Haastavien kuvioiden opetuksesta

Nyt kun tanssinopetus on pitkän koronatauon jälkeen toden teolla päässyt jatkumaan, päätin viimeinkin ottaa härkää sarvista ja kokeilla edistyneiden tanssijoiden ryhmän kanssa hitaan valssin ”kauhukuvioni” opettamista. Kyseessä on todella ihana käännöskuvio Outside Spin, johon minulla on ollut vuosien ajan eräänlainen viha-rakkaussuhde, ja itse asiassa olen sitä mieltä, että se on Guy Howardin ”vakiotanssiraamatun” eli kirjan Technique of Ballroom Dancing haastavin hitaan valssin kuvio. Tähän asti olen sekä rakastanut että pelännyt sitä, ja nytkin kävin pitkän taistelun itseni kanssa siitä, sopiiko kyseinen tanssikuvio haastavuutensa vuoksi lainkaan vapaasti vietyyn sosiaalivalssiin.

Koska, kuten jo mainitsin, itse kuitenkin suorastaan rakastan tätä onnistuessaan jumalaisen tuntuista käännöstä, päätin ottaa haasteen vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka tuo haaste opettaisi minullekin jotain uutta aidosti haastavan materiaalin opettamisesta.

Ja niinpä se todellakin opetti! Outside Spinistä löytyy hieno videodemonstraatio täältä.

Kun lähdin suunnittelemaan eilisillan hitaan valssin tuntejani, jäin ensin pohtimaan sitä, mihin haastavamman materiaalin opettaminen usein kaatuu. Tulin siihen tulokseen, että me tanssinopettajat saatamme syöksyä liian nopeasti itse opetuksen kohteena olevan tanssikuvion kimppuun, jolloin oppilaat lähtevät liian nopeasti opettelemaan kuviota askel askeleelta. Ja askelten opettelu ei ”pakota” tanssijoita sisäistämään, miltä kuvion tanssimisen pitäisi omassa kehossa tuntua silloin, kun sen tanssii oikein – koska pelkät askeleet eivät vielä kerro kehon toiminnasta juuri mitään. Käytän usein tunneillani ilmaisua ”jalat eivät kuljeta vartaloa, vaan vartalo kuljettaa jalkoja”, ja tuon periaatteen halusin oppilaideni sisäistävän tämän haastavan tanssikuvion opetuksessa.

Outside Spinin tapauksessa kyseessä on periaatteessa valssin kehräkäännöksen (Natural Spin Turn, joka usein opetetaan sinivihreällä tai sinisellä kurssitasolla) kaltainen käännös, mutta käännös toteutetaankin parin ulkopuolelle otetuilla askelilla. Ja tämä tuntuu kuulkaas aluksi niin kertakaikkisen oudolta, että jopa erittäin kokeneen ja taitavan tanssiparini keho meni tuosta outoudesta aluksi paniikkitilaan ja rupesi ”olettamaan” liikkeitä. Keho alkoi kiertyä epätarkoituksenmukaisesti ikään kuin hakien ”oikeaa ratkaisua”. Mutta heti kun hän rauhoittui kuuntelemaan keskikehoni antamia viestejä, palaset loksahtivat kohdalleen ja Outside Spin onnistui upeasti!

Lähdin opetuksessani kokeilemaan lähtökohtaa, jota voisin kutsua tässä vaikka houkuttelemiseksi. Suunnittelin tunnin niin, että ensin tanssimme tietyin kuvioin itsemme Outside Spinin lähtötilanteeseen, eli tilanteeseen, jonka jälkeen daami haluaa ottaa oikealla jalallaan etuaskeleen parin ohi. Vältin kuitenkin vielä opettamasta itse tuota kuviota, vaan annoin sen sijaan muutaman vaihtoehtoisen kääntyvän jatkokuvion purkamaan tuo lähtötilanne. Pyysin oppilaitani treenaamaan noita jatkokuvioita musiikkiin, ja samalla minulla oli salainen harras toive, että eräs tietty asia tapahtuisi tuossa vaiheessa.

…ja se tapahtui kuin tapahtuikin: eräs pari teki tanssissaan spontaanisti Outside Spinin – koska se kuulemma oli ainut luonteva tapa kääntyä määrittelemästäni lähtötilanteesta. Ja kuvitelkaa – en ollut siis lainkaan opettanut vielä ko. kuviota! Saatatte uskoa, että tämän tanssiopen naama loisti kuin Naantalin aurinko tuolla hetkellä.

Ilta oli opetuksellisesti menestys, ja jokainen paikalla ollut tanssipari oppi Outside Spinin. Ehkä illan paras anti tuli yhdeltä tanssiparilta, joka kehitteli tuon kuvion ympärille vielä sujuvamman ja virtaavamman kuvioyhdistelmän kuin se, minkä itse opetin. Näin sain jälleen kerran olla kiitollinen siitä, että myös tanssinopettaja on tanssitunneilla oppija.

Pedagogiikassa puhutaan analyyttisen ja holistisen oppijan käsitteistä. Tiivistäen analyyttinen oppija käyttää oppiessaan enemmän vasenta aivopuoliskoaan ja keskittyy yksityiskohtiin. Hän oppii vaikkapa uuden tanssikuvion vähitellen, rakentamalla sitä pala palalta. Vastavuoroisesti holistinen oppija käyttää enemmän oikeaa aivopuoliskoaan, ja hänelle on tärkeää saada ensin kokonaiskuva opeteltavasta asiasta, siis vaikkapa tanssikuviosta. Yleensä pyrin tarjoamaan tanssitunnilla molemmille oppijoille riittävästi materiaalia – siis vaikkapa tanssimaan ensin koko kuvion oppilaille, minkä jälkeen rakennamme sen osista.

Outside Spinin tapauksessa pelkäsin, että lopputuloksen näyttäminen johtaisi yliyrittämiseen, jolloin kuvion ”kehollistaminen” jäisi puolittaiseksi, ja oppimisen paineessa oppilaat lähtisivät ikään kuin runnomaan sitä väkisin kohdalleen. Tämän mainitsi myös suuresti arvostamani opettajakollega, kun purin hänelle tuntemuksiani tanssituntien jälkeen.

Houkuttelemalla opettaminen – eli luodaan tunnin materiaalin valinnalla tanssillinen tilanne, jonka loogisimpana ”ratkaisuna” on haluttu kuvio – oli niin onnistunut ja kiinnostava näkökulma, että aion taatusti kokeilla sitä vielä monta kertaa etenkin haastavan tanssimateriaalin opettamiseen!

Tanssija ja Koronavilkku

Suomi on vihdoin saanut käyttöönsä koronatartuntojen jäljittämiseen tarkoitetun Koronavilkku-mobiilisovelluksen. Sovelluksen teknisestä toteutuksesta vastaa Solita Oy ja sen kehittämiseen ovat osallistuneet THL:n lisäksi sosiaali- ja terveysministerio, Kela sekä SoteDigi Oy.  Sovelluksen lataamistavoite – vähintään miljoona latausta – ylitettäneen nopeasti, sillä sovellusta ladattiin ensimmäisten tuntien aikana jo yli puoli miljoonaa kertaa.

Sovelluksen käyttö on vapaaehtoista (mutta suositeltavaa), ja vaatii mahdollisessa tartuntatilanteessa käyttäjältään aktiivisuutta.  Muuten sovelluksen käyttö ei edellytä käyttäjältään mitään – sovellus pyörii ja toimii taustalla käyttäjän huomaamatta. Pähkinänkuoressa sovellus toimii näin:

1. Sovellus ei kysy eikä tallenna käyttäjästään mitään henkilötunnistetietoja, eikä käytä GPS-paikannusta, vaan matalaenergiaista Bluetoothia, joka ei juurikaan lisää kännykän akunkulutusta. Puhelimen Bluetooth-yhteyden täytyy siis olla päällä, jotta sovellus toimisi.
2. Kun kaksi sovellusta käyttävää ihmistä kohtaavat ja viettävät vähintään 15 minuuttia alle kahden metrin päässä toisistaan, kohtaajien puhelimet lähettävät toisilleen tunnistekoodit ja tallentavat koodit puhelimiinsa. Sovellus säilyttää kohtaamiskoodeja 21 vuorokautta, minkä jälkeen se poistaa ne puhelimesta.  Puhelin myös vaihtaa omaa tunnistuskoodiaan satunnaisesti aika ajoin.
3. Mikäli sovelluksen käyttäjä sairastuu koronavirukseen, hän saa terveydenhuollosta koodin, jonka voi syöttää sovellukseen.
4. Tällöin sovellus lähettää keräämänsä kontaktilistan puhelimiin varoituksen mahdollisesta tartuntatilanteesta. Jos saat sovellukselta varoituksen, se tarkoittaa siis, että olet viettänyt mahdollisesti yli 15 minuuttia alle kahden metrin etäisyydellä tartunnan saaneesta.  Silloin kannattanee vakavasti harkita koronatesteihin lähtemistä.

Sovellus toimii siis yleensä ottaen parhaiten, kun kännykkää kantaa aina mukanaan ihmisten parissa liikkuessaan.  Tanssijoiden somekeskusteluissa kannetaan nyt huolta siitä, miten ihmeessä ja missä sitä puhelinta voi kantaa tanssiessaan.  Huoli on tietenkin ihan aiheellinen – harvoin esim. naisten tanssimekoissa on mitään erillisiä kännykkätaskuja.  Pohdin tätä asiaa pitkään ja esitän ratkaisuehdotukseni, joka helpottaa kaikkien tanssielämää.

Miten tanssijoiden kannattaisi käyttää Koronavilkkua tanssiessaan?

THL:n 7.7.2020 päivitetyn artikkelin mukaan koronavirus (SARS-CoV-2) tarttuu ensisijaisesti pisaratartuntana, eli kun sairastunut henkilö yskii tai aivastaa.  Tutkimuksissa on saatu viimeaikoina viitteitä myös ns. aerosolitartunnan mahdollisuudesta, eli että yskiessä tai aivastaessa suurten pisaroiden lisäksi syntyy myös hyvin pieniä virusta sisältäviä pisaroita, jotka voivat jäädä hetkeksi aikaa ilmaan aerosolimuodossa.  Huomioitavaa on, että aerosolitartuntariskiä ei ole vielä täysin vahvistettu ja sitä pidetään joka tapauksessa pienempänä kuin pisaratartuntariskiä.

Koronavilkku-sovellus siis pyrkii jäljittämään tilanteita, joissa henkilö on mahdollisesti saanut tartunnan joko pisaratartunnan tai aerosolitartunnan muodossa.

Mutta nyt tullaan oleelliseen asiaan: koronavirus voi tarttua myös kosketuksen välityksellä, jos sairastunut henkilö on esimerkiksi yskinyt käsiinsä ja sen jälkeen koskenut toiseen ihmiseen.

Voidaan siis yhteenvetona todeta, että tanssi-ilta, paritanssitreenit tai vaikkapa ryhmä- ja kontaktiliikuntaharjoitukset, joissa vietetään aikaa samassa suljetussa tilassa ja ollaan kehokontaktissa, lisäävät tartuntariskiä – vaikka ei vietettäisikään aikaa alle kahden metrin etäisyydellä yli viittätoista minuuttia tartunnan saaneen kanssa.  Tanssijat ovat kehokontaktissa, hönkivät, hikoilevat ja huutavat musiikin yli toisilleen, ja tartuntariski kasvaa.

Jos siis kannat kännykkää mukanasi tanssiessasi ja vaihdat koko illan paria, Koronavilkku ei välttämättä rekisteröi kohtaamisia, koska et vietä alle kahden metrin etäisyydellä yli viittätoista minuuttia kenenkään yksittäisen ihmisen kanssa.  Silti vietät iltasi ympäristössä, jossa tartuntariski on kohonnut.

Tämän vuoksi olen pohdinnoissani päätynyt seuraavaan ehdotukseen käyttää Koronavilkkua siten, että se mahdollisimman tehokkaasti pystyisi varoittamaan tanssijoita mahdollisista tartuntatilanteista:

1. Ota kännykkä mukaan tansseihin, mutta jätä kännykkäsi narikkaan vaikka takin taskuun, älä kanna sitä mukanasi.  Narikat ovat varsin tiiviitä tiloja, joten tällä tavoin menetellessä hyvin useat tanssi-illan kävijöiden kännykät sijaitsevat koko illan alle kahden metrin päässä toisistaan ja näin vaihtavat kohtaamiskoodeja keskenään. Narikat ovat useimmiten vartioituja ja joka tapauksessa turvallisempia paikkoja säilyttää kännykkää kuin autossa parkkipaikalla.
2. Tanssikurssien järjestäjä voisi mahdollisesti järjestää tanssikoululla (vartioidun, lukitun tms.) tilan, johon kurssilainen voi jättää kännykkänsä treeni-illan ajaksi.  Näin toteutuisi sama asia kuin ykköskohdassa.  Aion itse kokeilla tätä tanssikoulullamme.
3. Mikäli joku tanssi-illassa tai kursseilla käynyt saa tartunnan ja ilmoittaa siitä koodilla Koronavilkussa, tällä tavoin toimien Koronavilkku varoittaa mahdollisimman monia samassa illassa tanssineita mahdollisesta tartunnasta.

Ehdotukseni perustuu THL:n tämänhetkisiin tietoihin koronaviruksen leviämistavoista ja Koronavilkun toimintaperiaatteeseen, joka on julkaistu  (linkit tekstissä).  Otan mielelläni vastaan kommentteja ja kritiikkiä.  Muistattehan, että Koronavilkun tarkoituksena on löytää ja eristää tartuntaketjuja teknisin keinoin, mutta viime kädessä me ihmiset olemme edelleen käyttäytymisellämme vastuussa siitä, että tämä pandemia saadaan tukahdutettua.  Pidetään siis huolta toisistamme, pysytään terveinä, pestään käsiä, yskitään hihaan eikä lähdetä sairaana tanssimaan. Hyvää tanssisyksiä kaikille!

Valasrannan Tanssileiri 2018 – tanssia, hellettä ja seuralaisia

Nimilappujen nurinkurisuudelle löytyy selitys artikkelista.

Mikä voisi saada tanssinopettajan luopumaan puolesta kesälomapäivistään töiden takia? Enpä keksi tähän hätään mitään muuta edes etäisesti mahdollista syytä kuin Valasrannan Tanssileiri eli VTL, joka täytti tänä vuonna täydet viisitoista vuotta.  Jännittävä matka kolmen open, kahden opetustilan ja viiden päivän leiristä kymmenpäiväiseksi, yhdeksän opetustason, seitsemän opetustilan ja 35 opettajan jättitapahtumaksi.

Itse olen tuore VTL-ope: viime vuoteni oli ensimmäinen, joten tämä oli minulle vasta toinen kerta leirillä opettajana. Silti jutut, tilat, aikataulut ja suurelta osin ihmisetkin alkavat olla jo tuttuja. Yläneelle en edelleenkään osannut ilman navigaattoria ajaa, sillä seutu on minulle kuin suuri valkoinen täplä kartalla. Onneksi teknologia pelasti minut tälläkin kertaa.

Opetusmääräni leirillä tuplaantui viime vuodesta, opetin kymmenen päivän aikana kaikkiaan 21 75 minuutin jaksoa, siihen päälle yksi DJ-keikka (PNP:n taukomusiikit) sekä seuratanssin Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä toimiminen. Puuhaa ja siirtymiä siis riitti, ja puolessa välissä leiriä totesinkin assarilleni Irenelle ja oppilailleni, että alkuleirin ajan nimikyltit ovat käteviä, kun oppilaat voivat niistä tarkistaa, kuka kukin on. Loppuleirin ajaksi ne voisi kääntää nurinpäin, niin että sitä voisi itse tunnin aluksi paidanrintamuksesta tarkistaa, kuka on ja missä roolissa on tanssitunnille tullut!

Onneksi urakkani oli kuitenkin jakaantunut melko tasaisesti leiripäiville. Ainoastaan sunnuntain täysi opetuspäivä (hellefoksi, helletango, hellevalssi, hellemasurkka ja hellepolkka) meinasi viedä mehut. Maanantaista lähtien minulla oli kaksi opetusjaksoa per päivä, ja ne olivat onneksi aamutunteja. Miksi onneksi? Siitä kerron seuraavassa.

 

”Kuuma tanssileiri” – kirjaimellisesti!

Tutkaillessani etukäteen leirin ajan sääennustetta kauhistuin, ja mielessä pyörivät uhkakuvat tunneille pyörtyilevistä ihmisistä ja Yläneeltä kohti Turkua matelevista ambulanssijonoista.  Ja olihan siinä toki haastetta, kun keskilämpötila pysytteli koko ajan 30 varjoasteen tietämissä – eivätkä pelipaikat todellakaan sijaitse varjossa!  Opetustiloissa ei ole varsinaista ilmastointia, ja monena päivänä edes tuuli ei auttanut meitä vilvoituksessa, kun ilma seisoi täysin paikallaan.  Itse jouduin yhtenä päivänä luovuttamaan ja lähtemään eräältä tunnilta (jolla olin oppilaana) pois – Valasrannan tanssilava oli opetustilana, ilma tyyni, ulkona 32 ja sisällä varmasti jokusen verran enemmän. Se oli liikaa tälle opelle.

Facebookin Tanssiporukassakin tunnettu pettynyt laiturilla seisoskelija…seisoskelee laiturilla.

Mutta asiakkaat tuntuivat varustautuneen hyvin helteen tuomiin haasteisiin ja olivat lähteneet leirille juuri oikealla asenteella.  Leirin järjestäjä kun ei sään jumalille mitään mahda, niin en oikeastaan kuullut lainkaan valitusta kuumuudesta.  Me opet, assarit ja koko staff yritimme muistutella asiakkaita koko ajan nesteytyksen tärkeydestä.  Pidimme juomataukoja tiuhaan, ja järjestäjä oli toimittanut pelipaikoille myös suolapusseja niitä tarvitseville.  Ja ihme tapahtui – kymmentä tuhatta tanssinälkäistä tanssittava 10 päivän leiri selvisi täysin ilman vakavampia välikohtauksia. Varmasti jotain pientä kremppaa ilmeni, mutta itse en nähnyt ainuttakaan helteeseen pyörtymistä tms.  Omat jalkapohjani alkoivat kramppailla puolessavälissä leiriä, mutta siitä selvittiin apteekin magnesiumtableteilla.

Onneksi on rantasauna ja Pyhäjärvi. Ihana, suloinen, vilvoittava Pyhäjärvi.  Sinne ryntäsivät ainakin itse Valasrannan opetuspaikoilta niin oppilaat kuin ope ja staffikin aina, kun tanssimiselta ja muulta puuhalta ennättivät.  Tauoilla rantasaunan lauteet täyttyivät ja järvessä kellui runsain mitoin helpottuneen näköisiä ihmisiä. Järvi oli juuri sen verran viileä, että tätä voisi kutsua kylmä-kuumahoidoksi, joka tekee gutaa jaloille.  Yritin kysellä ulkomailla leireillä käyneiltä, mahtaako koko maailmassa olla yhtä loistavia puitteita tällaiselle suurelle tanssileirille kuin Valasrannassa.  Kilpailevia ehdokkaita ei muuten löytynyt.

Omaa lisähaastetta leirille toivat pienet siivekkäät ”seuralaisemme” eli ampparit. Niitä muuten riitti.  Uusi ruokatoimittaja – joka teki muuten loistavat leiriruuat, joita kiittelivät kaikki – oli tehnyt niin hyvää kotikaljaa, että ampiaiset suorastaan syöksyivät mukeihin ottamaan päiväkännejään.  Leirin staff keksi hyvän amppariansan – halkaistuihin isoihin limsapulloihin laitettiin kotikaljaa ja tippa Fairya.  Ansa tuntuikin olevan tehokas. Hätä keinot keksii, sano. Eikä niille amppareillekaan leirin järjestäjä oikein mitään mahda, joten siitäkään en valituksia kuullut. Joitakin pistoja tuli, ja niitä hoidettiin kykyjen mukaan.  Hengissä kuitenkin selvittiin – luonnosta ja säästä!

 

Tanssikupla myös opeille

Viime vuonna kirjoitin, millainen kymmenen päivän pinkki tanssikupla Valasranta on.  Sitä se oli yhä ja edelleen – tällä upeiden oppilaiden, palautteiden, tanssien, naurun, jekkuilun ja syvällisten keskusteluiden määrällä elää taas pitkään.  Palautteesta tahdon puhua tässä erityisellä lämmöllä.  Nimittäin meitä suomalaisia syytetään siitä, ettemme anna toisillemme palautetta.  No höpö höpö – sain todella paljon tuntieni aikana ja erityisesti niiden jälkeen arvokasta palautetta tunneista.  Eivät tanssijat todellakaan mitään tuppisuita kyllä ole.

Erityisellä lämmöllä ajattelen myös oppilaideni heittäytymiskykyä ja -halukkuutta.  Noihin 21:een opetusjaksooni kun mahtui sekä ”tavanomaisia” tanssitunteja että tavanomaisesta poikkeavia tunteja ja menetelmiä. Esimerkiksi hitaiden iltapäivässä teimme läsnäoloharjoitteita, polkkatunnilla jorasimme kantapolkkaa Queenin tahtiin, tangotunnilla tanssimme tunnetangoa ilman yhdenkään askeleen tai kuvion opettamista. Tällaiset tanssitunnit ovat aina pieni riski opettajalle; lähtevätkö tavanomaisempiin tanssitunteihin tottuneet oppilaat mukaan? Tykkäävätkö?  Kyllä näyttivät tykkäävän, välittömästä palautteesta päätellen. Ja lähtivät mukaan, heittäytyivät. Suomalaisista jäyhistä tuppisuista tuli hetkessä letkeitä rokkipolkkaajia, läsnäolevia ja joka askeleesta ja musiikin nuotista nauttivia hitaiden tanssijoita, tulisesti tuntevaa tangokansaa.

