamattaan kompensoi oppilaan puutteita, ja se voi johtaa ylimitoitettuun vientiin, käsivarsien liikaan jännittämiseen ja liian voimakkaisiin liikkeisiin.  Kohdatessaan omantasoisensa seuraajan viejä saattaakin sitten käyttää viemiseen aivan liikaa voimaa ja energiaa, kun seuraaja tarvitsisi paljon pienempää vientiä. Lisäksi viejä käyttää oppilaiden kanssa paljon suppeampaa tanssimateriaalia kuin mihin itse tanssijana kykenisi, ja riskinä on, että haastavamman materiaalin tanssiminen “ruostuu” harjoittelun puutteesta.

Samaa voi sanoa konkaritason seuraajista, jotka tanssivat paljon kokemattomien viejien kanssa.  Kun he taas kohtaavat omantasoisensa viejän, he saattavat häkeltyä viennin hienovaraisuudesta ja mutkikkuudesta.  Oppilaiden kanssa tanssiminen ei tee näistä seuraajista vähemmän taitavia, mutta se saa heidät kyllä tuntemaan, että tanssi on vähän ruosteessa.  Kuten viejätkin, nämä seuraajat saattavat kadottaa vaivattomuuden tunteen tanssiessaan mutkikkaampaa materiaalia, elleivät he tanssi tai harjoittele säännöllisesti omantasoisensa viejän kanssa.  Jos vietät päivän pöllitalkoissa metsässä ja sitten yrität soittaa pianoa, sormesi tuntuvat aluksi jäykiltä ja tunnottomilta.  Jos vietät päivän viihdyttämällä leikki-ikäisiä taaperoita, kansainvälistä politiikkaa koskevan haastavan keskustelun käyminen illalla voi vaatia jonkin verran mielen sopeuttamista.

Tässä pätee sama mekanismi kuin kaikkialla muuallakin: mitä enemmän harjoittelet jotain, sitä taitavammaksi tulet siinä – ja myös päinvastainen on totta.  Tämän vuoksi pienissä tanssiyhteisöissä todella edistyneet tanssijat, jotka ovat yhteisössä pienenpieni vähemmistö (ja usein toimivat opettajina), tuntevat, kuin heidän tanssitaitonsa ruostuisivat ajan mittaan.  He haluavat matkustaa säännöllisesti jonnekin tapaamaan muita edistyneitä tanssijoita päästäkseen tuntemaan, että he yhä osaavat todella tanssia.

Kummalla puolen yhtälöä tahansa sitten tunnetkin olevasi, sinun on hyvä ymmärtää, että toiset tanssijat eivät milloinkaan toiminnallaan suoraan paranna tai huononna taitojasi.  He tarjoavat tanssillesi toimintaympäristön, mutta sinä itse päätät, mitä sillä teet.  Voit päättää tekeväsi ihan itse töitä oman tanssisi eteen ympäristösi avulla – tai siitä huolimatta.  Tämä tanssi vaatii paljon taitoa ja syvällistä pariyhteyttä.  Jos tango olisi tanssi, jossa kaikki vain iloisesti tanssisivat kaikkien muiden kanssa piittaamatta kaikista niistä muuttujista, joista olen puhunut, se olisi tanssina hyvin toisenlainen.  Se ei ehkä koskaan tarjoaisi meille niitä huikean ilon hetkiä, joiden on tieteellisesti todettu vaikuttavan aivoihimme samalla tavoin kuin meditaation.  Me joudumme maksamaan hinnan tästä intensiteetistä, näistä uskomattoman yhteyden kokemisen hetkistä, mutta se tosiasia, etteivät nämä kokemukset ole helppoja saavuttaa, on vain yksi syy rakastaa tangoa enemmän.

Hälsningar från Göteborg

Suomalainen seuratanssikulttuuri on maailman mittakaavassa ainutlaatuista, mutta ei rajoitu maamme rajojen sisäpuolelle.  Maailmassa on paikkoja, joissa asuu Suomesta lähteneitä siirtolaisia, ja missä kaksi tai useampi suomalainen kohtaa, siellä ennen pitkää pistetään tangoksi.  Yksi tällaisista paikoista on kallioisten kukkuloiden keskellä sijaitseva Ruotsin länsirannikon satamakaupunki Göteborg, jossa sain viime viikonloppuna vierailla Saanko Luvan Seuratanssijoiden (SLS) opettajavieraana heidän vuotuisella loppiaisleirillään.