Leirin järjestäjän Niina Huhtalan (Suomen Media & Action Oy) ammattitaitoa ei voi kuin ihailla.  Minulla oli opena suorastaan hemmoteltu olo. Majoitus pelasi, ruokahuolto pelasi, ja meillä oli jälleen kerran lukuisia WhatsApp-kanavia tiedottamista ja opejen tuntisisältöjen synkronoimista varten.  Lisäksi pidimme ennen leiriä ja puolivälin tienoilla yleisen opekokouksen, jossa keskustelimme opetuksen suuntaviivoista ja asiakaspalautteesta ja tarpeen vaatiessa ruuvasimme tekemistämme vielä paremmin kaikkia hyödyttäväksi.  Tästä kaikesta syntyi hyvin ammattimainen kuva; teimme kaikkemme, että asiakkaat viihtyvät ja oppivat.

Jack’n’Jill-kisan tunnelmia aitiopaikalta, DJ-pöydän takaa kuvattuna.

Monesti naisilla on tanssitunneilla tunne, että vain miehiä opetetaan.  Tiedostamme asian, ja tänä vuonna asetimmekin opekokouksessa erityiseksi tavoitteeksemme vastuuttaa myös naisia ja tarjota jokaiselle tunnille naisille erityishaasteita.  Mielestäni onnistuimme tässä hyvin – palautteesta sitten aikanaan nähdään, miten hyvin. Välitön palaute oli ainakin kiittävää.

Uutta leirillä oli uutena opetustilana suuri tanssiteltta, joka oli pystytetty ihan uimarannan läheisyyteen. Se osoittautui aivan loistavaksi opetustilaksi (amppareista huolimatta).  Siitä sai tarvittaessa avattua seinät, jolloin vilvoittava tuuli pääsi puhaltelemaan. Enpä voi sanoa koskaan opettaneeni kauniimmassa paikassa kuin teltassa, jonka avoimesta takaseinästä aukeaa näkymä suoraan kesäiselle järvelle.  Telttaideaa varmaan kehitetään jatkossakin, jotta saataisiin osa Yläneen keskustan suunnalla sijaitsevista opetustiloista siirrettyä lähemmäs ydintä, Valasrantaa.  Tämä tiivistäisi mukavasti leirin tunnelmaa.

VTL ei olisi VTL ilman iltabileitä, joita oli taas kehitelty jokaiselle leiri-illalle Valasrannan normaaleiden iltatanssien lisäksi.  Ehkä mieleenpainuvin leiritapahtuma oli tiistaina 24.7. pidetty seuratanssin Jack’n’Jill-kisa, joka sai varsin runsaan osanoton.  Viime kevään Seuratanssin SM-kisoissa Tallukassa pidimme vastaavankaltaisen kisan, joten tiesin jo siitä tulevan menestyksen.  Ja sitä se oli – voi sitä riemun, yleisön kannustuksen ja tanssi-iloittelun määrää lattialla!  Jack’n’Jill-formaatissahan arvotaan tanssiparit, mikä tuo kisaan aivan omanlaisensa lisäjännityksen. Itse sain kunnian toimia kisan DJ:nä, ja toivottavasti osasin tälläkin kertaa valita kisamusiikin, joka meni jalan alle ja tunteisiin ja sai kaikki ylittämään omat kykynsä ja elämään musiikissa. Ainakin siltä se näytti.

 

Punainen vaara?

Viime vuonna kirjoitin tasoryhmistä ja niiden haasteista, enkä malta olla tälläkään kertaa avaamatta sanaista arkkuani.  Tasoryhmiä oli tällä kertaa kokonaista yhdeksän, ja ylimmät, puna-musta ja musta ryhmä, tasotsekattiin.  Itse en opetusaikatauluistani johtuen päässyt osallistumaan tasotsekkeihin tuomarina enkä tanssijana, joten en noille tunneille valitettavasti päässyt, mutta palaute niistä oli hyvää.

Itse opetin tänä vuonna pääosin vihreää, sinivihreää ja sinistä tasoa, ja kokemukseni oli, että niissä oli erittäin hyvä treenaamisen henki ja meininki. Ryhmät olivat lisäksi huomattavan tasaisia, mikä tietenkin helpottaa sekä opettajan että varsinkin asiakkaan elämää.  Kun vaihtoringissä sinisen tason ryhmässä tulee vastaan suunnilleen samantasoisia tanssijoita, on elämä vaan niin paljon helpompaa ja pääsee treenaamaan niitä juttuja, joita opettaja on tunnille suunnitellut.

Ja voi miten ihania kysymyksiä oppilaillani oli tunneilla!  Tässäkään eivät jääneet suomalaisiksi tuppisuiksi. Eräällä vihreällä tunnilla alkoi tulla niin syvällisiä kysymyksiä, että tiukkasin oppilailtani, kenen asuntoautossa he pitävät yöllisiä symposiumeitaan, joissa yhdessä pohtivat näitä juttuja – ja voisinko minäkin päästä niihin mukaan!

Tuntien lomassa virkistyttiin Pyhäjärvessä, ja suppailu oli erityisen suosittua.  Etualan joutsenen nimi on Maukka, ja se oli tyytyväisen hymyilevä koko leirin ajan. Tanssitunneille Maukka ei vielä uskaltautunut, vaikka viettikin osan aikaa Tanssiteltan nurkassa tuntien meininkiä seuraillen. Maukalta lähtisi varmaan ainakin ”Pienten joutsenten tanssi”.

Punaiset tunnit olivat leirin edistyneimpiä ei-tasotsekattuja tunteja, mikä mielestäni näkyi oppilaiden tason laajassa kirjossa.  Punaisella tunnilla vastaan tuli sekä kokeneita ja aidosti taitavia tanssijoita – että niitä, jotka olisin passittanut vihreälle tunnille opettelemaan perusaskelta, tanssikannatusta ja omalla akselilla liikkumista.  Mielestäni tämä ei ole mielekästä, ja sille pitää keksiä jotain luovia ratkaisuja jatkossa.  Kävimme leirin aikana punaisista tunneista paljon keskusteluita ja tiivistän tähän muutamia pointteja, joista suurin osa ei ole omiani:

1. Tanssijan edistymistä tukee kaikkein parhaiten se, että hän pääosin osallistuu oman tanssitasonsa mukaisiin tunteihin.  Alkeisoppilaan omaa tanssitaitoa ei kehitä se, että hän lähtee punaiselle tunnille ”olemaan pihalla”.
2. Tasoryhmästä ei jaeta mitaleita eikä se ole mikään ihmisarvon mittari.  Se on yksinkertainen keino tarjota kursseilla käyville tanssijoille kaikissa tanssielämänsä vaiheissa juuri niitä haasteita, joita hän juuri tällä hetkellä juuri tässä lajissa tarvitsee.
3. Tanssija, joka menee hänelle ylivoimaisen haastavalle tunnille, pilaa joka kerran vaihtoringissä tanssiparinsa mahdollisuuden päästä harjoittelemaan sitä, mitä opettaja on tunnille suunnitellut. (Tämä oivallus tuli Antti Törmäseltä.)  Ratkaisu: ajattele enemmän myös muita tanssijoita.
4. Tanssija, joka on punaisella tasolla tangossa, ei välttämättä automaattisesti ole sitä buggissa.
5. Myös edistyneen tanssijan kannattaa palata välillä alkeistunneille, koska kehollisen ymmärryksen lisäännyttyä niistä voi omaksua aivan uudella tavalla tärkeitä perusasioita, jotka tuntuivat ”silloin vihreänä aikana” heprealta.  Tämä oli erään edistyneen tanssijan hieno oivallus!

Yksi leirin aikana tullut idea oli, että kokeiltaisiin jatkossa jonkinlaisia vapaaehtoisia tasotsekkauksia leirin aikana päivän tuntien jälkeen. Paikalla olisi opettajia, joilta voisi vaikka kympillä ”ostaa tsekkauksen” eli 10-15 min, jonka aikana opettaja tanssisi hänen kanssaan hänen valitsemassaan lajissa ja kertoisi hänelle palautteena, millä tasolla hän näkee oppilaan tällä hetkellä olevan.  Mielestäni idea on hyvin mielenkiintoinen ja kokeilun arvoinen.

Tasokuvaukset löytyvät täältä.  Kehottaisin jokaista tutustumaan niihin huolella ja ajatuksella.

 

Lopussa kiitos seisoo

Kiitos ihanille, ahkerille oppilaille, jotka tulitte leirille ja vietitte siellä kesäisen helteisiä päiviä hyvällä, rohkealla ja myönteisellä asenteella.  Te teitte leiritunnelmasta upean!

Kiitos mahtavalle staffille, joka teki uupumatta ja valittamatta töitä hiostavassa helteessä asiakkaiden ja myös meidän opejen hyväksi.  Ehkä hellyttävin hetki oli se, kun toimiessani Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä Jere, iloinen ja työteliäs staffilainen, lähestyi DJ-pöytää varovasti ja kysäisi, haluanko juomani tänne vai viekö hän sen rantasaunalle. Häkellyin täysin ja vastasin, että vie sinne saunalle vaan, kun en yhtään ymmärtänyt, mistä oli kyse.  Ja varmaan saatatte uskoa hämmästykseni, kun hikisen urakan jälkeen menin rantasaunalle, kurkkasin jääkaappiin ja siellä minua odotti – huurteinen olut.  Kiitos Jere vielä näin jälkikäteen!

Kiitos Niinalle ja hänen upealle tiimilleen, joka on suunnitellut ja mahdollistanut tämän jättiurakan – jälleen kerran.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä erityiskiitos ihanalle assarilleni Irenelle, joka jännitti ekaa assarikeikkaansa varmaan enemmän kuin kaikki oppilaat yhteensä, mutta jonka kanssa yhteistyö tunneilla pelasi täysin saumattomasti.  Olimme hyvä tiimi.

Enää reilut 350 päivää, ja VTL on taas käsillä!  Ehkä taion aamukamman jostain.

Alarajahuojennus – rahanarvoinen vinkki tanssinopettajille

Tällä kertaa päätin antaa blogissani rahanarvoisen vinkin kaikille tanssinopettajille, joiden opetustoiminta on sivutoimista tai muuten vaan vielä pienimuotoista.  Sama vinkki tietenkin koskee kaikkia pienyrittäjiä.  Vinkkini ei ole ns. verosuunnittelua (eli veronkiertoa), vaan ihan Verohallinnon ohjeistuksiin perustuvaa toimintaa.

Päätin kirjoittaa tästä, koska itse olen toiminut tanssiyrittäjänä ns. ”tee itse, säästä rahaa” -periaatteella, eli olen hoitanut kirjanpitoni itse.  Asiansa osaava kirjanpitäjä olisi tietenkin osannut tehdä kaiken tämän minun puolestani.  Itse törmäsin alarajahuojennukseen ikään kuin sattumalta nyt tammikuussa. Onneksi – sillä seurauksena oli, että nyt saan Verohallinnolta takaisin kolmelta vuodelta maksamiani arvonlisäveroja joitakin tuhansia euroja. Nice!

Mennäänpä asiaan: kuten kaikki yrittäjät varmaankin (toivottavasti) tietävät, yrittäjästä tulee arvonlisäverovelvollinen, mikäli hänen yritystoimintansa vuotuinen liikevaihto ylittää tietyn alarajan.  Mutta mikäli toisaalta vuotuinen liikevaihto jää tietyn ylärajan alle, on yrittäjä oikeutettu arvonlisäveron alarajahuojennukseen.  Nämä rajat ovat viime vuosilta seuraavat:

Ennen vuotta 2016:

1. Yrittäjä on ALV-velvollinen, jos liikevaihto on yli 8500€
2. Yrittäjä on oikeutettu alarajahuojennukseen, jos liikevaihto on enintään 22 500€

Vuodesta 2016 eteenpäin:

1. Yrittäjä on ALV-velvollinen, jos liikevaihto on yli 10 000€
2. Yrittäjä on oikeutettu alarajahuojennukseen, jos liikevaihto on enintään 30 000€

Mikäli tilikautesi pituus (esim. sinä vuotena, jolloin aloitit yritystoimintasi) on vähemmän kuin 12kk, sinun on skaalattava liikevaihtosi koko vuodelle.

Esimerkki: aloitusvuonna tilikautesi oli 1.6.-31.12. eli 7kk. Liikevaihto tältä ajalta oli 6000€. Kerro liikevaihto luvulla 12 ja jaa tilikauden kuukausien määrällä (eli tässä tapauksessa luvulla 7).  Koko verovuodelle skaalattu liikevaihtosi oli 6000€ * 12/7 = 10285,71€.  Verovuonna maksettuja ALV:ta ei sen sijaan koskaan skaalata tällä tavoin.

Alarajahuojennuksen määrä laskee lineaarisesti alarajasta ylärajaan eli niin, että mikäli liikevaihto jää alle alarajan, huojennus on täysimääräinen eli yrittäjä saa kaikki maksamansa ALV:t palautuksena.  Toisaalta, mikäli liikevaihto ylittää ylärajan, huojennus on 0€.  Tämän vuoksi mikäli hyvät tanssialan toimijat arvelette, että vuotuinen liikevaihtonne ylittää alarajan, kannattaa liittyä arvonlisäverorekisteriin ja ottaa maksetuista ALV:sta ”liiat pois” verottajalta myöhemmin alarajahuojennuksena.  Siinä ei häviä mitään!

Tärkeä huomio: verottaja ei laske alarajahuojennusta sinun puolestasi.  Jos siis unohdat tämän, tappio on omasi!  Alarajahuojennus lasketaan ja ilmoitetaan aina verovuoden viimeisen ALV-kauden yhteydessä, ja sen voi ilmoittaa myös jälkikäteen.

Esimerkki: itselläni ALV-maksukausi on neljännesvuosi. Olin jättänyt tekemättä alarajahuojennukset verovuosilta 2015, 2016 ja 2017.  Avasin OmaVero-palvelussa kyseisten vuosien viimeisten neljännesten ALV-ilmoitukset. OmaVerossa on valmis valinta ”Oletko oikeutettu alarajahuojennukseen tällä verokaudella?”. Valitse ”Kyllä” ja syötä verovuoden liikevaihtosi ja maksetut ALV:t. Järjestelmä laskee kyseisen vuoden alarajahuojennuksen puolestasi. Tallenna lomake, ja kyseinen alarajahuojennus siirtyy verottajan käsittelyyn. Aikanaan tulee päätös, ja mahdolliset palautetut ALV:t saat halutessasi suoraan haluamallesi tilille.

Tärkeä huomio: alarajahuojennus on veronalaista tuloa sille verovuodelle, jolloin se maksetaan (ei sille vuodelle, jolta se on peräisin). Se pitää siis lisätä yrityksesi tulokseen.  Muista tämä, ettei tule yllätyksiä.

Kuten sanottua, OmaVero laskee alarajahuojennuksen määrän puolestasi, mutta tein lisäksi pienen Excel-tiedoston, jolla huojennuksen määrän voi myös laskea.  Saat tiedoston täältä.

Lopuksi: olkaapa tarkkoina tällaisten asioiden kanssa, sillä kuten sanottua, verottaja ei tule tarjoamaan sinulle takaisin liikaa maksamiasi veroja, vaan vastuu on sinulla!

”Ei enää alkeisiin, kävinhän niissä kerran jo” – Tanssioppimisen tuska ja tasoryhmät

Jaetaanpa aivan ensiksi keskustelun tueksi laajalti käytetyt kurssitasojen ns. värikoodit määrittelyineen:

 Perusteet

Ennakkotaitoja ei tarvita. Tunnit aloitetaan tanssin perusteiden opettelusta.

Aloita tästä, oppiminen on helppoa. Tunnit aloitetaan tanssin perusaskeleiden opettelusta. Vihreällä tasolla harjoitellaan viemisen ja seuraamisen perusteita, haetaan oikea rytmi ja opetellaan ensimmäiset tanssikuviot.

Tällä tunnilla on kannustava oppimisilmapiiri, mukava meininki, sekä paljon muitakin tanssin ensiaskeleiden ottajia. Tanssitaidon lisäksi saat energiaa, liikuntaa ja uusia kavereita. Opit tanssilajin perusteet ja rohkenet lähteä tanssilattialle parin kanssa.

Jokainen vihreä tunti on aina hieman erilainen ja parhaan hyödyn saat käymällä samasta tanssilajista useamman vihreän tunnin ennen seuraavalle tasolle siirtymistä.

 Perusteet/keskitaso

Tarjoilee vahvaa perustekniikkaa, vienti-seuraamista ja hieman haastavampia peruskuvioita.

Kun perusteet ovat sinulle tuttuja ja olet jo käynyt opetettavasta lajista useamman vihreän tunnin, voit siirtyä vihreä/siniselle tunnille.

Tällä tasolla harjoitellaan sujuvaa vientiä ja seuraamista, tanssin perustekniikkaa, sekä opetellaan hieman haastavampia peruskuvioita ja niiden variointia. Näillä tunneilla otetaan myös ensikosketuksia musiikin tulkintaan.

Tunneilla on hauska ja rento tekemisen meininki. Tällä tasolla saat usein vauhdikkaimman kehityksen omaan tanssiisi, kunhan maltat hankkia riittävästi toistoja.

Saat varmuutta tanssilajien perusteisiin. Opit viemään ja seuraamaan sujuvasti peruskuvioita ja niiden variaatioita.

Sinun on hyvä käydä samasta tanssilajista useampi vihreä/sininen tunti ennen siniselle tasolle siirtymistä. Jos olet epävarma tasostasi, kysy opettajalta.

Muista että aina kannattaa mieluummin palata vihreälle ja kertailla, kuin hypätä siniselle tasolle liian aikaisin!

 Keskitaso

Kun vientisi/seuraamisesi on selkeää ja sujuvaa, ja hallitset peruskuviot varmasti, voit hakea siniseltä tasolta lisää haasteita.

Sinulla on jo tanssikilometrejä takanasi, vientisi/seuraamisesi on selkeää ja sujuvaa, kanssasi on miellyttävä tanssia. Hallitset peruskuviot varmasti ja osaat huomioida ympäristösi sekä muut tanssijat.

Parityöskentely sekä viemisen ja seuraamisen kehittäminen kuuluvat tämän tason keskeisiin opetusaiheisiin. Näillä tunneilla keskitytään myös lajinomaisen tanssin tuottamiseen. Saat vinkkejä musiikin tulkintaan ja haasteita uusista kuvioista. Sinisten tuntien teemat ja opetettavat aiheet vaihtelevat, joten opit aina uutta.

Suosittelemme pysymään sinisellä tasolla tarpeeksi pitkään, jotta valmiudet seuraavalle tasolle ehtivät kehittyä. Jos olet epävarma tasostasi, tiedustele opettajalta.

 Keskitaso/haastava

Tanssilliset valmiutesi ovat hyvällä tasolla ja tanssit nauttien, leikitellen ja sujuvasti tanssiparisi taitotason huomioiden.

Näille tunneille tullessasi sinulla on jo paljon laadukkaita tanssikilometrejä takana. Tunneilla opetettava tanssitekniikka on tarkkaa ja kuvioissa riittää pureskeltavaa.

Tanssit nauttien, leikitellen ja sujuvasti. Osaat huomioida myös tanssiparisi taitotason ja sopeuttaa omaa tanssiasi siihen. Ymmärrät että miellyttävään paritanssikokemukseen tarvitaan kaksi, mutta vain sinä olet vastuussa omasta tanssistasi.

Muista ottaa vauhtia punaiselle tasolle myös palaamalla välillä sinisille ja vihreille tunneille. Toistoilla syntyy huippuhyvä kivijalka vahvalle tanssitaidolle.

* * *

Olen pannut merkille jo pidemmän aikaa, että tanssikursseilla käyvistä ihmisistä merkittävä osa valitsee taitoihinsa nähden aivan liian kovia kurssitasoja. Niinpä punaisella tunnilla vastaan voi tulla tanssija, joka ei hallitse opetettavan lajin perusaskelta, saati lajinomaista liikettä, vientiä tai seuraamista.  Siniselle tunnille tulee oppilas, joka tokaisee kättelyssä, että juuri tästä lajista minulla ei ole kokemusta, mutta kunhan on hyviä viejiä, niin seuraan mitä vaan. Toisaalta on niitäkin (joskin paljon vähemmän), jotka jumittavat vuodesta toiseen taitoihinsa nähden liian helpoilla kurssitasoilla ja joita ei oikein saa rohkaistua ottamaan haastetta tanssielämäänsä, koska he pitävät itseään liian huonoina tanssijoina siirtyäkseen seuraavalle tasolle.

Mistä on kyse?

Kuva 1.  Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma.

Katso kuvaa 1.  Ideaalimaailmassa, kun opimme uutta taitoa, käsityksemme taitojemme tasosta kasvaa taitojen myötä lineaarisesti (vihreä viiva).  Sosiaalipsykologit David Dunning ja Justin Kruger tekivät vuosituhannen vaihteessa eri ryhmille joukon psykologisia kokeita, jotka osoittivat kuitenkin selkeästi, että tosiasiassa kärsimme kognitiivisesta biaksesta, jonka seuraukset ovat dramaattisia:

1. Kun taitomme ovat vähäiset, yliarvioimme ne rankasti.  Tämä johtuu lähinnä siitä, että kyetäksemme arvioimaan osaamistamme tarvitsisimme juuri niitä taitoja, joita meillä ei vielä ole.
2. Taitojen kasvaessa harjoittelun myötä meillä on hienoinen taipumus aliarvioida niitä suhteessa muihin.  Tämä johtuu lähinnä, että kun alamme (vuosien harjoittelun jälkeen) kokea tekemisen helpoksi, teemme virheolettamuksen, että kyse on helposta asiasta myös muille. Emme siis täysin kykene huomaamaan, että se, mitä osaamme jo, onkin vaikeaa.

Dunning-Kruger-vaikutuksessa on oikeastaan kyse samasta oppimisen nelikentästä, josta kirjoitin reilu vuosi sitten.  Uusien taitojen oppiminen tässä nelikentässä seurailee kaavaa

1. Tietämättömyys: en tiedosta, mitä en osaa. Dunning-Kruger-vaikutus tuntuu vahvana.
2. Turhautuminen: alan tulla vähitellen tietoiseksi siitä kaikesta, mitä en vielä osaa.
3. Ihanuus: tiedostan oppivani koko ajan uusia taitoja, mutta niiden käyttäminen vaatii vielä tietoista ponnistusta.
4. Automaatio: uusi asia on opittu niin hyvin, että se on siirtynyt kehomme automaattiseksi rutiiniksi.

Kuva 2.  Oppimisen nelikenttä. Ruutu 1: tietämättömyys, ruutu 2: turhautuminen, ruutu 3: ihanuus, ruutu 4: automaatio.

Kuvan 2 nelikentän osiin valitut värit eivät noudattele sattumalta tanssikurssien värikoodeja – siitä myöhemmin lisää.

Onko olemassa liian hyviä oppilaita?

Tasoryhmillä on tarkoitus tarjota tukea tanssioppimiselle kahdella tapaa: ensinnäkin, keskimääräisesti oppiminen ryhmässä on tehokkaampaa, jos tanssijoiden tasoerot eivät ole liian suuret, ja oppilaiden jo omaksumat keholliset taidot riittävät keskittymään opettajan tarjoamaan materiaaliin.  Toiseksi, oppilaan edistyminen tasoryhmissä ja opettajan suosittelema siirtyminen haastavampaan tasoryhmään antaa oppilaalle realistista palautetta hänen osaamisestaan ja kannustaa häntä tanssijan opintiellä.

Yleisesti ottaen Dunning-Krugerin käyrän negatiivinen osio ei ole mielestäni tanssikursseilla iso ongelma. Tahtoo sanoa, että on suhteellisen harvinaista, että kurssitasolla on paljon liian hyviä oppilaita.  On huomattava, kuten aiemmin olen kirjoittanut, että tanssioppimisen nelikentässä jokainen tanssija etenee eri taidoissaan joka hetki jossain ruudussa: toiset taidot ovat jo pitkälle kehittyneet, mutta joissain muissa taidoissa ollaan vielä ykkösruudussa.  Bugg sujuu, mutta rumban lantionliike on hakusessa. Tango sujuu, mutta hitaan valssin ylevä liike ei tahdo millään pysyä kuosissa. Esimerkkejä riittää.

Lisäksi olen pannut merkille vuosien mittaan, että todella osaavat tanssijat tykkäävät kerran toisensa jälkeen ”ottaa vauhtia” hyvien opettajien alkeistunneilta, joissa opettaja harjoittaa ko. lajin perustekniikkaa ja kenties eriyttää opettamistaan tarjoamalla lisähaasteita kokeneemmille tanssijoille.  Tai hyvä viejä tulee kehittämään taitojaan viejänä ja tanssimaan alkeisseuraajien kanssa. Minä pidän tätä pelkästään myönteisenä ilmiönä, ja arvostan näitä tanssijoita.  Heidän taitonsa ovat jo sillä tasolla, että he tiedostavat, miten paljon eivät vielä osaa.  Tämä tieto tuo tanssin oppimiseen kaivattua nöyryyttä.

Kun en vielä ymmärrä, mitä en osaa

Isohko ja tunnustettu ongelma sen sijaan tanssikursseilla on Dunning-Krugerin käyrän jättimäinen positiivinen piikki (Kuva 1, vasen reuna) eli ylivertaisuusvinouma.  Vähäiset tanssitaidot yhdistettynä niiden rankkaan yliarviointiin eivät ole helppo tilanne: eivät opettajalle, ryhmälle eivätkä varsinkaan oppilaalle itselleen.  Tie tältä käyrältä kohti realistisempaa itsetuntemusta käy vain tarkan ja rehellisen palautteen kautta. Ideaalitilanteessa tämä palaute tulee liikkeen ammattilaiselta eli osaavalta tanssinopettajalta/ohjaajalta.  Rehellisen palautteen antaminen on osa meidän ammattitaitoamme – vaikka ei aina olekaan sitä miellyttävintä puuhaa.

Itse ajattelen niin, että kun aikuinen oppilas on tullut tanssitunnilleni, hän haluaa oppia.  Oppiakseen hänen pitää saada tietää, mitä ei vielä osaa, mutta häntä ei saa lyödä eikä lannistaa tällä tiedolla.  Korjaavan palautteen antaminen on siis taitolaji, eikä suinkaan helppo sellainen. On osattava kannustaa alkeisoppilasta jatkamaan opintiellään osoittamalla myös, missä asioissa hän on jo edistynyt. On osattava kertoa rehellisesti, milloin on aika siirtyä seuraavalle kurssitasolle.  Ja ennen kaikkea on osattava kertoa myös rehellisesti ja oppilasta kunnioittavasti, milloin sen aika ei vielä ole.

Oppilas, joka tanssii taitoihinsa nähden liian vaativalla kurssitasolla, on ongelma sekä muulle ryhmälle että itselleen.  Hänen puutteelliset tanssitaitonsa aiheuttavat ongelmia vaihtoringissä, kun tanssiparit eivät pääse hänen kanssaan harjoittelemaan opettajan suunnittelemaa (ja kyseisen oppilaan nykyisiin taitoihin nähden liian vaativaa) materiaalia. Lisäksi hän joutuu taistelemaan oman turhautumisensa kanssa, kun tunnin materiaali ei vain millään kehollistu (koska edellytyksiä siihen ei vielä ole).  Oppimisen teorioiden mukaan me toki opimme uutta, kun meidät viedään pois mukavuusalueeltamme, eli kun meidän jo osaamiemme asioiden päälle tarjotaan uusia oppimishaasteita. Mutta kun meidät viedään mukavuusalueeltamme liian kauas, ei oppimista juurikaan tapahdu, vain turhautumista.

Viime kuussa kirjoitin yhteenvetoa Valasrannan Tanssileiristä 2017.  Kirjoituksessani pohdin myös tasoryhmiä ja päädyin tähän tiivistelmään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi ihmiset valitsevat liian vaativan kurssitason?

Mahdollisia syitä tälle on useita, eikä niitä liene syytä tässä kirjoituksessa sievistellä:

Dunning-Kruger-vaikutuksen ytimessä on kykenemättömyys arvioimaan tanssitaitojemme vähäisyyttä ja taipumus tässä tilanteessa myös rankasti yliarvioida ne. Jos rehellistä ja asiantuntevaa palautetta ei ole saanut, jäävät käsitykset omista taidoista epärealistisiksi, ja syöksymme päätä pahkaa vaativammille kurssitasoille kuin norsut posliinikauppaan. Kun johan minä kerran kävin ne alkeet, en minä sinne nyt enää.

Oppilas saattaa luulla saavansa rahoilleen enemmän vastinetta vaativammalla kurssitasolla, koska siellä opetus on jollain tavoin parempaa.  Tämä on vaarallinen harha – parhaiden opettajien ja tehokkaimman opetuksen tulisi keskittyä nimenomaan alkeistasolle, jolla tanssijuuden perusteet ja motivaatio oppimiseen luodaan. Tällä tasolla myös annetaan tarkkaa ja rehellistä palautetta, joka mahdollistaa oppilaan kokeman ylivertaisuusvinouman asteittaisen katoamisen. Eli oppilas oppii tietämään, mitä ei vielä osaa, samalla kun häntä kannustetaan harjoittelemaan lisää perusasioita.

Seuraaja ajattelee, että vaativammalla tasolla on parempia viejiä, jolloin he oppivat enemmän.  Tämäkin on harhaa ja lisäksi varsin itsekäs ajatus: jos sinulla ei ole kehollisia edellytyksiä seurata tasoosi nähden liian vaativia opetettavia asioita (kuvioita, lajinomaista liikettä jne.), ei hyväkään vienti voi sinulle niitä edellytyksiä luoda.  Toki saatat pystyä tanssimaan vaativan kuvion, kun viejä sen sinulle ”rautalangasta vääntäen” vie, mutta ei uusi materiaali kehoosi sillä vielä asetu. Lisäksi kannattaa uhrata ajatus myös niille viejäparoille: he tulivat punaisen tason tanssijoina punaiselle tunnille. Haluavatko he uhrata oman oppimisensa (ja rahansa) sinun kävelyttämiseesi?

Miehistä on tanssilavoilla huutava pula, ja usein kursseillakin. Daamit saattavat ajatella, että kun uusi mies tulee tunneille, hänestä pitää pitää kynsin hampain kiinni, ja tekevät tämän ylistämällä alkeisoppilaan vielä varsin vaatimattomia tanssitaitoja.  Eli antamalla epärealistisen myönteistä vertaispalautetta – usein pyytämättä ja yllättäen.  Tämä tietenkin on omiaan vahvistamaan alkeistason miesten ylioptimistisia käsityksiä omista taidoistaan. Tanssipalautteen antaminen kannattaisi yleensä ottaen jättää tunnin opettajille, joiden pitäisi olla tanssiliikkeen ammattilaisia.  Jos vertaispalautetta käytetään, se tehdään tunnilla ohjatusti ja rajoitetusti, opettajan ohjeiden mukaan (esim. kukin tanssipari antaa toisilleen yhteisen tanssin jälkeen yhden myönteisen kommentin).

Miesten ”alijäämästä” naisiin nähden tanssilavoilla on toinenkin seuraus: miehet tulevat innokkaasti haetuiksi, vaikka puutteellisinkin taidoin. Tämäkin voi viedä miehen tanssikuplaan, jossa hän näkee itsensä jo parkettien partaveitsenä, vaikka herkkyys on vielä lähinnä tiejyrän tasoa. Eivätkä partaveitset nyt enää alkeisryhmissä käy, eihän?  (Vastaus: kyllä käyvät, kuten ylempänä kirjoitin.)

Ja ollaanpa rehellisiä: emme me opettajatkaan tilanteeseen aivan syyttömiä ole. Opettaja taistelee taloudellisten realiteettien kanssa ja haluaa maksimoida kurssien tuottoa pitämällä tasoryhmissä oppilaita, joilla ei ole taidollisia edellytyksiä pysyä ryhmän opetuksen mukana. Usein opettaja päätyykin sitten lennosta alentamaan tunnin tasoa ja helpottamaan materiaalia, jolloin punaisesta tulee sininen ja sinisestä vihreä.  Lisäksi korjaavan palautteen antaminen on haastavaa, ja toisinaan ikävääkin, ja opettaja saattaa sen vuoksi vältellä sitä.

Yhteenveto

Yhdistetäänpä ajatukset Dunning-Kruger-vaikutuksesta, oppimisen nelikentästä ja tasoryhmistä yhteen kuvaan:

Kuva 3.  Dunning-Kruger-vaikutus, oppimisen nelikenttä ja tasoryhmät.

Kuva 3 pyrkii kuvaamaan tanssijan opintietä siten, kuin se optimaalisesti kulkisi tasoryhmästä toiseen:

Vihreällä tasolla olemme untuvikkoja, emmekä tiedä vielä, mitä osaamme, mutta saamme siitä koko ajan lisää tietoa oman treenin ja opettajan tarkan palautteen kautta.

Vähitellen uskaltaudumme (toivottavasti opettajan suosituksesta) siniselle tasolle, jossa haasteena on motivaation säilyminen, kun yhtäkkiä tiedostamme kipeästi, mitä kaikkea emme vielä osaa, ja ehkä vertailemme puutteellisia taitojamme liikaa muihin.  Tällä tasolla opettajan kannustus on erityisen tärkeää – meidän pitää nähdä ja tiedostaa, että taitomme karttuvat koko ajan siitä huolimatta, että tanssissa on niin paljon, mitä emme vielä tiedä tai osaa.

Punaisella tasolla olemme jo tiedostaneet, että opimme kovaa vauhtia uusia taitoja, ja se on ihanaa! On ihanaa huomata, että se rumban lantionliike humpsahtaa viimeinkin kohilleen ja tanssi helpottuu. On ihanaa huomata osaavansa käyttää lapatukea ja ydintukea, vaikka kaikki vaatiikin vielä melkoisesti tietoista ponnistelua.

Mustalla tasolla osaamme jo paljon taitoja, joita emme edes tiedosta osaavamme. Käytämme huomaamattamme oppimisen siirtovaikutusta ja omaksumme nopeasti uusia asioita ja variaatioita vanhoista.  Silti tiedostamme – toisinaan kipeästikin – mitä taitoja meiltä vielä puuttuu. Tiedämme, ettemme voi koskaan tulla täydellisiksi tanssijoiksi, mutta kaikki laadukkaat tanssikilometrit – vaikka palaten aika ajoin vihreälle tunnille oppimaan jotain uutta asiaa – vievät meitä tanssijoina eteenpäin.

Loppusanat

Pidin juuri neljän sunnuntain mittaisen wanhan tangon alkeiskurssin Myyrmäessä. Kolmannelle tunnilleni ilmestyi pari, joka kuuluu lajin Suomen huippuihin.

”Tulimme hankkimaan lisää kilometrejä.”

Tunnustan: olen itsekin wanhan tangon suhteen vahvasti opintiellä, ja matkaa riittää.  Vaikka olen jo suhteellisen kokenut tanssinopettaja, vasta opettelen wanhan tangon ohjaamista. Silti tunnin jälkeen tanssijat kysyivät neuvoani erääseen argentiinalaisesta tangosta lainattuun tanssiliikkeeseen, joka oli jonkin aikaa askarruttanut heitä.  Yhdessä löysimme tien eteenpäin.

Ja tämä on asenne, joka ei lakkaa hämmästyttämästä ja ihastuttamasta minua.  Että huipputanssijat palaavat perusteisiin, tulevat hankkimaan lisää kilometrejä. Eli tiedostavat, että tanssimaan oppii vain tanssimalla, laatukilometrejä toisensa jälkeen. Että jokaisella – tanssin tasosta riippumatta – on aina jotain uutta opittavaa.  Että tanssimatkamme on lopultakin aina kesken.

Oltaisiinko vain tässä ja halattaisiin? Paritanssista ja läsnäolosta

Oletko koskaan seurannut sivusta ajatuksella lasten leikkimistä?  Leikkiessään lapsi keskittyy täydellisesti nykyhetkeen, ympäristönsä tutkimiseen ja sen loputtomien mahdollisuuksien hakemiseen.  Leikkivä lapsi ei muistele menneitä eikä haikaile tulevaa. Vain nykyhetki on totta, ja lapsen läsnäolo on täydellistä.

Muutama vuosi sitten aloin seurailla vaivihkaa tanssipaikoilla ihmisten tanssimista; en jakaakseni mielessäni arvosanoja tanssiteknisesta osaamisesta, vaan seuratakseni, miten tässä hetkessä läsnäolevia tanssijat tuntuivat olevan.  Havaintoni hätkähdyttivät minua: näin paljon pareja, jotka tanssivat keskenään yksintanssia, juuri toisiaan vilkaisematta. Tiedän, että sivusta tulkitseminen altistaa minut aina ajatusvääristymille; silti en voinut välttyä siltä kyllästymisen tunteelta, joka minulle sivustakatsojalle tanssista välittyi.  Päätin yrittää tehdä asialle jotain, koska tanssinopettajana minulla on pienenpieni mahdollisuus vaikuttaa tanssia opiskelevien ajatuksiin.  Aloin puhua tunneilla läsnäolosta ja vähitellen pienin harjoituksin myös opettaa sitä.  Nyt, kun konseptia on testattu pienissä ja suurissa ryhmissä – viimeisimpänä Valasrannan leirin yli 80 oppilaan upea ryhmä – ja kun tätä kirjoitusta on minulta erikseen pyydetty, on aika avata tekstillä, mistä on kyse.

Mutta ennen kuin aloitan, haluan kertoa, etteivät ajatukseni ole millään tavoin ainutlaatuisia, enkä omista niitä.  Mm. tanssinopettaja Hanna Tuominen on kirjoittanut läsnäolosta hyvin ansiokkaasti eri foorumeilla, ja kannattaa ehdottomasti tutustua hänen blogiinsa.  Myös tanssinopettaja Ulpu Jarva on käyttänyt läsnäolemisen tekniikoita omassa opetuksessaan jo pidemmän aikaa.

 

Kokemisen kerrokset

Mielemme voidaan ajatella prosessoivan kokemuksiamme ja reagoivan niihin kolmella sisäkkäisellä tasolla, jotka voidaan kuvata seuraavankaltaisella ”sipulimallilla”:

Kokemisen kerrokset.  Lähde: Sarah Silverton, Mindfullness – tietoisen läsnäolon läpimurto, 2013.

Suora kokemus sisältää kehon aistimukset (kosketuksen, paineen, painon, lämpötilan, lihasjännityksen tai -rentouden), tunteet ja kokemukset, joihin liittyy ääni, näköhavainto, haju ja maku.  Tähän keskukseen saapuvat aistimukset vaikuttavat suoraan fyysiseen kehoomme ja tunteisiimme. Se on vakaa ydin, jonne palaamme silloin, kun meidän pitää pysähtyä ja kohdistaa täydellinen huomiomme siihen, mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu.  Suora kokemus paritanssissa voi olla vaikka välitön kokemus toisen kehonpainosta ja sen vuorovaikuttamisesta omani kanssa.

Ajatukset suorasta kokemuksesta ovat mukana sitä tunnistaen, nimeten ja luokitellen: tämän viejän vienti on todella kevyttä / kylläpä tanssi tuntuu raskaalta tämän parin kanssa / tämän parin tanssiote on liian voimakas / tämä daami seuraa minua johdonmukaisesti ja koko kehollaan.

Ajatukset ja tulkinnat: aivomme hakevat luontaisesti ja jatkuvasti kaikelle merkityksiä. Mielemme yrittää nähdä kokemuksessamme merkitystä kytkemällä sen joko menneisyyden tai kuvitellun tai odotetun tulevaisuuden aikoihin, paikkoihin ja tapahtumiin. Tämä kokemisen kerros on ollut evolutiivisesti hyvin hyödyllinen, jotta mielemme on pystynyt nopeasti esimerkiksi luokittelemaan metsässä kuulemansa äänen vaaralliseksi villipedoksi (jonka on kohdannut aiemmin) ja käskemään kehoa pakenemaan.

On huomattava, että aivomme prosessoivat kaikkea kokemaansa jatkuvasti näillä kolmella tasolla; se on siis aivojemme luontaista toimintaa.  Tämä sisältää kuitenkin mahdollisen ongelman, johon tulen seuraavassa kappaleessa.

 

Tulkitsemisen taakka

Usein mielemme siirtää meidät hyvin nopeasti suoran kokemuksen vastaanottamisesta  merkityksiä ja assosiaatioita koskevalle käsitteelliselle uloimmalle kehälle (kuvassa tätä ilmentää paksu harmaa nuoli).  Tämän seurauksena mielemme lyö nopeasti leimoja ja luo tarinoita varsinaisen nykyhetken suoran kokemuksen päälle, ja nämä tarinat voivat johdattaa meidät nopeasti niin kauas, että irtaannumme kokonaan suorasta kokemuksesta.

Miksi aivojemme tarinointi sitten on meille tanssijoina vahingollista?  Siksi, että tarinoilla, joita huomaamme toistelevamme, ei ole useinkaan mitään tekemistä tanssiparimme kanssa!  Voimme saada itsemme kiinni ajatuksista ja oletuksista, jotka eivät kestä kriittisempää tarkastelua.  Koska aivomme hakevat merkityksiä – järjestystä kaaokseen – ne pyrkivät liittämään uloimmalla kokemiskerroksella suoran kokemuksen joko johonkin aiemmin koettuun tai tulevaisuuden ennusteeseen tai toiveeseen:

”Pentti vie ihan kuin entinen mieheni, se paskiainen, joka lähti toisen naisen matkaan. Pentti on ällöttävä, en haluaisi hänen hakevan minua.”

”Marketta on kiva. Hän flirttailee aina kanssani tanssiessamme. Hän on varmaan kiinnostunut minusta.”

”Voi ei, taas Risto tulee hakemaan minua. Hän tanssii tangot aina niin tylsästi. Taas on tiedossa haukotuttavat kuusi minuuttia.”

Näettekö, miksi nämä ajatukset voivat olla vahingollisia?  Koska Pentti, Marketta ja Risto ovat autuaan tietämättömiä niistä – ja täysin syyttömiä niihin.  Aivomme hyppäävät helposti vaunuun, joka vie meidät täysin pois nykyhetken puhtaasta tanssikokemuksesta, joka meille olisi tarjolla.  Hypätessämme sen vaunun kyytiin teemme samalla vääryyttä tanssikumppaneillemme, lähimmäisillemme.

Jatkuva ”tulkitsemiskerroksella eläminen” tuottaa meille myös hyvin helposti tanssiin ja yleisemminkin elämään liittyviä ajatusvääristymiä, joista olen aiemmin kirjoittanut.  Viitaten aiempaan kirjoitukseeni: erityisen herkkää tanssikansa tuntuu olevan yleistämään, aivoluteilemaan, henkilökohtaistamaan, leimaamaan ja lähtemään emotionaalisen päättelyn tielle – kun toisessa vaakakupissa olisi tarjolla tanssikokemus puhtaimmillaan ja aidoimmillaan.

 

Yksi mahdollinen ratkaisu: Hyväksyvä tietoinen läsnäolo

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo (engl. mindfulness) on yksinkertainen elämänhallinnan menetelmä, jossa pyritään erilaisin meditatiivisin harjoittein säilyttämään suoran kokemuksen vakaa ydin ja havaitsemaan nykyhetken kokemus puhtaana, sellaisena kuin se on, vailla arvottamista ja luokittelua.  Karkeasti ajateltuna tietoisessa läsnäolemisessa pyrimme hetkeksi luopumaan sipulimallin uloimman tulkintakerroksen käyttämisestä tanssihetkemme ajaksi.  Erilaisin tanssiharjoituksin pyrimme pääsemään sellaiseen keskittyneisyyden tilaan, jossa koemme tanssihetken, itsemme ja toisemme, sellaisenaan, lempeästi ja ilman arvottamista havainnoiden.