SLS koostuu pääosin ruotsinsuomalaisista, seuratanssista innostuneista jäsenistä, ja useimmilla on takanaan pitkän pitkä tanssijan taival.  Jäsenet ovat pääosin varttuneempaa kansaa, ja valitettavasti nuoria ei kuulemma juuri onnistuta houkuttelemaan tämän harrastuksen pariin – nykypäivän nuoren mielenkiinnon kohteista kilpailevat Ruotsissakin aivan muut asiat.  Sama ilmiöhän meillä on käynnissä Suomessakin: perinteinen seuratanssikulttuuri ukkoontuu ja akkaantuu vähitellen, ja rinnalle nousee muunlaista, ei niin vahvasti perittyihin sääntöihin kahlittua paritanssikulttuuria.

Loppiaisleirin lajeiksi oli toivottu hidasta valssia, tangoa ja rumba-boleroa.  Koska olin menossa ensimmäistä kertaa opettamaan Suomen ulkopuolelle, lähdin matkaan vailla ennakko-oletuksia tai -odotuksia.  Ja se kannatti – nimittäin Göteborgissa, hyvät lukijani, osataan kuulkaa tanssia!  Leirillä oli nelisenkymmentä tanssijaa, ja ensimmäisestä illasta lähtien ryhmän taitotaso oli suorastaan silmiinpistävä.  Pienellä houkuttelulla herratkin löysivät rumbalantionsa, ja tangossa ja valssissa houkuttelimme kehoista askeleelle ponnistamista, sitkeää, ulottuvaa liikettä, ja hitaassa valssissa erityisesti kylkien sekä tangossa kehon rotaatioiden käyttöä.  Ryhmä teki töitä mukisematta ja läsnä oli tekemisen meininki, joka tuotti myös tulosta, vaikka lähtötasokin oli suorastaan hätkähdyttävän korkealla!  Tunnelma oli välitön ja humoristinen, eli opettajan oli helppo olla ohjaamassa ja tekemässä töitä yhdessä kurssilaisten kanssa.

Leiri herätti mietteitä, jotka haluaisin avata tähän kanssanne.  Jäin miettimään, miten on mahdollista, että suomalaisesta, jokapäiväisestä seuratanssikulttuurista melko lailla erillään oleva ”saareke” voi kehittyä näin taitavaksi.  Suomessahan tanssitaitojaan voi käydä harjoittamassa parhaimmillaan vaikka viikon jokaisena iltana tansseissa.  Göteborgissa ihmisillä on vain tanssikurssit ja ne tanssit ja -tapahtumat, joita he jaksavat itse silloin tällöin järjestää.

Itse asiassa, voisiko syy osaamiseen löytyäkin tästä?  Olen aiemminkin kirjoittanut, että suomalaiseen seuratanssikulttuuriin on aina kuulunut ikään kuin ylimääräisenä, historiasta kumpuavana painolastina eräänlainen osaamattomuuden ylistys, joka ilmenee tanssikursseilla käymisen väheksymisenä ja jopa sellaisina loogisesti mielettöminä väitteinä, kuten ”oppiminen tappaa tanssin ilon ja tanssista tulee suorittamista”.

Göteborgissa tarjolla on vain viikkotunteja ja leirejä, joita järjestetään sekä paikallisin opetusvoimin että Suomesta saatujen opettajien ja ohjaajien johdolla.  Silloin tällöin kokoonnutaan yhteen ja pidetään tanssit.  Eli ihmiset, jotka haluavat tanssia, tulevat ensisijaisesti kursseille.  Asenne ja ilmapiiri oppimiselle on siis jo lähtökohtaisesti suotuisa: kursseilla seurustellaan ja opitaan uusia taitoja ja se on kivaa!  Voin vakuuttaa, ettei missään ollut myöskään vähimmässäkään määrin nähtävissä minkäänlaisia ”voi kun tämä oppiminen pilaa minulta tanssin ilon” -ilmeitä, vaan ihmiset nauttivat sielunsa pohjasta liikkumisen tuottamasta kehollisesta onnesta ja ilosta.

On ilmiselvää, että Göteborgissa on lisäksi varsin taitavia viikko-ohjaajia, joita mm. SUSEL sekä Liisa Kontturi-Paasikko ovat kouluttaneet.  SLS on SUSEL:in jäsenseura, ja olisi suotavaa, että jatkossa yhteydet SUSEL:in suuntaan tiivistyisivät.  SLS on arvokas osa suomalaista seuratanssikulttuuria, ja seuralaisten nöyrästä asenteesta taitojen oppimista kohtaan voisivat monet kotomaamme tanssijat ottaa mallia.

Kiitän tässä vielä aivan erityisesti SLS:n koulutusvastaava Esa Myllymäkeä, joka hoiti kaikki reissuni järjestelyt mallikkaasti.  Opesta pidettiin ruotsinmaalla oikein hyvää huolta.  Tänne tulen riemumielin vielä uudelleen, jos kutsu joskus käy!

Tanssiminen ei ole helppoa

Somekeskustelut tanssimisesta ja erityisesti sen opiskelemisesta ja tanssitunneilla käymisestä nostivat pintaan syviä, sameita pohjamutia, joita olen käsitellyt blogissani aiemminkin.  Käydäänpä aiheen kimppuun napakasti ja provosoivasti seuraavalla väitteellä:

Opettajien pitäisi lakata hokemasta, että tanssiminen on helppoa, sillä väite ei ole totta ja se voi olla vahingollinen.

Avataanpa väitettä vertaillen: jos menen laskuvarjohyppykurssille, minulla ei ole suuria luuloja omasta osaamisestani ja pakkaan mukisematta sitä varjoa ja pompin muutaman metrin korkuisesta hyppytornista satoja kertoja ennen kuin minut päästetään – tai edes haluaisin ja uskaltaisin – hypätä koneeseen.  Jos menen tae kwon do -kurssille, en odota, että ensimmäisillä tunneilla harjoiteltaisiin monimutkaisia potkusarjoja ja tiilien rikkomista.

Ollaanpa nyt aivan rehellisiä: kyllä, kaikki paritanssi pohjautuu kävelyyn, mutta se ei silti ole pelkkää lompsimista.  Tanssi kysyy monipuolisia motorisia taitoja (erityisesti tasapaino- ja liikkumistaitoja), joita oppii vain harjoittelemalla ja tekemällä toistoja.  Paljon toistoja.  Niin kuin pätee mihin tahansa pitkälle eriytyneeseen taitoon, myös tanssin oppiminen on vaikeaa, ja tämä tulisi hyväksyä.  Tanssin oppiminen koostuu kausista, jolloin tunnet omaksuvasi uutta ja nautit siitä täysin rinnoin – mutta myös niistä oppimistasanteista, jolloin voit tuntea turhautumistakin siitä, ettei kehitystä päällisin puolin tapahdu.  Silti pinnan alla kytee, ja jossain vaiheessa tasanteella luistelu loppuu ja siirryt ”seuraavalle levelille”.  Ja voi miten ihana se tunne onkaan – kun tiedät tehneesi lujasti töitä, joka palkitaan parempana perusliikkeenä ja sitä kautta helpomman tuntuisena ja paremman näköisenä tanssina.

Ymmärrän kyllä, miksi opettaja haluaa väittää tanssimisen olevan helppoa: jotta uutta oppilasta ei lannistettaisi heti alussa sillä ennakkoluulolla, että kyseessä on jotain niin valtavan vaikeaa, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia oppia sitä.  Mutta jakamalla tätä väittämää ilman perusteluja ja kaikille oppilailleen kurssitasosta riippumatta tanssinopettaja tekee itse asiassa oppilailleen kaksi karhunpalvelusta:

Ensinnäkin, mitä ajattelee se oppilas, jonka perusliikkumisessa on vielä haasteita ja joka ei itse tunne oloaan hyväksi tanssiessaan?  Opettaja väittää, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta se ei tunnu siltä, joten minun täytyy sitten olla huono tanssija, ehkä jopa liian huono tähän harrastukseen.