Harjoituksia on monenlaisia, eivätkä ne vaadi minkään erityisen tanssilajin tai -tekniikan tiukkaa hallintaa – enemmänkin hetkeen heittäytymistä ja avointa mieltä.  Jotta pystymme tehokkaasti riisumaan mielestämme ennakko-odotukset toisistamme tanssijoina, käytän harjoituksia, joissa joko viejät, seuraajat – tai kummatkin (tämä vaatii erikoisjärjestelyitä) ovat silmät kiinni, eivätkä siten pysty tunnistamaan toisiaan näköaisteillaan.  Kokemusteni mukaan juuri nämä harjoitukset ovat olleet seurauksiltaan suorastaan järisyttäviä.  Ne ovat tarjonneet silmät kiinni liikkuville täysin uudenlaisen, kihelmöivän ja sydämeenkäyvän tanssikokemuksen tuntemattoman kanssa.  Kun emme tunne toista, emme tee turhia olettamuksia hänestä emmekä rinnasta häntä menneisyytemme traumoihin.  Näin pääsemme lähemmäksi intiimin paritanssikokemuksen suoraa ydintä.

Valasrannan Tanssileirillä sain ensimmäisen kosketukseni kizombaan Johannan ja Omarin tanssitunnilla. Tunti aloitettiin niin, että toisilleen tuntemattomat oppilaat kerääntyivät opettajien ympärille hyvin lähekkäin – paljon lähemmäs kuin mihin suomalainen normaalisti toisen ihmisen päästää. Siinä seisoimme kuin ruuhkaratikassa.  Sitten halasimme vieruskaveriamme, tuntematonta ihmistä. Ja tästä halauksesta lähdimme liikkumaan vapaasti toistemme kanssa jossakin suhteessa soivaan musiikkiin.  Läsnäolon ja läheisyyden kokemus oli suorastaan huumaava, ja hyvin liikuttava.

Arvatkaa, mikä ryhmässä muuttui ensimmäisen tauon jälkeen, kun se kokoontui seuraavalle tunnille?  Arvasitte oikein: koko alkujärjestäytyminen sujui murto-osassa aiemmasta. Ihmiset suorastaan riensivät toistensa lähelle, halaamaan toisiaan. Me jäyhät ja pidättyväiset suomalaiset halusimme päästää toisemme intiimikehiemme sisään. Toki me teemme sen paritanssijoina useinkin, mutta nyt mukana oli myös läheisyyden kokemuksen suora ydin. Olimme läsnä ja halasimme, vailla tulkintoja, vailla yleistyksiä.

 

Loppusanat

Olen sivunnut näitä teemoja aiemminkin, ja esitän tähän loppuun lainauksen aiemmasta tekstistäni:

”Jälleen kerran haastan teidät, rakkaat lukijani, lähtemään tanssilattialle kokeilumielellä: tyhjentäkää päänne turhista ajatuksista ja tarttukaa tähän ainutlaatuiseen tanssihetkeen, joka ei koskaan ole toistunut eikä tule toistumaan juuri samanlaisena, juuri tämän parin kanssa, hyväksyen itsenne ja hänet. Ottakaa yhdessä askel. Kuunnelkaa kehoillanne, miten toistenne liikkeen ymmärrätte. Älkää kiiruhtako mistään pois, älkää kiiruhtako mitään kohti. Olkaa juuri tässä ja keskustelkaa tanssillanne. Olkaa uteliaita.”

Jälleen kerran loppuun varoituksen sana: askelten määrä tanssissanne saattaa hälyttävästi vähentyä, mutta kokemuksen syvyys hätkähdyttää ja liikuttaa jotain sisällänne.  Älkää pelätkö edes sitä, että nämä syvät kokemisen hetket saattavat nostattaa kehoistanne esiin muistoja, kyyneliäkin.  Sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta, tanssilattiallakaan.

* * *

Jos luit tämän, kiinnostuit ja olet tanssiseurasi touhuissa mukana, minua saa tilata pitämään tanssikursseja läsnäoloteemalla kauaskin.  Vaikutan pääkaupunkiseudulla, mutta juna kulkee. Ota yhteyttä jyrki.keisala@gmail.com.

Kahden todellisuuden tanssimaailma

Tanssivuosi 2016 alkaa olla lopuillaan – tänään vielä ehtii käväisemään Ruusulinnassa, ja se on sitten siinä; tervetuloa uusi vuosi ja uudet kujeet!  Näin vuoden päätteeksi ajattelin kirjoittaa niistä kahdesta tanssitodellisuudesta, jotka me monet seuratanssia rakastavat kohtaamme viikottain.

Halusimmepa tai emme, sosiaalinen media on tullut elämäämme jäädäkseen.  Päivitämme statuksiamme, nappailemme kuvia Instagram-tileillemme, seurailemme toinen toistemme arkea ja juhlaa.  Kuulumme myös erilaisiin somen viiteryhmiin, ja voidaan sanoa, että suomalaiset keskustelevat keskenään somesovellusten kautta varmaankin enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin.  Aina emme kuitenkaan ymmärrä, ettei somen ”todellisuudella” välttämättä ole juurikaan kosketuspintaa Oikeaan Elämäämme.

Esimerkki: Suomeen tuli tänä kohta loppuvana vuonna kuulemma aivan valtaisa määrä turvapaikanhakijoita, ja kuulemma maamme taloudellinen kantokyky ei riitä heistä huolehtimiseen. Lisäksi nämä pakolaiset kuulemma aiheuttavat maassamme valtaisan määrän ongelmia – jopa suoranaisen rikosaallon.

Tällaisen kuvan tilanteesta saatat saada, jos yksisilmäisesti seuraat tiettyjä Facebook-ryhmiä ja nettijulkaisuja.  Mikä on todellisuus?  Asun Helsingissä ja liikun täällä suhteellisen paljon.  Kohtaan turvapaikanhakijoita lähinnä julkisissa liikennevälineissä, enkä ole kokenut koko vuonna heidän täällä olemisestaan pienintäkään haittaa.  Maamme talous on kurjassa jamassa, mutte valonpilkettä näkyy jo, enkä ole huomannut talouden romahtaneen näiden muutaman kymmenen tuhannen ihmisen takia.

Kuluvana vuonna erityisesti daamit ovat rohkaistuneet harjoittelemaan viemistä.

Miten on sitten tanssikulttuurimme laita?  Valitsin ylläolevan esimerkin sen vuoksi, että arvelen seuratanssin harrastajamäärien olevan samaa kertaluokkaa.  Tuoreet tutkimukset tästä puuttuvat, mutta oma lonkalta heittämäni arvio on, että tanssilavoilla ja -kursseilla elämästään nauttii suht aktiivisesti noin 30000 tanssin ystävää.  Lähes joka ikinen ilta tuhannet harrastajat eri puolilla maatamme nauttivat tanssin opiskelusta – tai sitten vain ihan musiikin vietäväksi heittäytymisestä ja kehollisesta keskustelusta.

Facebookin paritanssiin keskittyneistä ryhmästä suurimpia on tanssiporukka, johon kuuluu kirjoitushetkellä 10651 jäsentä.  Määrä kuulostaa suurehkolta, sillä sehän on noin kolmasosa harrastajista, eikö?

Ei oikeastaan, sillä aktiivisten kirjoittajien määrä on arviolta jonkin verran alle sadan.  Se on noin kolme promillea kaikista harrastajista.  Nämä kolme promillea – minä mukaan lukien – tykkäävät somekeskustella vähän kaikesta, mikä tähän ihanankamalaan harrastukseemme (ja joidenkin ammattiin) liittyy: hakukäytännöistä, tanssivaatteista ja -kengistä, sukupuolijakaumasta, buggin vasemman käännöksen viidennestä askeleesta (!), buggin oikean käännöksen kolmannesta askeleesta, kimppakyydeistä, tanssipaikkojen hyvistä ja huonoista puolista, tanssireissuistaan, tanssilavalla saaduista kyynärpääiskuista, paritanssin sukupuolisuudesta tai -ttomuudesta, cha chan taka-askeleesta, vesipisteen sijainnista, tanssibändeistä ja niille taputtamisesta.

Onko tämä kolmen promillen käymä keskustelu sitten oikeaa tanssitodellisuutta?  On se ehkä heille/meille.  Silti ovat ne 29900 muuta harrastajaa, jotka vain ”juovat ja pissaavat, antaa muiden selittää”, takavuosien vaippamainosta siteeratakseni.  Elämme kahden tanssitodellisuuden maailmassa: on olemassa tanssipaikkojen todellisuus, ja on olemassa tanssista keskustelemisen todellisuus.  Mittasuhde-ero näiden kahden todellisuuden välillä olisi hyvä aina välillä yrittää muistaa; minulla ei ole suuren suuria kuvitelmia siitä, että edes tanssinopettajana ja tanssimaailman aktiivitoimijana kykenisin kääntämään 30000 matkustajan laivaa kovin nopeasti mihinkään suuntaan.

Nettikeskusteluiden riippakivinä on aina ollut erityisesti kaksi psykologista ilmiötä: vahvistusvinouma ja yleistäminen.  Tämä kannattaa muistaa erityisesti vaikka silloin, kun lukee jonkun kirjoittajan tarinaa siitä, miten joskus Pihtiputaan Polkka-Pirtissä joku mummo sanoi salin reunalta mulle pahasti.  Tai kun joku helikopteroija tallasi kuukausi sitten Hauhon Humppa-Helvetissä jotain foksaajaa jalalle.  Näissä tilanteissa peräänkuuluttaisin mediakriittisyyttä ja sen pohtimista, kannattaako noista – kirjoittajilleen tosista – kokemuksista tehdä minkäänlaisia yleistyksiä.  Kaikki mummot eivät liene pahasuisia edes Pihtiputaalla, eikä jokainen kädenalitanssija pidä tapanaan tanssia toisten varpailla.

Aina väliin kuulen satunnaisempien tanssikeskusteluja seuraavien henkilöiden suusta, että ”tanssi on mennyt näköjään niin monimutkaiseksi suorittamiseksi, ettei sinne lattialle varmaan enää tällainen tavis mahdu”.  Heitä rohkaisisin vertaamaan näitä kahta tanssitodellisuutta keskenään ja päättelemään, kumpaan he kuuluvat.  Tanssiminen ja tanssista keskusteleminen eivät ole sama asia.  Edelleenkin, joka ikinen ilta, jokaisella tanssilippunsa lunastaneella on yhtäläinen oikeus nauttia tanssista tavallaan, muut nauttijat huomioiden.  Mikään ei ole monimutkaisempaa kuin miksi sen itsellesi teet.  Se, että minä opettajana kannan ammattini puolesta huolta tanssikurssilla vaikka siitä cha chan taka-askeleesta, ei millään tavoin tarkoita, että sinun pitäisi välttämättä jakaa huoleni.

Molemmat ylläkuvatut tanssitodellisuudet ovat läsnä koko ajan, mutta molemmissa todellisuuksissa ei ole mikään pakko elää.

Tanssi kuulukoon aivan kaikille myös tanssivuonna 2017!

Miksi välillä tökkii? Asiaa tanssioppimisen nelikentästä

No niin, kesälomat on ”lusittu”, ja syksyn tunnit ovat taas pyörähtäneet käyntiin.  Tanssinopettajakollegani Päivi Viiri jakoi Facebookissa mielenkiintoisen videon, joka herätti ajatuksia tanssioppimisesta.  Nyt kun syksyn tanssikurssit ovat alkaneet, haluan jakaa ajatuksiani etenkin teille, jotka väliin tuskastutte tunneilla ja ajattelette, ettette edisty, tai että tanssinne on ottanut jopa takapakkia.

Tähän alkuun heti tiivistelmä koko aiheesta, jos et jaksa lukea tätä pidemmälle:

Luultavasti tuo tunteenne on väärä, ja oppimista on jo tapahtunut.

Tässä artikkelissa kuvailtu oppimisen teoria tulee Andrew Suttonilta, joka on maailmanluokan swing-tanssija ja tanssinopettaja.  Teoriassa on kuvailtu tanssioppimista, mutta sitä voidaan soveltaa kaikkeen oppimiseen.  Suomennan Suttonin kuvaileman teorian tanssioppimisen nelikentäksi, ja sitä voidaan kuvata seuraavalla kaaviolla:

Kaaviossa rivit ja sarakkeet on nimetty osaamisen tasoa ja tiedostamista kuvaavin termein.  Teorian ytimessä on se, että uuden asian oppiminen kulkee lähes aina reittiä 1 – 2 – 3 – 4.  Avaan oppimisen vaiheita:

1.  En tiedosta – En osaa

Tämä on tanssioppimisen ensimmäinen vaihe, tietämättömyysruutu, jota voitaisiin kuvailla ilmaisulla ”en vielä tiedä, mitä en osaa”.  Kaikki juuri tanssiharrastuksen aloittaneet lähtevät liikkeelle tästä ruudusta.  Kun tulet elämäsi ensimmäiselle tangotunnille, et todellakaan tiedä, mitä et osaa; kaikki on sinulle uutta ja ihmeellistä.

Juuri tanssiharrastuksen aloittaneiden kohdalla ymmärrämme, miten asia on: ensin emme osaa oikein mitään.  Emme edes tiedä, mitä emme osaa.  Mutta on hyvin tärkeää huomata, että jokainen tanssija on joissain tanssitaitoonsa liittyvissä osa-alueissa vasta vaiheessa 1.  Haluaisin kutsua tätä tilannetta tanssijan sokeaksi pisteeksi: hän ei osaa jotain tanssiin liittyvää asiaa, mutta hän ei tiedosta tätä osaamattomuuttaan.  Hän voi esimerkiksi työntää lantionsa rumbassa ”väärinpäin”.  Hän saattaa harottaa jalkojaan leveälle taakse astuessaan.  Käsien kannatus saattaa olla puutteellinen, tai hän saattaa tanssia väärään rytmiin.  Esimerkkejä on lukemattomia.

Ykkösruudussa on oikeastaan melko turvallista olla, koska tietämättömyys tekee autuaaksi.  Kun emme tiedosta, mitä emme osaa, liikumme mukavuusalueellamme.  Tässä ruudussa myös ns. ylivertaisuusvinouma on voimissaan, ja tanssinopettajan epäkiitollinen, toisinaan tuskainenkin, tehtävä on saada oppilas ottamaan askel ruudusta yksi ruutuun kaksi.

2.  Tiedostan – En osaa

Tätä oppimisen vaihetta kutsun turhautumisruuduksi.  Tämä on se tanssioppimisen vaihe, jossa oppilaalle kirkastuu se, mitä hän ei osaa.  Rumbalantio niksahtaa liikkeessä väärinpäin, ja videolta näkyy, miten jalat harottavat tangokävelyissä.  Tanssikin menee väärään rytmiin.  Opettajalta tulee palaute, että käsien kannatus on puutteellinen ja yläselkä kaatuu tanssiessa taakse.  Hemmetti, olen lahopää, en vaan osaa!

Väittäisin, että usean tanssijan taival katkeaa turhautumisruutuun.  Kun en kerran osaa, miksi edes yrittää?  Mutta juuri tässä tilanteessa olisi ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että oppimista on jo tapahtunut.  Olet jo siirtynyt osaamattomuuden ja tietämättömyyden autuaasta merestä kohti jonkin uuden asian oppimista ja osaamista!  Todellinen kehittyminen paremmaksi tanssijaksi voi alkaa vasta sitten, kun tiedostat puutteesi.  Kun tulet tietoiseksi jonkin kehollisen asian puutteista, voit alkaa tarkkailla tekemistäsi ja kehittää sitä.  Hyvä opettaja auttaa sinua opintielläsi eteenpäin – ja muistaa myös muistuttaa, että olet oppinut jo jotain.  Et ole lahopää.  Et osaa tätä asiaa ehkä vielä, mutta tekemällä työtä voit sen oppia.

3.  Tiedostan – Osaan

Itselleni tämä tanssioppimisen vaihe on todellinen ihanuusruutu.  Tässä ruudussa koen ne kaikista sykähdyttävimmät tietoisen oppimisen hetket ja oivallukset, kun jokin tanssiin liittyvä taitoni tekee hyppäyksen turhautumisruudusta ihanuusruutuun.

Takavuosina olin samban suhteen pitkään jumissa turhautumisruudussa.  En vain kyennyt löytämään samballe luonteenomaista baunssia ja lantion rotaatioliikettä.  Viimein rohkaisin mieleni ja pyysin tanssinopettajalta apua.  Menimme peilin eteen ja aloin tanssia sambahuiskua.  Opettaja asettui taakseni ja otti lantiostani voimakkaan otteen käsillään. Hän ohjasi käsillään tanssin aikana lantiotani oikea-aikaiseen rotaatioon.  Kehoni vastusteli hetken, ja sitten koin aivan ihmeellisen ”humauksen”, kun lantio lakkasi vastustelemasta ja tekemästä väärää liikettä ja ikään kuin lipsahti ”oikein päin”.  Tanssi muuttui helpoksi ja tunne oli sanoinkuvaamattoman riemukas!

Tässä vaiheessa uusi asia on opittu, mutta sen oikea tekeminen vaatii vielä tietoista ponnistelua.  Minun on tietoisesti ajateltava, että jalkani ojentuvat suoraan taakse, reidet lähellä toisiaan, että estän jalkojeni harittamisen taaksepäin edetessäni.  On muistuteltava itselleen, että käsien luonnollinen kannatus lähtee yläselän lihaksista jne.  Oikeanlaisia toistoja tarvitaan paljon, mutta vähitellen siirryn uuden taitoni suhteen neljänteen ruutuun.

4.  En tiedosta – Osaan

Kutsuttakoon tätä vaihetta vaikka automaatioruuduksi.  Uusi asia on opittu, ja lukemattomien toistojen kautta se on siirtynyt kehomme automaattiseksi rutiiniksi.  Teemme asioita oikein tiedostamattamme.  Jokainen meistä on hyvin monien arkielämän liikkeiden suhteen tässä ruudussa; kaikki osaavat kävellä tasapainoisesti ja taloudellisesti, sen kummemmin miettimättä, mitä tekevät.

Kun tanssissa jokin asia on siirtynyt automaation tasolle, se puolestaan mahdollistaa jonkin toisen liikkeeseen liittyvän asian harjoittamisen – ja saatamme palata tämän uuden asian kanssa taas ruutuun yksi!

* * *

Se, miten kauan vietämme aikaa tanssioppimisen nelikentän ruuduissa, riippuu tietenkin opittavasta asiasta ja meistä itsestämme.  On toki olemassa superlahjakkaita liikkujia, jotka kykenevät nopeaan tahtiin etenemään uusien taitojen omaksumisessa ykkösruudusta nelosruutuun.  Mutta uskon, että suurin osa meistä tanssioppijoista viettävät kyllä melkoisen tovin aikaa jokaisessa oppimisvaiheessa.  Omalla asenteella voi auttaa oppimistaan: jokaisessa ruudussa olostaan voi oppia nauttimaan.  Voin viettää aikaani jopa turhautumisruudussa saaden voimaa siitä, että sentään jo tiedän, mitä en vielä osaa, ja näen, mitä kohti yritän pyrkiä.  Tietämättömyys ei enää hallitse tekemistäni, vaan minulla on selkeä tavoite – oli se miten pieni tahansa.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille lukijoilleni hienoa ja tanssioppimisen täyttämää syksyn alkua.  Olkoon syksynne pullollaan pieniä viivähdyksiä ihanuusruudussa!

Onko paritanssi vaarallista?

”Valssilla vastapalloon” eli naapuriparin tanssijalta potku nilkkaan.

Nyt kun sain mielenkiintosi heräämään raflaavalla otsikolla, niin totean heti kättelyssä: ei ole luultavasti sen vaarallisempaa kuin muutkaan keholliset harrastukset. Kun lattialla liidellään hurmoksessa, välillä vauhdillakin, voi sattua ja tapahtua.

Tämänkertainen kirjoitukseni syntyi lukijoideni pyynnöstä käsitellä naisten kapeakorkoisten kenkien vaarallisuutta tanssilattialla, mutta halusin laajentaa aihetta ja puhua omasta näkökulmastani yleisimmistä ”tanssivammoista”, niiden syntymekanismeista ja ennen kaikkea niiden ehkäisystä.  Kirjoitus sisältää esimerkinomaisia tapausselostuksia.

Kun pohdin tyypillisimpiä tanssivammoja, kolme tärkeintä kategoriaa nousi selkeästi esiin, joten keskityn niihin.

 

1. Kengänkorolla jalan päälle

Näin daamien kapeakorkoisilla korkokengillä onnistutaan rikkomaan alle osuva tanssikenkä.

Tanssivammojen yleisyydestä ei ole tehty tutkimuksia (aihetta kyllä olisi vaikka opinnäytetyöhön), mutta tapauskertomuksista voi päätellä, että erilaiset ”korolla jalan päälle” -tapaukset ovat hyvin yleisiä.  Kengällä kuin kengällä voi tehdä vahinkoa, jos korolla (tai jollain muulla kengänpohjan osalla) astuu toisen jalan päälle, mutta erityisen vaarallisia tässä suhteessa ovat naisten kapeakorkoiset korkokengät.

Syy tähän löytyy perusfysiikasta ja paineen käsitteestä.  Paine on fysikaalinen suure, joka ilmaisee jollekin pinta-alalle kohdistuvaa kohtisuoraa voimaa, ja se määritellään näin: ”paine = voima / pinta-ala”.  Määritelmästä on huomattava eräs tärkeä seikka: mikäli voima pysyy samana, on painevaikutus sitä suurempi, mitä pienemmälle pinta-alalle voima kohdistuu.

Pieni laskutehtävä selventää asiaa: miehen tanssikengän korko on tyypillisesti pinta-alaltaan noin 30 cm².  Naisten kapeakorkoisen tanssikengän koron pinta-ala on puolestaan noin 1 cm² luokkaa. Mikäli mies ja nainen painaisivat yhtä paljon (jolloin kaavassa ”voima” = ”painovoima” on sama), kohdistaisi nainen kenkänsä koron päällä seistessään koron alle kolmekymmentäkertaisen painevaikutuksen verrattuna miehen korkokenkään.