Toiseksi, oppilas, jolle hoetaan ”tämä on helppoa”, saattaa hyvinkin ymmärtää lauseen muodossa ”tätä ei tarvitse eikä kannata harjoitella enää”.  Seuraus: oppilas ryntää liian nopeasti seuraavalle kurssitasolle ”opettelemaan niitä kuvioita”.  Kävin jo yhdellä alkeistunnilla, mitä sinne enää palaamaan.  Osaan jo!  Tämän koin viimeksi muutama viikko sitten oppilaana eräällä tanssileirillä, jossa oli neljä tasoryhmää.  Olen itse tanssinut ja opettanut jo pitkään kyseistä lajia, mutta silti en uskaltautunut tasoryhmään neljä ”konkarit” vaan jättäydyin suosiolla tasolle kolme ”edistyneet”.  Siellä vastaani tuli tanssijoita, jotka eivät kyenneet askeltamaan soivan musiikin perusrytmissä.

Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma vaikuttaa myös paritanssissa: mitä enemmän tanssijalla on haasteita omassa liikkumisessaan, sitä enemmän hän yliarvioi omaa osaamistaan.  Tämän vuoksi meidän opettajien on lakattava tekemästä oppilaille sitä karhunpalvelusta, että jätämme heidät vaille rehellistä korjaavaa palautetta ja tyydymme toistelemaan mantraa tanssiminen on helppoa.

Ei ole.

Tanssiminen ei ole helppoa, mutta silti minä ja sinäkin voimme tulla siinä harjoittelemalla paremmiksi.  Ja juuri siksi se on niin ihanan palkitsevaa.

Diplomiopettajuutta?

Viime viikolla päälajin opettajamme Lissu ja Anssi pudottivat positiivisen pommin: suoritamme ensi keväänä osana päälajiopintojamme myös STOL:in tanssinopettajan tutkinnon!  Tällä hetkellä selvää ei ole, onko kyseessä kilpa- vai seuratanssinopettajan näyttötutkinto, ja teemmekö 1. asteen (tanssinopettaja) tutkinnon, vai suoraan 2. asteen (diplomitanssinopettaja) tutkinnon.  STOL:n vaatimukset ja määrittelyt ovat tässä suhteessa hiukan sekavia.  Mutta minusta on hienoa, että koulumme tarjoaa päälajiopintojen ohessa mahdollisuuden suorittaa tuo melko tunnettu näyttötutkinto.

Sinällään tutkinto ei ole kovin rankka siihen nähden, että olemme olleet tiukemmilla omissa tanssitenteissämme.

Tämän vuoden Ballroom-osuuteen kuuluu oppimispäiväkirjan tekeminen, kuten viime vuonnakin. Löydät tämän viikottain päivitettävän päiväkirjan täältä.

25.8. Pavi, Anne Mattila & Mistral

Saimme Lissulta Seuratanssi Roadtrip -reissumme yhdeksi kirjalliseksi tehtäväksi vertailla käymiämme tanssipaikkoja järjestelyiden, kävijöiden, etiketin jne. suhteen. Tässäpä ensimmäinen raportti: Pavi.

– – –

Etelä-Suomen itselleni ennen tuntemattomista tanssipaikoista ensimmäisenä vuorossa on Pavi.  Tämän paikan kohdalla ei voi juuri luontoarvoja kehua; tanssilava sijaitsee keskellä rumaa teollisuusaluetta eli juurikin paikassa, mistä kukaan ei odottaisi suosittua tanssilavaa löytävänsä.

Lipunmyynnissä aiheutamme hämminkiä suurella opiskelijaryhmällämme, josta maksu pitäisi ottaa kerralla.  Kuitin kirjoittaminen koko revohkasta (tai ylipäätään – kumma asenne nykypäivänä) tuntuu lipunmyyjästä täysin ylivoimaiselta tehtävältä ja tuntuu, että asiakaspalvelu on jätetty kotoa lähtiessä eteisen hattuhyllylle.  Onneksi järkkärisedät komeine lakkeineen ovat sentään hyvin ystävällisiä ja kohteliaita.