Ja tältä voi näyttää turvonnut jalkapöytä, joka on jäänyt naisen korkokengän kapean koron alle. Jalka oli kipeä monta kuukautta, eikä palautunut entiselleen vaan vaivaa edelleen.

Jos nyt lievennetään tilannetta ja oletetaan mielivaltaisesti, että me miehet painamme keskimäärin kaksi kertaa niin paljon kuin naiset, on naisen kapean koron alle kohdistuva paine silti edelleen viisitoistakertainen suhteessa miehen tanssikengän leveämpään korkoon.

 

Sellainen painevaikutus ei ole leikin asia. Se korkohan menee hyvästäkin tanssikengästä vaikka läpi, ja aiheuttaa eriasteisia vammoja allejäävälle elävälle kudokselle.

Kengänkorkojen aiheuttamille vammoille näen kaksi perussyytä, joita molempia pystyy tehokkaasti ehkäisemään liikkumisen taitoja harjaannuttamalla.

Tanssiaskeleen hallinta.  Tanssiteknisesti tässä on kyse tanssijan nilkan lihasten käytöstä, kun askeleelle (eli uudelle tukijalalle) saavutaan. Kokemattomampi tanssija ikään kuin ”lösähtää” askeleelle löysällä nilkalla, eli askeleelle saapuminen ei ole kontrolloitua, vaan koko kehon paino viedään uudelle tukijalalle yhdellä kerralla.  Sitten kun tanssija alkaa hallita jalkansa, ja erityisesti nilkkansa lihaksia niin, että hän ottaa aina painonsa vastaan uudelle tukijalalle kontrolloidusti (ja tätä harjoitan paljon tunneillani ihan peruskävelyissä, koska kyse on niin perustavasta taidosta), hän pystyy aina jossain määrin peruuttamaan painonsiirtonsa, jos jalan alla tuntuu jotain.

 

Puolitoista vuotta sitten saatu osuma korkokengän korosta isovarpaan päälle, johon kasvoi kivulias patti.  Kuvassa patti on leikattu, mutta nyt on toinen luupatti alkanut kasvaa leikkausarven viereen. Varvas on edelleen kipeä ja arka.

Viety taka-askel.  Kaikkein vaarallisinta tämä tanssiaskeleelle ”lösähtäminen” on fuskun ja cha chan taka-askelissa.  Ko. lajeissa näkee usein innokkuuden korvaavan taitoa, ja perusaskeleet on opittu ottamaan siitä riippumatta, viedäänkö ne vai ei.  Fuskun opetuksessa tulisi heti alkeistasolta lähtien keskittyä selkeästi siihen, että jokainen taka-askel viedään seuraajalle viejän kehosta.  Itse teetän heti alkeistunnilla harjoitusta, jossa fuskun perusaskeleena ovatkin pelkät HH (hidas-hidas) -painonsiirrot jalalta toiselle, ja NN (nopea-nopea) taka-askel tulee erikseen viedä.  Siinä viejä ikään kuin ”työntää itsensä taka-askeleelle” käyttämällä apunaan seuraajan kehoa. Kun vienti opitaan tekemään keholähtöisesti, seuraajan taka-askel pysyy automaattisesti hänen kehonsa alla ja hallittuna.

 

Miehen leveämpi korko kohdistaa vamman laajemmalle alalle, mutta se ei ole pistemäinen. Nyt selvittiin viikon sairaslomalla.

Ihan sama tilanne on cha chassa.  Cha chan perusaskel tulisi mieltää mieluummin Time Stepiksi, jossa kakkosiskuilla otetut etu- ja taka-askeleet otetaankin toisen jalan viereen, kuin Close Basiciksi, jossa kakkosiskuilla tanssijat astuvat eteen/taakse.  Oletuksena ei saisi olla, että viejän viennistä riippumatta seuraaja astuu kakkosiskulla taakse, koska taidon ollessa puutteellinen – ja mahdollisesti yhdistettynä nilkan kontrollin puutteeseen – tämä taka-askel on monesti täysin ylimitoitettu, suuntautuu seuraajan kehon ulkopuolelle ja paino viedään siinä koron päälle hallitsemattomasti.  Ylivoimaisesti suurin osa itselleni tanssilattialla tapahtuneista läheltä piti -tilanteista (joista vakavimmassa kapea korko survaisi kolmen millin päähän akillesjänteestäni) on juuri näitä fuskun tai cha chan hallitsemattomista, ei-viedyistä taka-askelista syntyviä tilanteita.

Näkisin, että näitä ”korkokenkävammoja” ehkäistään tehokkaimmin opetuksella, valistuksella ja asennekasvatuksella, ei niinkään hankalasti valvottavilla ja ikävillä korkokenkäkielloilla.  Opetetaan keholähtöistä vientiä, ei automaattisia taka-askelia.  Valistetaan kapeakorkoisten kenkien käytön mahdollisista riskeistä sekä tanssijoille itselleen että muille tanssijoille.  Opetetaan tanssijoille muita huomioivaa asennetta: emme ole lattialla yksin, vaan olemme aina vastuussa omalta pieneltä osaltamme myös muiden tanssijoiden hyvinvoinnista.

 

2. Liian repivät otteet avoimen otteen tansseissa

Kovakouraista vientiä fuskussa: daami sai herran puristavista sormista mustelmat käsivarteensa.

Näitä tapauskertomuksia sain myös paljon.  Oheisessa kuvassa näette, mitä voi tapahtua, jos viejä puristaa seuraajan kättä jossain kuviossa sormillaan.  Lisäksi kerrottiin erityisesti seuraajien oikean olkapään kipeytymisestä, jopa pienistä olkanivelen lihaksiston venähdyksistä, rajuissa vientitilanteissa.

Kaikki tämän kategorian ongelmat ja niiden synnyttämät vammat palautuvat yhteen tuiki tärkeään taitoon tai sen puutteeseen: keholähtöiseen vientiin.  Sillä tarkoitetaan sitä, että viejän kädet pysyvät tanssin aikana aktiivisen lapatukilihaksiston avulla ”kiinni” muussa vartalossa.  Lapatuen ensiarvoisen tärkeästä käsitteestä tulen kirjoittamaan artikkelisarjan tulevaisuudessa.  Tässä yhteydessä todettakoon, että aktiivinen lapatuki mahdollistaa sen, että viejän vientiliike lähtee hänen keskivartalostaan, josta se välittyy lapatuettujen käsien avulla seuraajalle.  Kun seuraajallakin on lapatuki aktiivisessa käytössä, vienti välittyy puolestaan hänen keskivartaloonsa.  Käsissä tarvittava vientivoima on näin tanssittuna minimaalinen – pystyn viemään hyvälle seuraajalle fuskun peruskuvioita vaikka pikkusormellani.

Lapatuen ollessa käytössä vientien takana on lähes koko viejän kehon paino, jolloin massan hitauskäsitteestä johtuen vienti ”hidastuu”, eli vaikuttaa pidemmän aikaa, mutta on voimaltaan melko pientä.  Seuraaja kuvailee sitä usein ”pehmeäksi ja pitkäksi vienniksi”, jota on helppoa ja vaivatonta seurata.  Jos lapatuen käyttöä ei ole sisäistetty (tai koskaan edes opetettu), vienti pysyy käsissä, jotka veivaavat ja vispaavat seuraajaa miten sattuu ja useimmiten täysin ylimitoitetulla voimalla.  Jos viennin takana ovat pelkät kädet, vienti muuttuu myös tempovaksi/riuhtovaksi, lyhytaikaiseksi, teräväksi ja kohinaiseksi.  Sitä on vaikea seurata, ja myös vammautumisriski kasvaa.

Nyt on puhuttu pelkästään viejistä, mutta minulle raportoitiin samankaltaista toimintaa myös seuraajien puolelta: jos seuraajan kädet eivät ole lapatuettuja, vaan niiden liike on hallitsematonta ja kyynärnivelet pääsevät liikkeiden ääriasennoissa suoriksi, myös seuraaja pystyy vetämään käsillään liikkeet ”rajoittimiin asti ja yli”, ja kipeyttämään viejän olkanivelet.

Keholähtöistä vientiä ja seuraamista voi opettaa hyvin monin tavoin.  Itse opetan sitä edelleen aivan alkeistasolta lähtien, sillä mielestäni aikuisia oppijoita ei pidä väheksyä.  Kyse ei ole mistään mystiikasta eikä salatieteestä, joka opetetaan vasta konkaritasolla sitten, kun on jo vuosien ajan vienyt tempovasti, riuhtovasti ja kenties pieniä vammoja aiheuttaen.  Lapatuen käsitettä olisi syytä avata jo alkeisoppilaille helpoilla harjoituksilla, samalla kun opettaja tiedostaa, että tämä monelle uusi taito tuskin hahmottuu ja tulee heille aktiiviseen käyttöön heti.  Mutta ajatus oikeanlaisesta, turvallisesta tanssista on syytä istuttaa oppilaisiin heti alussa. Heillä on siihen oikeus.

 

3. Väärä tanssiote suljetussa otteessa

Suljettu tanssiotekaan ei ole täysin ongelmaton, vaan siinä on monia vaaranpaikkoja, jotka saattavat kipeyttää joko viejän tai seuraajan kehoa.  Ylivoimaisesti eniten tässä kategoriassa minulle kerrottiin jälleen kerran seuraajien oikean olkapään kipeytymisestä.  Väitän, että lähes poikkeuksetta tässä on kyse siitä, että viejä painaa tanssiasennossa omaa vasenta kättään liian pitkälle seuraajan puolelle.  Itse tanssin seuraajana sen verran vähän, ettei oikea olkaniveleni ole ”karaistunut” tämänkaltaiselle toiminnalle, vaan onnistun kipeyttämään sen tällaisessa viennissä viidessä minuutissa.

Ongelma palautuu jälleen kerran lapatuen puutteelliseen käyttöön.  Viejä ei ole sisäistänyt, miten käyttää oikeaa lihaksistoa tukemaan lapaluidensa asentoa selän puolella ja sitä kautta stabiloimaan käsien liikettä suhteessa vartalon muuhun liikkeeseen. Erityisesti vasen käsi saattaa ”vispata” irti muun kehon liikkeestä.  Se saattaa sijaita tanssissa pysyvästi seuraajan puolella, sitä käyttäen avataan ja suljetaan promenadiasento, oikeaan käännökseen lähdetään painamalla vasenta kättä entisestään eteenpäin, yhä enemmän seuraajan puolelle jne.

Rasitusvammoja erityisesti alaselkään ja olkaniveliin voi syntyä myös viejille seuraajien kannattamattomasta tanssiasennosta.  Olen päässyt todistamaan omakohtaisesti erikoista hidasta valssia, jossa jo ennen liikkeelle lähtöämme daami heittäytyi täysin tanssiotteeni varaan ja kaatoi itsensä yläselästä taakse ollen koko ajan täysin tasapainottomassa tilassa ja minun voimieni varassa.  Voin kertoa, että pari päivää olivat käsivarret tulessa ja alaselkäni kipeä siitä huolimatta, että pyrin koko ajan korjaamaan hänen retkottavaa asentoaan tanssin aikana.  En helposti lähde tällaisessakaan tilanteessa ääneen ”opettamaan” toista, mutta harmittamaan tämä on jäänyt: luulen, että hänen tanssiuraansa ja terveyttään olisi tulevaisuudessa auttanut, jos olisin kerta kaikkiaan keskeyttänyt tanssimme ja ystävällisesti nostanut hänet omalle tasapainoakselilleen.

Seuraajat pystyvät kipeyttämään viejien olkanivelet ja käsivarret hyvin yksinkertaisesti: puutteellisilla omien käsiensä kannatuksella. Jälleen kerran ongelma palautuu aktiivisen lapatuen puutteeseen.

Muutamia tapauskertomuksia sain myös hallitsemattomista taivutuksista syntyneistä vammoista tai läheltä piti -tilanteista.  Näiden kohdalla väittäisin, että jälleen kerran asiaan auttaisi opetus ja asennekasvatus.  Opetuksessa pitäisi keskittyä siihen, että taivutuksissa sekä viejä että seuraaja pysyvät niin pitkään kuin pystyvät tasapainossa omien jalkojensa päällä niin, että periaatteessa tanssiotteen pystyy irrottamaan ja kumpikin pysyy edelleen tasapainossa, kaatumatta.  Asennekasvatusta taas vaatii sen tiedostaminen, että överiksi vedettyjä seinäjokitaivutuksia ei mennä tekemään ventovieraiden tanssijoiden kanssa eikä ainakaan ilman lupaa.

 

Lopuksi

Tämä kirjoitus keskittyi lukijoiden toiveesta käsittelemään paritanssin mahdollisia vaaratilanteita ja vammautumisia.  On silti muistettava, että joka ilta jossain päin Suomea ylivoimaisesti suurin osa maamme kymmenistä tuhansista paritanssin harrastajista ilakoi lattialla kärsimättä ja vammautumatta, yhteisen liikkeen riemua kokien.  Näin opettajan näkökulmasta tanssin turvallisuuden ja mukavuuden kannalta oleellisia, tässä artikkelissa esiin nousseita asioita ovat: lapatuen käyttö kaikissa tanssiotteissa, tanssiaskeleen hallinta aktiivisella nilkkojen käytöllä, sekä ei-vietyjen, oletettujen tanssiaskelten määrän minimoiminen.  Näillä pienillä ohjeilla ja kehoituksilla – jatketaan hauskaa, viihdyttävää ja ennen kaikkea turvallista tanssikesäämme!

Vienti-seuraamista potenssiin kaksi: elämäni paras vientikokemus

Viime keskiviikkona Särkän tansseissa koin tähänastisen tanssiurani hätkähdyttävimmän vienti-seuraamiskokemuksen.  Eikä tämän kirjoituksen otsikko edes liioittele.  Jätän tämän tanssilattialla kohtaamani daamin, jonka kanssa olemme keskustelleet hyvin syvällisesti tanssista muutenkin, anonyymiksi hänen pyynnöstään, mutta julkaisen pohdintani kuitenkin hänen luvallaan.

Keskityn tässä artikkelissani erityisesti suljettuun tanssiotteeseen, koska tämänkertainen kokemukseni liittyi siihen, mutta saman pohdinnan voi luonnollisesti siirtää soveltuvin osin myös avoimeen tanssiotteeseen.

Tanssinopettajat ja myös (erityisesti hiukan edistyneemmät) tanssijat pohtivat paljon vientiä ja seuraamista.  Nähdäkseni sen suhteen on olemassa ainakin kolme eri ”koulukuntaa”:

Kaikkein perinteisimmässä käsityksessä viejän tehtävänä on viedä seuraajaa tanssitilassa paikasta toiseen. Seuraaja odottaa melko passiivisena, mitä viejä haluaa viedä, ja vastaa vientiin viiveellä.  Kehollinen kommunikointi on pääosin yksisuuntaista: viejä ”kertoo koko ajan, mitä tehdään”, ja seuraajan tehtäväksi jää ottaa viestit vastaan ja toteuttaa viejän toiveet.  Uskonpa, että juuri kukaan tanssinopettaja ei opeta vientiä ja seuraamista enää näin – tämä ajattelu kuuluu tanssikulttuuriseen menneisyyteen.

Toisessa koulukunnassa ajatellaan, että viejän tehtävänä on kommunikoida seuraajalle viennillään lähinnä liikesuunnan muutoksia, joihin seuraaja reagoi jatkamalla tanssiaan uuteen liikesuuntaan.  Tämä tapa vastuuttaa myös seuraajaa ”liikkumaan omin lihasvoimin”: viejä antaa merkin suunnanmuutoksesta, mutta seuraajan vastuulla on liikesuunnan jatkaminen. Viejä ei ”kävelytä” seuraajaa ympäri lattiaa.  Tämä tapa ajatella vientiä ja seuraamista antaa seuraajalle enemmän vapauksia kuin kohdassa 1 on ajateltu, mutta myös tässä kehollinen kommunikointi on pääasiassa yksisuuntaista, viejältä seuraajalle.  Tämä ajattelutapa lienee vallalla tanssinopetuksessa ainakin alkeis- ja alkeisjatkotasoilla.  Vasta ”edistyneemmille” tanssijoille aletaan vihjailla, että joskus viejän ja seuraajan roolit voivatkin hämärtyä ja vaihtuakin.

Avatakseni tätä kolmatta koulukuntaa, eli sitä, mikä minulle aukesi Särkän tansseissa tästä aiheesta täysin uusin silmin, esitän tässä lainauksen tämän anonyymin daamin pohdinnasta:

Mua on paljon pohdituttanut se tunne, jossa yhteys tanssin aikana on niin vuorovaikutuksellsti vahva, että tuntuu kuin kumpi tahansa pystyisi viemään tai seuraamaan. Mies lähtee vaikkapa hitaassa foksissa ottamaan askelta eteen, ja kun tunnen viennin, lähden lähes saman tien jarruttamaan vartaloni liikettä ja energia kehoni keskilinjassa kasvaa, koska sillä osalla joudun tekemään työtä hidastaakseni liikettä. Jotkut miehet seuraavat näitä aivan ilmiömäisen taitavasti, koska ilmeisesti kehoni energia välittyy myös tanssin toiselle osapuolelle. Hän on tavallaan yhtä avoimin mielin ja tietämättömänä seuraavasta liikkeestä kuin minäkin seuraajana.

Mikä liikkumistamme yhdistää ja antaa miehelle toisella tasolla vientiajatuksen tulevista askelista tai liikkeistä, on musiikki. Tällaisissa hetkissä syntyy aivan uskomattoman hienoja tanssihetkiä, kuitenkin säilyttäen viennin ja seuraamisen perusajatukset.

Ja juuri näin kävi tanssiessamme: lähdimme liikkeelle slovarin tahtiin, vapain askelin ja liikesuunnin, ja heti ottaessani ensimmäisen kävelyaskeleen tunsin hänen hienoisen jarrutuksensa.  Raja ”hienoisen jarrutuksen” ja ”raskauden” välillä on hiuksenhieno, ja jotta seuraaja onnistuisi tässä, hänen on tehtävä jarrutus keskivartalonsa syvillä lihaksilla, eli ydintuellaan.  Tunne oli uskomaton: sain välittömästi yhteyden daamin ”keskustaan”, ja tuo hienoinen jarrutus teki mahdolliseksi sen, että saatoimme viipyä missä tahansa tanssiaskeleemme vaiheessa tasapainoisesti.  Tämä johti sellaiseen kehonpainojen väliseen leikittelyyn, etten ole ennen moista kokenut.  Liikuimme kahden kappaleen ajan, emme kuin yhtenä kehona, kuten yleensä parhaita tanssikokemuksia kuvaillaan, vaan kuin kahtena kehona, jotka vaihtavat mielipiteitään yhteisestä aiheesta.  Ja todellakin – viemisen ja seuraamisen rajat häilyivät ja lähes hävisivät.

Mikä sitten oli se oleellinen elementti, joka teki tästä kokemuksesta niin uuden ja hätkähdyttävän?  Pohdimme tätä tanssimme jälkeen yhdessä, ja asia avautui meille näin: seuraajan hienoinen jarruttaminen teki vienti-seuraamisesta kaksisuuntaista viestintää.  Oli kuin daami olisi vastannut kehollaan vientiehdotukseeni ”kiitos, sain viestisi, tulkitsin sen näin ja vastaan siihen tällä tavoin”.  Tämä seuraajan kehollinen vastaus parhaimmillaan muutti omaa tanssiani; en jatkanutkaan sitä siten kuin olin alunperin ajatellut, vaan saatoinkin lähteä tekemään jotain aivan muuta ja aivan uuteen suuntaan.  Ja aivan kuin tanssiystäväni yllä asiaa pohtii, minusta tuli ajoittain ihan yhtä tietämätön seuraavasta liikkeestä ja suunnasta kuin hänkin oli.  Olimme kuin kaksi ihmistä keskellä tanssin ja musiikin aavaa merta, ympärillämme erilaisia vaikutteita ja ärsykkeitä, joita poimimme ja joista nautimme yhdessä, kehoilla keskustellen.

Olet saattanut kuulla ennenkin tuosta jarruttamisen ajatuksesta ja saatat ajatella, että tässähän ei ole mitään uutta, vaan Jyrki keksi nyt tanssiystävänsä kanssa vain pyörän uudestaan.  Näinkin voi olla, mutta väitän silti, että ajattelussamme on jotain uutta: seuraaja ei jarruta (kuten yleisemmin opetetaan) viejän liikettä hienoisesti vain siksi, että hän pysyisi kontaktissa viejän kehoon ja oppisi joka hetki seuraamaan, mitä sieltä tulee.  Tämä olisi edelleen yksisuuntaista viestintää ja seuraamisen mekanistista yksinkertaistamista.  Seuraaja jarruttaa, koska hän saa näin pidettyä yllä kaksisuuntaisen keskusteluyhteyden viejään.  Hän voi vastata kehollaan viejän liikkeeseen – kertoa, miten sen omassa kehossaan ymmärsi.

Nyt tulemme koko kirjoitukseni ydinkysymykseen: mitä viejä tekee tällä informaatiolla, jonka hän saa seuraajalta?  Jos hän ei tee sillä mitään, jää kommunikaatio edelleen yksisuuntaiseksi, ja siitäkin usein seuraa aivan nautittavaa tanssia.  Mutta sitten – lainaan ystäväni sanoja: Jotkut miehet seuraavat näitä aivan ilmiömäisen taitavasti, koska ilmeisesti kehoni energia välittyy myös tanssin toiselle osapuolelle.  Jos sekä viejä että seuraaja ovat hyväksyvästi läsnä tanssitilanteessa, eivätkä koko ajan kiirehtimässä jostain pois, ja jos viejä kuuntelee puolestaan – läsnäolevana – omalla kehollaan seuraajan vastauksia, voi tanssiimme avautua kaksisuuntainen kanava.  Siitä tulee aitoa, tasavertaista ja molempien maailmaa rikastuttavaa uteliasta ja tutkivaa keskustelua.

Kuten alussa tarkensin, kirjoitukseni käsittelee suljettua otetta, mutta avoimen otteen tansseissa näen tätä ajatusta toteutettavan eniten West Coast Swingissä, jossa parhaiden tanssijoiden tanssi on juuri tällaista avointa ja uteliasta mielipiteiden vaihtoa, jossa viejän ja seuraajan, viemisen ja seuraamisen roolit hämärtyvät ja jopa katoavat.

Jälleen kerran haastan teidät, rakkaat lukijani, lähtemään tanssilattialle kokeilumielellä: tyhjentäkää päänne turhista ajatuksista ja tarttukaa tähän ainutlaatuiseen tanssihetkeen, joka ei koskaan ole toistunut eikä tule toistumaan juuri samanlaisena, juuri tämän parin kanssa, hyväksyen itsenne ja hänet.  Ottakaa yhdessä askel. Kuunnelkaa kehoillanne, miten toistenne liikkeen ymmärrätte.  Älkää kiiruhtako mistään pois, älkää kiiruhtako mitään kohti.  Olkaa juuri tässä ja keskustelkaa tanssillanne.  Olkaa uteliaita.

Ja jälleen kerran loppuun varoituksen sana: askelten määrä saattaa hälyttävästi vähentyä, mutta kokemuksen syvyys hätkähdyttää ja liikuttaa jotain sisällänne.

Pro ja Am ne yhteen soppii

Nyt kun muutama päivä on vierähtänyt viime lauantain seuratanssin ProAm -kisoista, jotka pidettiin Hotelli Vantaan Tulisuudelma-tanssiravintolassa, ja kehokin alkaa olla palautunut illan ponnistuksista, on aika summata kokemuksiani opettajan eli sen ammattilaisen (”Pro”) näkökulmasta.

Lähdin 10Tanssi Oy:n pyynnöstä mukaan projektiin kuluvan vuoden helmikuussa.  Aikaa valmistautumiseen jäi siis pari kuukautta, ja enemmänkin olisi voinut projektin eteen tehdä, jos vain muilta töiltä olisi ehtinyt.  Mutta prosessi oli hauska – toivottavasti sekä itselleni että varsinkin amatöörioppilailleni!

Minulla oli lopulta viisi oppilasta ja melko pian kävi selväksi, että kaikki kaksitoista lajia tulee tanssittua kisoissa.  Yksäreitä pidettiin, ja niiden fokus olikin hieman erilainen kuin normiyksäreiden: sen lisäksi, että kiinnitimme huomiota ja paransimme oppilaiden kehon kannatusta sekä perusliikkumistaitoja, piti myös tanssia paljon, totutella toisiimme ja käydä läpi ”juttuja, joita Jyrki saattaa viedä siinä ja siinä lajissa”.

ProAm on konsepti, jossa amatööri ”ostaa” itselleen ammattiopettajan, jonka kanssa lähtee kisaan.  Koska kisassa ei arvostella suoraan opettajia, jää meidän ammattilaisten vastuulle saada oppilaat näyttämään mahdollisimman hyvältä tanssissa – ja tämä vastuu luonnollisesti sisältää sekä ennakkoon valmentautumisen että itse kisatilanteessa toimimisen.  Itse otin sen strategian, että yritän olla viennissäni mahdollisimman rauhallinen ja luotettava, samalla kuitenkin vähän riehaantuenkin ja siten houkutellen oppilaita mukaan tanssi-iloitteluun.

Strategiani tuntui toimivan, koska oppilaani intoutuivat ihan huimaan meininkiin ja tosi hienoihin suorituksiin itse kisassa!  Mitalisijoja ropisi yli odotusten, ja eniten jäivät itseäni lämmittämään buggin pronssiluokan voitto ja kultaluokan hopeasija (hyvä Sari ja Reetta!).  Vaan sijoituksista viis – päällimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin paikan päällä hyvä, rento kisatunnelma ja ne lukuisat mukavat hetket treenisalilla.

Mielestäni seuratanssi ProAm on hieno tilaisuus meille opettajille ottaa vastaan uutta opetushaastetta ja samalla osoittaa ammattitaitoamme.  Hyvät opekollegat, älkää ihmeessä jääkö pitämään kynttilää vakan alla, vaan lähtekää tekin mukaan tähän hienoon uuteen kisakonseptiin!  Voin kertoa, että kokemus oli niin palkitseva, että varmasti itse lähden tähän uudelleen.

Parannusehdotuksena koko konseptille: mielestäni jatkossa olisi hyvä luoda jotain yleisiä tuomarointikriteerejä eri lajeille.

Jyrki ja enkelit: Sari, Tiina, Reetta, Jenni ja Maria.

Käytännön ohjeita musiikkikirjaston omistajalle

Minulta aina toisinaan pyydetään jonkinlaisia ohjeita oman tanssimusiikkikirjaston ylläpitoon.  Päätin kirjoittaa vinkkilistan teille  (varsinkin tanssinopettajille ja -ohjaajille), joilla on tarvetta kerätä ja ylläpitää omaa musiikkikirjastoa.  Vinkit tulevat omista vuosikausien kokemuksistani oman musiikkikirjaston rakentamisessa.  Voi olla, että tilanteesi ja tapasi ylläpitää omaa kirjastoasi poikkeaa omastani, mutta tässäpä tulevat omat vinkkini:

1. Tallenna kaikki ylimääräinen kappaleisiisi liittyvä tieto metadataan.  Jos käytät MP3-tiedostoja, metadatarakenne on nimeltään ID3.  Tästä on se etu, että vaivalla keräämäsi metadata siirtyy itse MP3-tiedostojen mukana.  Sinun ei siis tarvitse kirjastoa siirtäessäsi yhä uudelleen merkkailla kirjastosi kappaleille niihin liittyviä tietoja.
2. Liittyen kohtaan 1, valitse ehdottomasti sellainen mediasoitin, joka tukee ID3-tägejä niin, että voit lisäillä ja editoida niitä suoraan soittimesi kirjastonäkymässä. Kaikki yleisimmät mediasoittimet (mm. iTunes) sisältävät tämän tuen.
3. Mikäli sinun tarvitsee editoida ID3-tägejä suurelle kappalemäärälle kerrallaan, ja se on hankalaa käyttämässäsi mediasoittimessa, tähän löytyy myös tehokkaita ohjelmia, joista ilmainen MP3TAG on yksi parhaista.
4. Kehottaisin täyttämään opetuskäyttöön tarkoitettuihin kappaleisiisi ainakin seuraavat ID3-kentät: Genre (kappaleen tanssirytmi/tanssilaji, miten päin haluatkaan sitä käyttää), BPM (kappaleen tempo, joko tahtia/min tai iskua/min – kumpaa haluat käyttää, riippuu jälleen sinusta itsestäsi), Comments (erityisiä kappaleeseen liittyviä luonnehdintoja, kuten ”musiikintulkintaa”, ”habanera-tango”, ”beguine-välike”, ”ihana slovari” jne.).
5. Kun tallennat soittolistojasi, käytä ehdottomasti suhteellista tiedostopolkua.  Tämä tekee soittolistoista siirrettävämpiä. Absoluuttinen tiedostopolku sitoo sinut tiettyyn hakemistorakenteeseen, minkä pitää olla toisessa koneessa täsmälleen samanlainen kuin siinä koneessa, mistä lista siirretään, muuten lista ei toimi.
6. Mikäli mahdollista, tallenna musiikkikirjastosi pilvipalveluun (esim. Microsoftin OneDrive, jonka peruspalvelut ovat varsin riittävät opetuskäyttöön, maksaa vain noin 5€/kk).  Tästä on se etu, että kirjastosi on aina ”netissä tallessa” ja valmiina käytettäväksi melkeinpä mistä vain (edellyttää kuitenkin verkkoyhteyttä ainakin synkronoinnin ajaksi).
7. Mikäli käytät opetuksiin esim. läppäriä, mutta haluaisit tehdä työtä musiikkikirjastosi kanssa (esim. rippailu, kuuntelu, järjestely, soittolistojen luominen) myös esim. pöytä-PC:llä, ota selvää, pystyykö mediasoittimesi konfigurointitiedostot ja soittolistat myös tallentamaan pilvipalveluun.  Tästä on se etu, että kahden tai jopa useamman koneen käytössä mediasoitin tallentaa aina jollain laitteella tehdyt uudet näkymät, soittolistat jne. pilveen, josta ne ovat muille laitteille saatavissa.

Avaan tässä vielä lyhyesti oman ”käyttöprofiilini”, joka perustuu pieneen määrään nörttiyttä ja suureen määrään erilaisten soittimien ja käytäntöjen testausta vuosien mittaan:

Testasin vuosien mittaan iTunesia, WinAmpia ja koko joukkoa muitakin mediasoittimia, mutta mikään niistä ei sisältänyt niitä ominaisuuksia, joita pidin itse omassa työssäni ”elintärkeinä”.  Lopulta päädyin hankkimaan JRiver Media Jukebox -nimisen mediasoittimen, jonka täyslisenssi maksaa noin 50 dollaria.  Ko. soitinta kehitetään aktiivisesti ja se sisältää huiman määrän ominaisuuksia. Se on myös varsin vapaasti muokattavissa kunkin oman käyttöprofiilin mukaan. Kirjaston järjestelyssä voi käyttää vaikka minkämoisen määrän tägejä, soittimeen voi luoda eri tarkoituksiin erilaisia näkymiä, CD-rippaus ja polttaminen toimivat, älykkäät soittolistat ovat mukana jne.  Vielä ei ole itselleni tullut vastaan ko. soittimesta puuttuvaa ominaisuutta.

Minulla on Media Jukeboxista kaksi asennusta (onnistuu yhdellä lisenssillä): PC1 on kotona sijaitseva pöytä-PC, PC2 on työläppäri, joka on mukana tunneilla.  Media Jukeboxin konfigurointitiedostot synkronoituvat Dropboxiin, mikä tarkoittaa mm. sitä, että jos teen kotona uusia soittolistoja, menen tunnille, lyön läppärin nettiin, odotan hetken, että Dropbox synkronoituu läppäriin ja käynnistän Media Jukeboxin, uudet soittolistat ovat heti käytössäni.

Musiikkikirjasto minulla on OneDrivessa, ja sen suhteen toimin ihan samoin: OneDrive pitää huolen siitä, että jos rippaan kotona uuden CD:n, se on läppärissäni synkronoinnin jälkeen välittömästi käytössäni.  Samoin jos vaikka merkkaan tunnilla soittamani kappaleen kommenttikenttään ”onpa ihanan napakka tango alkeistunnille”, ko. kommentti on näkyvissä myös kotikoneessani, kun avaan musiikkikirjastoni.

Koska Media Jukebox antaa sekä lisätä että hakee useita eri ”genrejä” yhtä kappaletta kohti, kirjastossani on paljon kappaleita, jotka olen merkannut usealle tanssirytmille/lajille.  Tällaisia yhdistelmiä ovat vaikkapa ”foksi/fusku”, ”hidas/beat”, ”jive/lindy hop/fusku”.  Kun teen Media Jukeboxilla älykkäitä soittolistoja, voin tällöin helposti tehdä vaikkapa ”Fuskut”-nimisen listan, jonka säännöissä kerron soitto-ohjelmalle, että kerää ko. listaan kaikki kappaleet, joiden ”Genre”-kentässä on käytetty ainakin sanaa ”fusku”.  Tämä ei perinteisillä soittolistoilla onnistu kovinkaan helposti.

* * *

Näillä vinkeillä ja järjestelyillä olen helpottanut omaa opettajan elämääni huomattavasti.  Toivottavasti vinkeistä on jotain hyötyä myös muille!

Hidasta elämää – tässä ja nyt

Keskiviikkona 23.3. pidin Keravan Taitokolmiolle slovaritunnin, joka käsitteli teemana suljetun otteen vientiä ja seuraamista.  Tunnista kehkeytyi sekä oppilaita että minua liikuttanut läsnäolon iltahetki.  Tuo tunti ja sen jälkeen tanssijoiden kanssa käydyt keskustelut ajatteluttavat minua vieläkin, ja haluan jakaa näitä ajatuksiani aiheesta kanssanne.

Kun lähdemme toisen kanssa tanssimaan, me teemme sen usein jokin päämäärä mielessämme.  Tuo päämäärä voi olla niinkin käytännöllisen arkinen kuin ”tanssin tämän parin kanssa kaksi kappaletta tätä lajia, sitten haemme uudet parit itsellemme”.  Turvanamme meillä on tällä kahden kappaleen mittaisella matkallamme usein lajinomaiset opitut askeleet: valssin eteen-viistoon-yhteen, foksin hidas-hidas-nop-nop, cha chan kaks-kol-nel-et-yks.  Opittujen askelten turvaverkko on allamme, ja on helppoa lähteä liikkeelle valmistautumatta hetkeen sen kummemmin.  Aina kokemus ei myöskään ole kitkaton: jokin tuon toisen liikkeessä häiritsee minua, tai en koe itse osaavani sovittaa tanssiani tämän parin kanssa yhteen.  Tanssimme tuntuu jäävän ulkokohtaiseksi jumpaksi, enkä saa lainkaan yhteyttä omaan sisäiseen kokemukseeni.

Vaan entäpä jos opittujen askelsarjojen turvaverkko vedetään altamme?  Mitä sitten, kun bändi alkaa soittaa ihanaa hidasta kappaletta, emmekä yhtäkkiä osaakaan sovittaa siihen oikein mitään tuntemaamme tanssilajia? Meillä on edessämme yhtäkkiä vapaan tanssilattian säännötön valtameri.  Ihanaako?  Ei välttämättä.  Tilanne voi olla myös hyvin hämmentävä, ahdistavakin.  Yksi oppilas esitti tarkkanäköisen kommentin: kun opittuihin askelsarjoihin ei voikaan enää turvautua, nousee jokaisen kävelyaskeleen laatu arvoon arvaamattomaan.  Mitä jos minä en osaa edes kävellä?  Mitä jos lähdemme ottamaan vain tanssiaskelia eri suuntiin ja tuo toinen kuolee tylsyyteen?  Ja se pahin peikko: mitä jos minä teen virheen?

Yksi mahdollinen ratkaisu tilanteeseen, jota harjoittelimme, on hyväksyvä läsnäolo, jota myös muodikkaasti mindfulnessiksi kutsutaan.  Koetan selittää, miten itse ymmärrän sen tanssissa.

Me jokainen tuomme itsemme pieneen, yhteiseen tanssihetkeemme juuri sellaisena kuin sillä hetkellä olemme: ajatuksinemme, tunteinemme, kehoinemme, kolotuksinemme, jäykkyyksinemme ja liikakiloinemme.  Emme voi olla muuta kuin olemme, miksemme siis hyväksyisi itsemme ja toisen juuri sellaisena kuin sillä hetkellä, siinä paikassa olemme.  Minä olen tällainen ja tässä, sinä olet omanlaisesi ja siinä edessäni.  Tehkäämme yhdessä tästä pienestä hetkestä hyvä molemmille.  Muista, että vaikka olisit tanssinut neljäsataa kertaa tämän saman ihmisen kanssa, juuri tämä tanssihetki on silti ainutlaatuinen.  Et ole kokenut sitä ennen, etkä pysty palaamaan siihen enää huomenna.  Eilinen on eletty, huominen on usvan peitossa, mutta olemme tässä ja nyt, joten nauttikaamme.

Käsi pystyyn – kuinka usein käy niin, ettet edes muista juuri koetun tanssiparisi hiusten tai silmien väriä?  Me asetumme suljettuun tanssiasentoon, katsomme toistemme ohi, lähdemme vähän hätäisesti liikkeelle – ja eristämme itsemme henkisesti omiin osastoihimme.  Samalla menetämme taas yhden mahdollisuuden kokea hyväksyvää, rauhallista läsnäoloa uuden ihmisen kanssa.  Rikoimme tätä asetelmaa illassamme niin, että pakotimme itsemme välillä kokonaan irti toisistamme, katsoimme toisiamme kasvoihin ja liikuimme erillisinä, silti yhdessä, vailla sääntöjä – ja ennen kaikkea, vailla ajatusta siitä, että jokin tanssissamme voisi olla ”väärin” ja ”virheellistä”.  Kommenttien perusteella kokemus oli varsin silmiä avaava, hätkähdyttäväkin.

Seuraavan kerran kun musiikki lähtee soimaan ja sinulla on tanssipari edessäsi, mitä jos et pitäisikään kiirettä?  Entä jos lähtisitte ensin vain vaihtamaan yhdessä kehonne painoa ja makustelemaan, miltä minä ja sinä yhdessä tunnumme, juuri tässä ja nyt?  Mitä jos katsoisitte hetken toisianne silmiin ja viestisitte sanattomasti toisillenne: tätä hetkeä ei tule koskaan enää täysin samanlaisena, nauttikaamme siis siitä yhdessä.  Olkoon ainoa päämäärämme olla toisillemme tässä ja nyt.  Haastan jokaisen lukijani kokeilemaan, mutta varoitan: saatatte yllättyä.

Hyvää läsnäolevaa tanssikevään jatkoa kaikille!

Uutta verta kentälle

Noin vuosi sitten sain puhelun Suomen Seuratanssiliitto SUSEL ry:n puheenjohtajalta Matti Mustajärveltä.  Matti esitteli itsensä ja kysyi, lähtisinkö mukaan kouluttajaksi uusimuotoiseen seuratanssin ohjaajakoulutukseen, jota SUSEL:issa oltiin järjestämässä.  Innostuin asiasta heti ja otin haasteen vastaan.  Matti kysyi, haluaisinko suositella tehtävään itselleni työpariksi toista kouluttajaa – eikä ehdotusta tarvinnut kauaa miettiä: Tanssinopettaja AMK Heini Ahtiainen, koulutoverini OAMK:n ajoilta ja tanssinopettajakollegani, Kouvolan lahja tanssinopetuksen kentälle.  Heini innostui projektista myös heti, ja näin lähdimme koostamaan uutta ohjaajakoulutusta, yhteistyössä SUSEL:in kanssa, mutta kuitenkin niin, että koulutuksen varsinainen toteuttaminen jäi meidän vastuullemme ja vapaudeksemme.

Ja niin meitä kokoontui 6.-7.6.2015 Tampereen Tesomalle, tanssiseura Hurmion saleille parikymmentä uutta, innokasta koulutettavaa plus tietty me kouluttajat.  Koulutusjunamme on puksuttanut nyt yhdeksän kuukauden ajan, keskimäärin viikonloppu per kuukausi.  Kuluvana viikonloppuna pidettiin Kouvolassa perusohjaajavaiheen viimeinen P5-koulutusviikonloppu sekä lopputentit.  Eli minulla on siis nyt ilo ilmoittaa, että meillä on, hyvät ihmiset, 11 uutta seuratanssin perusohjaajaa innokkaina astumassa opetuskentälle. Ja ihania persoonia aivan jokainen!

Uusimuotoinen seuratanssin ohjaajakoulutus rakentuu seuraavasti:

• kolme viikonloppua Eskari-koulutusta (E1-E3). Lähiopetuksen kokonaistuntimäärä on 40,5 h
• eskarilta edetään perusohjaajakoulutukseen, jota on viisi viikonloppua (P1-P5).  Lähiopetuksen kokonaistuntimäärä tässä vaiheessa on 67,5 h. Eskarin ja perusohjaajavaiheen suoritettuaan on oikeutettu käyttämään seuratanssin perusohjaaja -nimitystä
• perusohjaajavaiheen käytyään oppilas suorittaa kaksi vapaavalintaista jatkokoulutusmoduulia, kumpikin kaksi koulutusviikonloppua. Lähiopetuksen kokonaistuntimäärä tässä vaiheessa on 54 h
• lähiopetuksen lisäksi koulutusviikonloppujen välissä kehitetään omaa tanssitaitoa, mahdollisuuksien mukaan molemmissa rooleissa, ja tehdään kurssiviikonloppuina jaettuja etätehtäviä
• kaikki koulutukset (Eskari E1-E3, Perusohjaaja P1-P5, Jatkokoulutus 1-4) käytyään oppilas pätevöityy seuratanssiohjaajaksi

Paljon kirjaimia ja numeroita.  Jos jaksoit lukea tänne asti ja mietit, mistä oikein on kyse ja voisiko tämä olla kenties sinulle, niin luehan vielä eteenpäin.

Yhdeksän kuukauden mittainen matka aivan ihanan porukan kanssa. Yhteensä kahdeksan tanssintäyteistä, hikistä, tuskaista, pohtivaa, ihania oivalluksia tuottavaa viikonloppua.  Ryhmässä on ollut mukana vähemmän ja enemmän paritanssia harrastaneita, mutta kaikki on alusta asti tuotu samalle viivalle, ja taustasta riippumatta aivan jokainen on joutunut – ei, vaan päässyt – nöyrtymään ja toteamaan, että loistavakaan tanssijuus ei suinkaan automaattisesti takaa  loistavaa opettajuutta.  Yhdeksän kuukauden aikana on kehitetty omaa tanssia (ja sitä koulutukseen on sisällyttävä paljon), opeteltu oman tekemisen sanoittamista (yllättävän vaikea asia loistavillekin tanssijoille!), ideoitu ja harjoiteltu opetusryhmittelyitä, tanssittu 14 lajin peruskuvioita sekä viejänä että seuraajana, opeteltu alusta lähtien myös opettamaan niitä, puhuttu musiikista sekä teorian että käytännön kautta, huollettu kehoa, treenattu lähtölaskuja niin paljon, että niistä on kuulemma tehty T-paitojakin (”viis-kuus-ja-lähtee-nyt”, vai mitä, kurssilaiset?), puhuttu vakuutuksista, Gramexista, omasta musiikkikirjastosta, haastavista oppijoista ja mitä vielä?

Ai niin – ja naurettu. Itsellemme lähinnä. Ja paljon.  Nauru on kuulemma terveellistä, niin että tervetuloa mukaan nauramaan!