Sisällä normaalit kuviot, takit narikkaan (narikkamaksu oli muistaakseni 2€), kenkien vaihto ja salin puolelle tarkastamaan meininkiä.  Pian hakurivikin paikantuu ison ja pienen salin välisen sisäänkäynnin huudeille ja lähden hakuhommiin.  Saan parikseni heti hyvin miellyttävän, ehkä itseni ikäisen naishenkilön, jonka kanssa on mukava nostella lämpöä miellyttävän letkeän foksin tahdeissa.

Heti ensimmäisellä kierroksella panen merkille ison salin aluejaon toimimattomuuden: fuskaajat eivät pysy keskialueella vaan valuvat oikeastaan ihan mihin nyt sattuvat kulloinkin askeleensa löytämään.  Mitään selkeää liikkuvien tanssijoiden salin seinustoja kiertävää aluetta ei oikeastaan ole, vaan reunoillakin joutuu luovimaan fuskaajia väistellen.

Lämmittelybändi (jonka nimeä en muista) on vauhdissa ja soittaa ihan mukiinmenevää musaa, korviinpistäväksi jää runsas twisti-biittisen ”fuskumusiikin” soittaminen ja lattareiden sekä yllättäen myös tangojen puute.  Tätä samaa ilmiötä olen ihmetellyt tänä kesänä pitkin Pohjois-Suomea, liekö uusi trendi vai sattumaa?

Anne Mattila & Mistral on esiintyjänä pieni pettymys.  Päällimmäiseksi heidän seteistään jää mieleen se, ettei Anne ihan pysy tahdissa, sekä se, että ”foksiksi” kutsutaan oikeastaan kaikkea slow foxista selkeään letkeään jiveen ja vielä hitaampaan swingiin.  Paasikon Lassen tanssirytmikursseille joutaisivat nämä(kin) muusikot.  Vaihtoehtoisesti voisivat ottaa mallia vaikka Sinitaivaan pojista.

Ettei mene ihan nipottamiseksi, niin sanottakoon kuitenkin, että tanssipartnereista saan voittopuolisesti positiiviset vibat.  Tanssitan ikäisiäni naisia ja jätän tällä kertaa ”nuorten puoleksikin” Pavilla kutsutun pikkupuolen alkuillasta  melkein kokonaan rauhaan.  Saan tanssipartnereilta ihanaa, suoraa palautetta ja hienoja tanssielämyksiä.  Näillä daameilla on tanssikilometrejä takana ja se tuntuu liikkeessä ihanana pehmeytenä ja herkkänä seuraamisena.  Yhteisen liikkeen löytäminen tuntuu helpolta.

Välillä käyn ulkona vilvoittelemassa ja jututtamassa tanssikumppaneita.  Saan kuulla Pavista mielenkiintoisia kommentteja: että täällä saattaa saada kyynärpäästä, ja tänne eivät osaamattomat tanssijat olisi tervetulleita.  Jätän kommentit mieleeni pienellä terveellä kysymysmerkillä varustettuna kuitenkin.

Loppuillasta intoudun pikkupuolellekin irroittelemaan lattareiden ja swingien tahtiin.  Ihan mukava tällainen erillinen tanssitila, ja selkeästi tarkoitettu ei-liikkuville tansseille.

Pienenä miinuksena vesilasi maksaa 20 senttiä, mikä ei pohjoisen lavoilla tulisi kuuloonkaan!  Toisaalta plussapuolella limsalasin saa jo eurolla.

Viivan alle jäävät mielikuvat Pavista ovat hieman ristiriitaiset ja hämmentävät: toisaalta täältä löytää varmasti hyviä tanssijoita, mutta toisaalta meiningistä jää aika sisäänpäinlämpiävän, jopa tylyn tuntuinen vaikutelma.  Uskon, että tanssia vielä kovin hyvin taitamattomalle, muualta tulleelle tämä voisi olla ”raaka peli rakennuksella” -tyylinen paikka.

Tanssinettiläisiä en ainakaan tietoisesti paikalta tällä kertaa bongannut.  Tanssikumppaneilleni sen sijaan näin blogissakin suuret kiitokset ihanista tanssihetkistä!