Itselleni nämä viikonloput ovat luonnollisesti tarjonneet täysin erilaisen ikkunan tanssinopetuksen maailmaan. Olen ikään kuin joutunut/päässyt nousemaan pohdinnoissani yhtä metatasoa ylemmäksi, tanssinopetuksen ”nextille levelille”. Kuinka ohjata toisia opettamaan?  Kuinka pitää tanssitunteja kurssilaisille niin, että he sekä saavat omaan kehoonsa uutta tarpeellista oppia että oppivat katsomaan asioita tanssinohjaajan näkökulmasta?  Lienee tarpeetonta sanoa, että tehtävä on ollut haastava, mutta samalla aivan äärimmäisen mielenkiintoinen.

Tunnustaa täytyy, että monina koulutusviikonloppuina takki on ollut sunnuntai-iltana kotiin palattua aivan totaalisen tyhjä. Teppo Tyhjänen -olo on ollut siis vahvasti läsnä.  Silti juuri nämä viikonloput ovat olleet loppujen lopuksi niitä voimaannuttavia läsnäolon hetkiä, ja viimeistään viikonloppua seuraavana maanantaina puolenpäivän aikaan on alkanut vähän kuin odotella kuukauden päästä odottavaa seuraavaa koulutusviikonloppua!

Jos siis nyt kiinnostuit asiasta ja mielesi palaa päästä noin vuoden mittaiselle matkalle itseesi, tanssijuuteesi, kenties orastavaan opettajuuteesi, kehoosi – ja ihan vaan törkeän hyvien tyyppien kanssa harrastamaan viikonloppu per kuukausi -tahdilla – niin kerron sinulle ilouutisen: 2016-2017 Seuratanssin ohjaajakoulutukseen ilmoittautuminen on käynnissä tässä osoitteessa.  Ilmoittautumisaikaa ekaan eskariviikonloppuun on 1.4.2016 asti, joten pistähän töpinäksi!  Tervetuloa kaikki uudet, ihanat tanssiin rakastuneet ihmiset Heinin ja Jyrkin hellään huomaan!  Me leivomme teistä koulutusviikonlopuissa itsensä ja tanssinsa tuntevia, luottavaisia ja päättäväisiä tanssinohjaajia.

Ja viimeisenä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä: tässä uudet seuratanssin perusohjaajat, olkaa hyvät.  Ja onnea teille kaikille mussukoille vielä kerran!

Kuvassa vasemmalta oikealle: Meeri Kangasmäki, Tiina Väisänen, Arto Väisänen, Sari Heikkilä, Kati Laine-Rissanen, Henna Rusi, (etualalla kouluttajat Jyrki Keisala ja Heini Ahtiainen), Heli Broberg, Reima Reinvall, Outi Hostikka, Piia Hyttinen ja Kalevi Hyttinen.

P.S. Erityiskiitos kuuluu SUSEL:in koulutussihteeri Henna Rusille, joka jaksoi oman ohjaajaopiskelunsa ohessa hoitaa koko yhdeksän kuukauden ajan kaikki koulutusten käytännön järjestelyt.  Harvoin on on missään yhteistyö ollut niin saumattoman helppoa kuin Hennan kanssa.

P.P.S.  Vaikka näyttääkin siltä, että yhdeksässä kuukaudessa allekirjoittaneelta eivät ole vaihtuneet paita eivätkä housut, on niitä silti pesty ahkerasti välillä!

Hälsningar från Göteborg

Suomalainen seuratanssikulttuuri on maailman mittakaavassa ainutlaatuista, mutta ei rajoitu maamme rajojen sisäpuolelle.  Maailmassa on paikkoja, joissa asuu Suomesta lähteneitä siirtolaisia, ja missä kaksi tai useampi suomalainen kohtaa, siellä ennen pitkää pistetään tangoksi.  Yksi tällaisista paikoista on kallioisten kukkuloiden keskellä sijaitseva Ruotsin länsirannikon satamakaupunki Göteborg, jossa sain viime viikonloppuna vierailla Saanko Luvan Seuratanssijoiden (SLS) opettajavieraana heidän vuotuisella loppiaisleirillään.

SLS koostuu pääosin ruotsinsuomalaisista, seuratanssista innostuneista jäsenistä, ja useimmilla on takanaan pitkän pitkä tanssijan taival.  Jäsenet ovat pääosin varttuneempaa kansaa, ja valitettavasti nuoria ei kuulemma juuri onnistuta houkuttelemaan tämän harrastuksen pariin – nykypäivän nuoren mielenkiinnon kohteista kilpailevat Ruotsissakin aivan muut asiat.  Sama ilmiöhän meillä on käynnissä Suomessakin: perinteinen seuratanssikulttuuri ukkoontuu ja akkaantuu vähitellen, ja rinnalle nousee muunlaista, ei niin vahvasti perittyihin sääntöihin kahlittua paritanssikulttuuria.

Loppiaisleirin lajeiksi oli toivottu hidasta valssia, tangoa ja rumba-boleroa.  Koska olin menossa ensimmäistä kertaa opettamaan Suomen ulkopuolelle, lähdin matkaan vailla ennakko-oletuksia tai -odotuksia.  Ja se kannatti – nimittäin Göteborgissa, hyvät lukijani, osataan kuulkaa tanssia!  Leirillä oli nelisenkymmentä tanssijaa, ja ensimmäisestä illasta lähtien ryhmän taitotaso oli suorastaan silmiinpistävä.  Pienellä houkuttelulla herratkin löysivät rumbalantionsa, ja tangossa ja valssissa houkuttelimme kehoista askeleelle ponnistamista, sitkeää, ulottuvaa liikettä, ja hitaassa valssissa erityisesti kylkien sekä tangossa kehon rotaatioiden käyttöä.  Ryhmä teki töitä mukisematta ja läsnä oli tekemisen meininki, joka tuotti myös tulosta, vaikka lähtötasokin oli suorastaan hätkähdyttävän korkealla!  Tunnelma oli välitön ja humoristinen, eli opettajan oli helppo olla ohjaamassa ja tekemässä töitä yhdessä kurssilaisten kanssa.

Leiri herätti mietteitä, jotka haluaisin avata tähän kanssanne.  Jäin miettimään, miten on mahdollista, että suomalaisesta, jokapäiväisestä seuratanssikulttuurista melko lailla erillään oleva ”saareke” voi kehittyä näin taitavaksi.  Suomessahan tanssitaitojaan voi käydä harjoittamassa parhaimmillaan vaikka viikon jokaisena iltana tansseissa.  Göteborgissa ihmisillä on vain tanssikurssit ja ne tanssit ja -tapahtumat, joita he jaksavat itse silloin tällöin järjestää.

Itse asiassa, voisiko syy osaamiseen löytyäkin tästä?  Olen aiemminkin kirjoittanut, että suomalaiseen seuratanssikulttuuriin on aina kuulunut ikään kuin ylimääräisenä, historiasta kumpuavana painolastina eräänlainen osaamattomuuden ylistys, joka ilmenee tanssikursseilla käymisen väheksymisenä ja jopa sellaisina loogisesti mielettöminä väitteinä, kuten ”oppiminen tappaa tanssin ilon ja tanssista tulee suorittamista”.

Göteborgissa tarjolla on vain viikkotunteja ja leirejä, joita järjestetään sekä paikallisin opetusvoimin että Suomesta saatujen opettajien ja ohjaajien johdolla.  Silloin tällöin kokoonnutaan yhteen ja pidetään tanssit.  Eli ihmiset, jotka haluavat tanssia, tulevat ensisijaisesti kursseille.  Asenne ja ilmapiiri oppimiselle on siis jo lähtökohtaisesti suotuisa: kursseilla seurustellaan ja opitaan uusia taitoja ja se on kivaa!  Voin vakuuttaa, ettei missään ollut myöskään vähimmässäkään määrin nähtävissä minkäänlaisia ”voi kun tämä oppiminen pilaa minulta tanssin ilon” -ilmeitä, vaan ihmiset nauttivat sielunsa pohjasta liikkumisen tuottamasta kehollisesta onnesta ja ilosta.

On ilmiselvää, että Göteborgissa on lisäksi varsin taitavia viikko-ohjaajia, joita mm. SUSEL sekä Liisa Kontturi-Paasikko ovat kouluttaneet.  SLS on SUSEL:in jäsenseura, ja olisi suotavaa, että jatkossa yhteydet SUSEL:in suuntaan tiivistyisivät.  SLS on arvokas osa suomalaista seuratanssikulttuuria, ja seuralaisten nöyrästä asenteesta taitojen oppimista kohtaan voisivat monet kotomaamme tanssijat ottaa mallia.

Kiitän tässä vielä aivan erityisesti SLS:n koulutusvastaava Esa Myllymäkeä, joka hoiti kaikki reissuni järjestelyt mallikkaasti.  Opesta pidettiin ruotsinmaalla oikein hyvää huolta.  Tänne tulen riemumielin vielä uudelleen, jos kutsu joskus käy!

Tanssiminen ei ole helppoa

Somekeskustelut tanssimisesta ja erityisesti sen opiskelemisesta ja tanssitunneilla käymisestä nostivat pintaan syviä, sameita pohjamutia, joita olen käsitellyt blogissani aiemminkin.  Käydäänpä aiheen kimppuun napakasti ja provosoivasti seuraavalla väitteellä:

Opettajien pitäisi lakata hokemasta, että tanssiminen on helppoa, sillä väite ei ole totta ja se voi olla vahingollinen.

Avataanpa väitettä vertaillen: jos menen laskuvarjohyppykurssille, minulla ei ole suuria luuloja omasta osaamisestani ja pakkaan mukisematta sitä varjoa ja pompin muutaman metrin korkuisesta hyppytornista satoja kertoja ennen kuin minut päästetään – tai edes haluaisin ja uskaltaisin – hypätä koneeseen.  Jos menen tae kwon do -kurssille, en odota, että ensimmäisillä tunneilla harjoiteltaisiin monimutkaisia potkusarjoja ja tiilien rikkomista.

Ollaanpa nyt aivan rehellisiä: kyllä, kaikki paritanssi pohjautuu kävelyyn, mutta se ei silti ole pelkkää lompsimista.  Tanssi kysyy monipuolisia motorisia taitoja (erityisesti tasapaino- ja liikkumistaitoja), joita oppii vain harjoittelemalla ja tekemällä toistoja.  Paljon toistoja.  Niin kuin pätee mihin tahansa pitkälle eriytyneeseen taitoon, myös tanssin oppiminen on vaikeaa, ja tämä tulisi hyväksyä.  Tanssin oppiminen koostuu kausista, jolloin tunnet omaksuvasi uutta ja nautit siitä täysin rinnoin – mutta myös niistä oppimistasanteista, jolloin voit tuntea turhautumistakin siitä, ettei kehitystä päällisin puolin tapahdu.  Silti pinnan alla kytee, ja jossain vaiheessa tasanteella luistelu loppuu ja siirryt ”seuraavalle levelille”.  Ja voi miten ihana se tunne onkaan – kun tiedät tehneesi lujasti töitä, joka palkitaan parempana perusliikkeenä ja sitä kautta helpomman tuntuisena ja paremman näköisenä tanssina.

Ymmärrän kyllä, miksi opettaja haluaa väittää tanssimisen olevan helppoa: jotta uutta oppilasta ei lannistettaisi heti alussa sillä ennakkoluulolla, että kyseessä on jotain niin valtavan vaikeaa, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia oppia sitä.  Mutta jakamalla tätä väittämää ilman perusteluja ja kaikille oppilailleen kurssitasosta riippumatta tanssinopettaja tekee itse asiassa oppilailleen kaksi karhunpalvelusta:

Ensinnäkin, mitä ajattelee se oppilas, jonka perusliikkumisessa on vielä haasteita ja joka ei itse tunne oloaan hyväksi tanssiessaan?  Opettaja väittää, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta se ei tunnu siltä, joten minun täytyy sitten olla huono tanssija, ehkä jopa liian huono tähän harrastukseen.

Toiseksi, oppilas, jolle hoetaan ”tämä on helppoa”, saattaa hyvinkin ymmärtää lauseen muodossa ”tätä ei tarvitse eikä kannata harjoitella enää”.  Seuraus: oppilas ryntää liian nopeasti seuraavalle kurssitasolle ”opettelemaan niitä kuvioita”.  Kävin jo yhdellä alkeistunnilla, mitä sinne enää palaamaan.  Osaan jo!  Tämän koin viimeksi muutama viikko sitten oppilaana eräällä tanssileirillä, jossa oli neljä tasoryhmää.  Olen itse tanssinut ja opettanut jo pitkään kyseistä lajia, mutta silti en uskaltautunut tasoryhmään neljä ”konkarit” vaan jättäydyin suosiolla tasolle kolme ”edistyneet”.  Siellä vastaani tuli tanssijoita, jotka eivät kyenneet askeltamaan soivan musiikin perusrytmissä.

Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma vaikuttaa myös paritanssissa: mitä enemmän tanssijalla on haasteita omassa liikkumisessaan, sitä enemmän hän yliarvioi omaa osaamistaan.  Tämän vuoksi meidän opettajien on lakattava tekemästä oppilaille sitä karhunpalvelusta, että jätämme heidät vaille rehellistä korjaavaa palautetta ja tyydymme toistelemaan mantraa tanssiminen on helppoa.

Ei ole.

Tanssiminen ei ole helppoa, mutta silti minä ja sinäkin voimme tulla siinä harjoittelemalla paremmiksi.  Ja juuri siksi se on niin ihanan palkitsevaa.

Tietämisen sietämätön keveys

”Kaikki riippuu näkökulmasta: kastemato jää kauniina kesäpäivänä paljon mieluummin tonkimaan likaista maata kuin lähtee ongelle.”

– Tuntematon ajattelija

Blogissani on viime aikoina ollut hiljaista, mutta korvieni välissä ei.  Olen pohtinut paljon sekä tanssijuuttani että opettajuuttani ja mielestäni tehnyt molempia roolejani perustavalla tavalla järisyttäneen oivalluksen, jonka haluan jakaa kanssanne, hyvät lukijani, siinä toivossa, että oivallus avaisi teillekin uusia näkökulmia.

Oivallukseni liittyy ennalta tietämisen ongelmaan, ja lähestyn sitä molemmista rooleista käsin:

Tanssija

Paritanssin ytimessä on vienti ja seuraaminen, joka yksinkertaistettuna tarkoittaa kehojen kohteliasta keskustelua, jossa ”ennalta suunnittelevana” osapuolena toimii viejä ja reagoivana osapuolena seuraaja.  Viejä ehdottaa kehonsa liikkeillä erilaisia asioita, kuten askelia eri suuntiin, käännöksiä, tanssiotteen vaihdoksia tai tanssikuvioita.  Näihin ehdotuksiin seuraaja reagoi oman kehonsa energialla, jatkamalla liiketilaa, jonka viejä aloitti.  Viennin ja seuraamisen välillä on viivettä, ja (edelleen yksinkertaistettuna) vienti tulee ajallisesti ennen kuin seuraaja reagoi siihen.

Viennin ja seuraamisen luonteesta johtuen tanssiparin roolituksessa ylivoimaisesti enimmän osan aikaa viejä tietää etukäteen, mitä on tulossa, koska hän joutuu ”suunnittelemaan” tanssiaan ja sopeuttamaan sitä myös muiden tanssilattialla olevien liikkeeseen.  Sen sijaan enimmän osan aikaa seuraaja ei tarkalleen tiedä, mitä odottaman pitää.  Hyvä seuraaja toki tunnistaa viejän kehon liikkeistä esim. valmisteluja erilaisiin kuvioihin, käännöksiin jne. mutta silti – kärjistettynä – voidaan sanoa, että seuraajalle jokainen askel on yllätys.

Koska nyt aletaan olla oivallukseni ytimessä, toistetaanpa nämä kaksi tärkeää lausetta:

Viejä tietää etukäteen, mitä on tulossa.

Seuraajalle jokainen askel on yllätys.

Näitä kahta lausetta kannattaa pohtia rauhassa ja erityisesti miettiä, mitä tästä näkökulmien perustavaa laatua olevasta erosta seuraa.  Viejä tietää joka hetki, mitä hän aikoo seuraavaksi viedä.  Hän on ikään kuin tanssinsa ”päällä”, ja hän saattaa itse varsin nopeasti ”kyllästyä” tanssiinsa.  Ja kun hän itse kyllästyy, hän olettaa automaattisesti, että seuraajakin on yhtä kyllästynyt.  Hän kokee tarvetta lisätä tanssiinsa uusia elementtejä, jotka eivät kyllästyttäisi, ja usein nämä uudet elementit ovat joskus jollain kurssilla opittuja tanssikuvioita, joita sitten lähdetään ”suorittamaan” siitä riippumatta, miten hyvin ne ovat hallussa.

Vaan mitäpä jos viejä yrittäisikin nähdä yhteisen tanssin seuraajan näkökulmasta?  Seuraajalle jokainen tanssihetki on tuore ja uusi, koska jokainen askel sisältää epävarmuuden ja yllätyksen mahdollisuuden.  Mitä jos viejä pysäyttääkin vaihtoaskeleensa ja vie molemmat fiilistelemään kehoillaan paikallaan musiikin rytmissä?  Mitä jos tangokävelyn sekaan otetaankin katkaistuja kävelyitä pienine pysähdyksineen?  Entä jos cha chan perusaskeleen lopussa jäädäänkin yhdessä linjaan paikalleen kuuntelemaan makeaa torvisooloa?  Tai millaiseen euforiaan seuraaja voi päästä, vaikka viejä vie vain hitaan valssin ulottuvaa vaihtoaskelta ja – ennalta määräämättömissä kohdissa – tanssii oikeaa ja vasenta käännöstä?

Ihan aina, kun seuraajilta kysytään, millainen tanssi on heidän mielestään nautinnollista, vastaus on sama: ”vaikka menisi pelkkää perusaskelta, jos sen tekee tyylillä.  Ei tartte sataa kuviota, kuvioiden suorittaminen on vain ärsyttävää”.  Miksi me viejät sitten niin helposti sorrumme tuohon ”kuvioiden suorittamiseen”?  No ylläkuvatusta syystä!  Eikä asiaa auta se, että kun me itse tanssimme tanssi-iltana samat kuviot samoissa tanssilajeissa viidentoista seuraajan kanssa, niin jokaiselle seuraajalle tanssitilanne kanssamme on kuitenkin uusi.

Hyvät viejät: nyt ainakin pääkaupunkiseudulla on jo järjestetty Leading Ladies -kursseja, joihin miehet ovat voineet myös osallistua seuraajan roolissa.  Suosittelen lämpimästi.  Näkökulman hetkellinen vaihto avaa tanssiisi uusia oivalluksia sekä herättelee empaattista ajattelua ja toisen rooliin asettumiskykyä.  Oivallat sen, miten vähällä kuviomäärällä seuraaja pidetään hyrisemässä tyytyväisyydestä!

Opettaja

Kohta edelläkuvatun oivalluksen tehtyäni löin itseäni virtuaalisesti otsaan ja käsitin, että täsmälleen sama asia on sovellettavissa tanssinopetukseen.  Opettaja on (toivottavasti!) suunnitellut illan tanssitunnit ja siten tietää, mitä on tulossa ja mihin milläkin harjoituksella pyritään.  Opettajalle opetettavat asiat ovat usein myös helppoja, tai ainakin sellaisina hän itse kokee ne, koska hän saattaa opettaa samoja asioita lukuisille ryhmille viikossa.  Näin ollen opettaja (koska hänkin on vain ihminen) kyllästyy myös nopeasti opetettavaan asiaan, ja seurauksena saattaa olla, että hän etenee liian nopeasti asiasta toiseen – ja oppilaat putoavat kyydistä.

Myös me opettajat hyödymme valtavasti tilaisuuksista saada olla oppilaana muiden opettajien tunneilla.  Ne antavat meille tilaisuuden vaihtaa näkökulmaamme ja ymmärtää, että oppilaalle jokainen tilanne tunnilla on uusi ja että sitä perusaskelta voi tosiaankin hioa vaikka puoli tuntia putkeen, uusia kehollisia asioita pikkuhiljaa vastaanottaen ja vanhoja työstäen.  Että ei ole lainkaan kiire päästä etenemään niihin kuviohärpätyksiin, varsinkaan jos opettaja osaa motivoida oppilaat siihen, että tämä liike, mitä juuri nyt teen, on tärkeää.  Että juuri tämä on kaiken perusta.

Itse olen viime aikoina nauttinut argentiinalaisen tangon tunneilla, joilla käyn oppilaana kehittyäkseni lajissa itse, pelkistä tangokävelyistä.  Niistä en saisi milloinkaan tarpeekseni, sillä omasta kävelystäni on vielä noin valovuoden verran matkaa parhaiden tangotanssijoiden upeaan kävelyyn, jossa kävelyaskeleesta tulee taidetta.  Ehkä jonain päivänä osaan kävellä!  Ja tanssituntien suunnittelussa olen ottanut käyttöön poisheittämisen periaatteen: jos olen suunnitellut illan tanssitunneille läpikäytäväksi kuusi asiaa, valmistaudun jo etukäteen siihen, että niistä kuudesta voin huoletta heittää pois neljä.  Ne säästän sitten jatkoa varten, sillä meillä on koko elämä aikaa oppia tanssimaan.

Näkemiin, Kuopio!

Nyt, kun perheemme tavarat alkavat olla siirtyneet muuttolaatikoihin ja odottelemme torstaiaamuna pihaan kurvaavaa muuttoautoa, on aika tehdä pientä tilinpäätöstä Kuopion-ajastamme.

Tulin Kuopioon tanssinopettajaksi Suomen Tanssistudiot Oy:lle, Juhani ja Maija Kuosmasen hoteisiin, vuoden 2012 kesäkuun alusta.  Heti alussa huomioni kiinnitti ja minua ihastutti savolaisen ”lupsakka meininki”.  Palaute opetuksestani oli aluksi varovaisehkoa, mutta pian tulin tutuksi kasvoksi ja aloin saada suorempaa palautetta.  Kiitän kaikesta siitä palautteesta, jota olen teiltä oppijoilta saanut!  Sen avulla olen kyennyt varmistumaan siitä, että valitsemani opetuslinja on sekä minulle itselleni luontevin että se tuottaa asiakkaille oppimisen elämyksiä.

Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa siihen, että luon opetustilanteista rentoja ja pakottomia.  Olemme nauraneet paljon ja hartaasti tunneilla.  Olen ollut tuntitilanteissa rehellisesti oma itseni, sallinut myös omat mokani, ja ehkä tämä on edesauttanut oppilaita hyväksymään myös sen, että oppijoina hekin saavat olla ”keskeneräisiä”.  Ihminen, joka kokee olevansa jossain asiassa valmis, ei kehity enää.

Yllättävän paljon energiaa olen joutunut Savossa käyttämään viikkotunneilla ja erilaisilla viikonloppuleireillä parin vaihtamisen järjestelemiseen.  Hieman kärjistäen voisin sanoa, että missään muualla, missä olen opettanut, ei parin vaihtaminen ole ollut niin hankalaa kuin Savossa.  En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta kun alkeistunnin jälkeen suurin osa ryhmästä siirtyy tanssimaan vain oman parinsa kanssa, joutuu opettaja melkoisen dilemman ääreen: salin reunalle jää pilvin pimein hyviä daameja odottelemaan muutaman vaihtavan miehen vientiä.  Onneksi viimeisimmän kauden aikana tein havainnon, että moni daami lähti tässä tilanteessa rohkeasti kokeilemaan viemistä – ja hyvällä menestyksellä!  Siitä nostan hattua teille!

Kuopion PalatsiStudion viikkoryhmissä on vallinnut ihana oppimisen meininki.  Tunneille on tultu viihtymään, mutta myös tekemään töitä ja oppimaan uutta.  Savolaiset rohkenevat kysyä suoraan, kun eivät ymmärrä jotain, mistä opettajana olen hyvin kiitollinen.  En ole saanut oikeastaan lainkaan ”seläntakaispalautetta”, vaan kaikki palaute on tuotu joko tunnilla tai sen jälkeen suoraan minulle.  Kiitän teitä rehellisyydestänne!

Olette antaneet minulle myös loistavia mahdollisuuksia kokeilla kanssanne niitä uusia ajatuksia, joita minulla on tanssista ja sen opettamisesta syntynyt.  Sunnuntaisin olemme yhdessä keskittyneet yleistanssillisiin ja kehollisiin asioihin, ja olette heittäytyneet rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kanssani vaikkapa viemisen ja seuraamisen saloihin ja harjoitteisiin.  Savolaiset ovat rohkeaa kansaa.

Erityiskiitoksen olen varannut lavatanssikisailijoiden ryhmälle, joka on saapunut uskollisesti joka viikko viikkoharjoituksiin Kuopiosta ja kauempaakin.  Tässä ryhmässä on vallinnut aivan loistava tavoitteellisen treenaamisen, itsensä haastamisen ja muiden hyväksymisen henki.  Olette ahmineet tunneilla ajatuksiani niin tanssimisesta, kehollisesta olemisesta kuin tanssimusiikistakin.  Olette ottaneet vastaan palautetta ja kehittyneet huimasti tanssijoina sinä aikana, jonka olen kanssanne saanut viettää.  Siitä pääkiitos kuuluu Jussille ja Maijalle, jotka ovat eniten teitä harjoituttaneet, mutta pientä ylpeydenpoikasta tunnen kehittymisestänne itsekin.

Vapaa-aikaa oman tanssin kehittämiseen ja hauskanpitoon tanssinopettajalla ei juuri ole.  Yhden kauden olen kuitenkin ehtinyt kokea tangokärpäsen puremaa Tango Alegriassa Keman tunneilla ja joillakin leireillä.  Argentiinalaisen tangon treenaaminen jatkuu varmasti Helsingissä!  Tanssipaikoista minulla tulee eniten ikävä Rauhalahden keskiviikon naistentansseja, joissa olen kokenut monia ihania tanssihetkiä hyvien tanssijoiden kanssa, ja Kyllikinrannan sunnuntai-iltojen legendaarisia kesätansseja.

Mutta nyt on aika suunnata katse kohti tulevaisuutta maamme pääkaupungissa.  Uudet kurssit alkavat 18.8. Tammisalon VPK:lla, jossa vietämme paritanssin parissa tiistai- ja torstai-illat klo 17-20 viikottain.  Sunnuntaisin tulemme taas etsimään uutta, syvempää kehollista ymmärrystä Espoon Olarissa, Matinkylän pirtillä klo 18-20.

Näkemiin, Kuopio!  Tervetuloa Helsinki ja pääkaupunkiseudun tanssijat!

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
– ja niitä täynnä on maa.

– Aila Meriluoto

Tanssijan neljä yhteyttä

Ennen ”nykyistä elämääni” tein pitkähkön uran tietoliikennealalla eräässä suuressa suomalaisessa yrityksessä, joka käytti slogania Connecting People.  Halusimme nähdä itsemme yhteyksien tekijöinä, ja nuo vuodet herkistivät minut ajattelemaan, miten tärkeää meille ihmisille on luoda ja ylläpitää erilaisia yhteyksiä, itseemme ja muihin.  Viestiketjun katkeaminen syystä tai toisesta voi aina olla kriisin paikka, ja vähintäänkin se turhauttaa.

Myös tanssija tarvitsee erilaisia yhteyksiä, joten tänään puhumme niistä.

 

1. Yhteys omaan kehoon

Usein kuvittelemme, että tunnemme kehomme, onhan meillä siihen kiinteä 24/7 suhde.  Mutta olemmeko riittävän tietoisia siitä, miten kulloinkin olemme?  Osaammeko aina lähteä tanssiin pitkinä ja suorina? Pysyykö kehonpainostamme suurempi osa päkiöiden kuin kantapäiden päällä?  Pysyvätkö kyljet pitkinä?  Onko keskivartalon ydintuki aktivoitu, entäpä lapatuki?  Pysyykö lantio tanssiessa allamme?  Kun otamme askelia, heilahtaako jalka tarkasti eteen/taakse/sivulle vai vähän sinnepäin?

Suhde kehoomme vaihtelee hetkittäin ja sitä olisi hyvä tutkailla aina uudelleen ja uudelleen.  Miltä minusta tänään tuntuu olla kehossani?  Kiristääkö tai särkeekö jotain paikkaa?  Olenko tasapainossa?  Pystynkö liikkumaan vapaasti, rennosti ja pakottomasti vai meneekö tanssi jännittyneeksi yliyrittämiseksi?

Kuten opinnäytetyössäni kirjoitin, somaattinen ajattelutapa näkee kehollisen toimintamme yhtä aikaa sekä kolmannen persoonan kannalta nähtynä objektiivisena, että henkilön itse kannalta koettuna subjektiivisena tapahtumana.  Yhtä tärkeää kuin havainnoida kehollista toimintaa ulkoapäin on havainnoida sitä sisältäpäin eli liikkujan omasta subjektiivisesta kokemuspiiristä käsin.

Miten tämän voisi tehdä? Painamalla mieleen, miltä sinusta omassa kehossasi tuntuu silloin, kun tanssissa kaikki tuntuu helpolta, pakottomalta ja hauskalta.  Miltä kehossasi tuntui, kun jiven American Spin pyörähti kepeästi ja helposti?  Entäpä silloin, kun pitkän treenaamisen jälkeen tangon pivotkäännökset lähtivät yhtäkkiä etenemään ja pyörimään hallitusti ja ihanasti?  Miltä tuntui, kun viimein löysit rumbalantiosi?  Koska sinä asustat itse omassa kehossasi, kukaan ulkopuolinen, edes tanssinopettaja, ei voi tulla tökkimään, asettelemaan ja suoristamaan sinua ”ulkoapäin” ja väittämään, että siinä, nyt olet tanssija, pidä toi.  Opettaja voi tarjota sinulle apuvälineitä, harjoitteita, mielikuvia ja korjaavaa palautetta, mutta sinä itse olet vastuussa yhteyden luomisesta omaan kehoosi ja sen ylläpitämisestä.  Vain sinä itse tiedät, miltä Sinä Tunnut, ja vain sinä itse osaat tallettaa muistilokeroihisi mielikuvan siitä, miltä sinusta tuntuu, kun teet jotain ”oikein”.  Tästä yhteydestä kaikki lähtee.  Yhteys omaan kehoon on tanssijuuden perusrakennuspalikka ja sen puute näkyy monin tavoin ulospäin ja tuntuu monin tavoin sisälläpäin.

 

2. Yhteys lattiaan

Käytän usein opetuksessani ilmaisua lattia on tanssijan paras ystävä.  Lattia tukee meitä ja sen avulla pystymme vastustamaan meitä alaspäin lyttäävää painovoimaa.  Otamme askelia lattiasta ponnistaen; käytämme hyväksemme lattian ja kengänpohjan välistä kitkaa muuttaaksemme liikesuuntiamme.

OAMK:n tanssin osastonjohtaja Anssi Kirkonpelto tiivistää näin:

Yksinkertaisimmillaan vuorovaikutus lattian kanssa tarkoittaa pientä maan vetovoiman vastustamista eli jalkojen painamista vasten lattiaa, jolloin keho hieman kohottautuu ja liike mahdollistuu paremmin syntyneen kehon kannatuksen kautta.

Itse lisään tähän mielelläni vielä kaksi tärkeää tanssiaskeleen vaihetta, joita kutsun ponnistusvaiheeksi ja vastaanottovaiheeksi.  Kun tanssijalla on hyvä ja kiinteä yhteys lattiaan, hän painaa (Anssin sanoin) jalkojaan lattiaa vasten ja kohottautuu tämän tuen avulla kehossaan pitkäksi.  Kun tanssija lähtee askeleeseen, hän käyttää tukijalkansa kaikkia lihaksia ponnistaakseen aktiivisesti tukijalalta pois.  Uusi tukijalka vastaanottaa askeleen aktiivisesti, lihastyöllä jarruttaen.  Ponnistus- ja vastaanottovaiheissa erityisesti nilkan aktiivisuus korostuu.

Jos tanssijan yhteys lattiaan on puutteellinen, tämä näkyy tyypillisesti askelille ”kaatumisena” tai vähän flegmaattisen näköisenä ”käveleskelynä”, jopa ”raahustamisena”.   Hyvä yhteys lattiaan on myös aivan olennainen asia eri tanssilajien lajinomaisia askellustekniikoita harjoiteltaessa, esimerkkinä vaikkapa buggin rullaava askel, lattareiden päkiäjohtoiset askeleet jne.  Kun kummallakin tanssijalla on ensin hyvä yhteys omaan kehoonsa sekä lattiaan, on asetelma erinomainen lähteä hakemaan hyvää yhteyttä tanssipariin.

 

3. Yhteys pariin

Yhteys tanssipariin on paritanssin kirkkaimmassa ytimessä ja siksi siitä keskustellaan paljon ja hartaasti.  Milloin hehkutetaan ihanaa tanssihetkeä, jossa yhteys pariin tuntui täydellisen harmoniselta, milloin tuskaillaan sitä, kun yhteyttä ei ponnistuksista huolimatta saada pystytettyä.  Linjat ovat poikki.

En tahdo tässä mennä aivan metafyysisiin ulottuvuuksiin asti tätä yhteyttä tutkaillessani, vaan pysyttelen mieluummin tällä kertaa pariyhteyden kinesteettisemmässä käsittelyssä (metafyysisempää  ulottuvuutta käsiteltiin jo täällä).  Pariyhteyden olennaisimmat komponentit ovat vienti, vaste ja seuraaminen.

Viejä ehdottaa seuraajalle omalla liikkeellään liikkumista johonkin suuntaan.  Viejä tarvitsee aikaa vientinsä aloittamiseen ja seuraajan ennakointi voi tehdä koko vientiyrityksen tyhjäksi.  Vienti alkaa yleisimmin viejän keskikehon liikkeellä johonkin suuntaan.  Tästä vientiliikkeestä syntyy seuraajan kehoon (mikäli tanssitaan kontaktissa) johonkin kohtaan paineaistimus, vientipaine eli vaste.  Seuraaja odottaa, että viejän viesti saapuu perille ja reagoi viestiin vasta sitten, kun tämä vientipaine nousee riittävän suureksi, jotta se saa hänet haluamaan liikuttaa omaa keskikehoaan viestin mukaisesti.  Seuraajan liikkeellelähtö muuttaa vastetta (paineaistimusta) parin välillä, ja tämä puolestaan antaa viejälle välittömän palautteen siitä, mitä hänen vientiviestistään seurasi.

Vaste siis syntyy kehojen välille viennin ja seuraamisen välisen pienen viiveen takia.  Jos tämä viive katoaa seuraajan liian innokkuuden ja ennakoimisen takia, vaste katoaa, vaikka vasteen katoamiseen voi olla ”oikeitakin” syitä.  Kun haetaan hyvää vastetta parin välille ja pyritään ehkäisemään etenkin vasteen katoamista viejän liikkuessa taaksepäin, hyvä mielikuva on se, että kumpikin haluaa tanssia tanssiparinsa selän kanssa.  Tällainen ”selät juttelevat” -taktiikka eli ajatuksen keskittäminen tanssiparin selkäpuolelle yleensä parantaa välittömästi parin vastetta.

Vientiä ja seuraamista voidaan luonnehtia kehojen kohteliaaksi keskusteluksi, jossa toiselle annetaan puheenvuoro eikä puhuta päälle.  Hyvä, luonnollinen vienti-seuraamistapahtuma seuraa yleensä siitä, kun kaikki esioletukset liikkeestä unohdetaan ja keskitytään tähän vapaaseen mutta kohteliaaseen ja toista kunnioittavaan kehojen keskusteluun.  Väittäisin, että parhaina koetut viejät ovat myös parhaita ”kuuntelijoita” – kehollaan voi myös paasata, julistaa ja puhua toisen päälle, mutta tällainen ei voi tuottaa kovin miellyttävää seuraamiskokemusta.

 

4. Yhteys tanssitilaan

Koska hyvin harvoin – paitsi ehkä treenatessamme – pääsemme tanssimaan suuressa tilassa ainoastaan oman parimme kanssa, joudumme luomaan tanssiessamme myös yhteyden siihen tanssitilaan, jossa liikumme.  Lattialla on yleensä paljon muita tanssijoita jakamassa tilaa kanssamme, joten se on alati muuttuva.  Tanssilavoilla vallitsee tiettyjä liikennesääntöjä, joista ei juurikaan poiketa, kuten se, että tilaa kierretään aina vastapäivään edeten.  (Tähän on olemassa historiallinen syykin, mutta siitä joskus ehkä enemmän.  Tässä tilanteessa annan vain vihjesanan ”miekka”.)

Liikennesäännöistä huolimatta tanssitilassa liikkumisessa tarvitaan jatkuvaa pelisilmää; mistä löytyy vapaa tila edetä hieman, minkälaiset tanssiaskeleet tai -kuviot tuohon tilaan sovittaisi, miten muuttaisi tanssisuuntaa niin, ettei törmää muihin.  Suurella tanssilavalla on oikeastaan hyvin kiehtovaa seurata, miten hyvin kaikki sujuu, vaikka muurahaispesä on iso ja jokainen muurahainen liikkuu aivan omalla tyylillään.  Tilanne muistuttaa jotain monimutkaista peliä, jonka siirrot ovat jatkuvasti käynnissä ja jonka rintamat vellovat sinne tänne, mutta jossa taistelut loistavat poissaolollaan.

Tähän ”neljännen asteen yhteyteen” lasken myös paritanssin sosiaalisen puolen: muiden tanssijoiden kanssa verkostoitumisen, seurustelun, tietojen ja mielipiteiden vaihdon (lavoilla tai vaikka sitten netissä), tanssikaverien ja ystävienkin saamisen.  Paritanssiharrastus kartuttaa meille kaikille sosiaalista pääomaa.

* * *

Eilen pidin kisaryhmäläisille tanssitunnin aiheesta ”tangon vaste” ja tutkimme yhdessä erilaisin harjoittein kolmea ylläolevista yhteyksistä: yhteyttä omaan kehoon, lattiaan ja tanssipariin.  120-minuuttisen aikana näin oppilaiden liikkeessä monia oivalluksia ja pieniä edistymisen nykäyksiä.  Tunnin lopuksi pidimme kommenttikierroksen, ja oli valtavan hienoa huomata, miten moni osasi analysoida omaa liikettään ja sen haasteita näiden kolmen yhteyden kautta.  Tanssijan neljä yhteyttä voi siis toimia työkaluna oman tanssisi ja yhteisen tanssinne tuumimiseen ja kehittämiseen.  Anna sille ainakin mahdollisuus – uuden kokeileminen ei maksa mitään muuta kuin aikaa!

* * *

P.S. Saatat hyvä lukijani ihmetellä, mihin kummaan unohdin monen mielestä yhteyksistä tärkeimmän, yhteyden musiikkiin.  En suinkaan unohtanut sitä, vaan se on liian iso asia avattavaksi muutenkin jo pitkässä kirjoituksessa.  Siitä siis enemmän joskus myöhemmin.

Otetaanko askelia vai tanssitaanko?

Aloitan tarinalla: tein toisen vuoden opetusharjoitteluani Oulun Korkeakoululiikunnan ryhmien parissa.  Eräässä ryhmässä minulla oli miesoppilas, jolla oli liikunnallinen tausta, mutta joka ei tuntunut millään oppivan tanssimaan.  Hänen yrityksensä johtivat aina kummalliseen koikkelehtimiseen, jossa jalat pyrkivät sinkoilemaan sinne, minne keho ei ollut vielä menossa.

Pyysin apua ohjaajaltani Anni Heikkiseltä, joka tuli seuraamaan tanssituntiani.  Tunnin jälkeen hän pyysi minua luonnehtimaan opetusfilosofiaani.  Vastasin laveasti ja painotin, että olen keholähtöinen opettaja.  Anni kohotti kulmiaan ja kysyi: ”Niinkö?  Minä olen alleviivannut omiin muistiinpanoihini, että olet erittäin askellähtöinen!”  Hän todisti asian minulle – hän oli tehnyt paperiinsa merkinnän joka kerran, kun puhun askelista, opetan askelien suuntia jne.  Merkintöjä oli kertynyt paperiin paljon.

Kokemus avasi silmäni ja pudotti minut maan pinnalle.  Tuo nuorimies olikin vain ilmeisesti hyvin auditiivinen (paljon kuuloaistiaan käyttävä) oppilas ja hän kuunteli ohjeitani tarkasti ja yritti soveltaa niitä käytäntöön.  Seuraus: hänen ”tanssinsa” koostui sarjasta askelia, joita otetaan lattialla eri suuntiin.  Hätkähdyttävän oivalluksen jälkeen muutin filosofiaani täysin ja aloin oikeasti korostamaan kehon liikettä (etenevää/pyörivää) askelien sijaan.  Kurssin lopulla oppilaani tanssi näytti jo aivan toiselta!

* * *

Ihminen osaa kävellä miettimättä asiaa sen kummemmin.  Kun kävelen kauppaan ostamaan maitoa, en ajattele, että ”nyt minä heilautan tämän jalkani eteen…näin…ja nyt tuon vapaan jalkani alleni ja heilautan sen vuorostaan eteen…näin…”.  Tämän voin aina todeta myös alkeistunnilla, kun pyydän oppilaita kävelemään vapaasti.  Kaikki osaavat.  Mutta kun laitan musiikin soimaan ja pyydän heitä kävelemään jossain suhteessa musiikkiin, tilanne muuttuu.  Ja kun ruvetaan opettelemaan jonkin tanssin perusaskelta, monen liike hajoaa.  Vartalon liikkeen sijaan alammekin ojennella jalkojamme eri suuntiin, ja tanssi hajoaa askelten sekamelskaksi.

Tanssia voi ja kannattaa lähestyä aivan toisesta suunnasta.  Tanssi syntyy halusta liikuttaa kehoamme jollain tavoin johonkin suuntaan.  Alaraajamme ovat myös hyvin fiksuja otuksia: kehomme toimii pakottamatta niin, että jos keskivartalomme haluaa liikkua, jalat hakeutuvat automaattisesti paikkaan, jossa ne estävät meitä tuuskahtamasta nolosti nenällemme tai pyllyllemme.  Tämä on kehoihimme sisäänrakennettu ominaisuus, jota voi hyödyntää tanssin opiskelussa ja opettamisessa.

Demonstroin tätä usein alkeistunnilla suljetun otteen tanssien (vaikkapa foksin) käännösten opettelussa näin (tätä on helppo kokeilla itsekseen kotona):

1. Vie paino vasemmalle jalallesi ja lähde viemään kehoasi eteenpäin.  Tietyssä pisteessä oikea jalkasi haluaa ottaa askeleen eteenpäin.  Jätä ”takajalka” paikalleen, pysähdy etuaskeleelle ja tarkkaile lopputilannetta: jalat ovat nätisti lähes peräkkäin.
2. Vie paino takaisin vasemmalle jalallesi ja ajattele ottavasi samanlaisen ”etuaskeleen”, mutta nyt niin, että kehosi haluaakin samalla kiertyä oikeaan.  Pysähdy askeleelle ja tarkkaile tilannetta: nyt oikea jalkasi on allasi, kiertyneenä oikeaan kuten pitääkin.
3. Saman testin voi tehdä molemmilla jaloilla, kääntyen oikean jalan päällä oikealle tai vasemman jalan päällä vasemmalle.  Asiaa voi testata myös liikkuen taaksepäin suoraan tai kääntyen.

Eli kääntyminen ei vaadi, että sinun pitää ”osata” asetella jalkasi johonkin kääntyvään asemaan, vaan tämä on juuri se lähtökohta, joka johtaa siihen, että alat ojennella jalkojasi vartalosi painopisteen ulkopuolelle.  Riittää, kun ajattelet, että ”nyt kehoni haluaa kääntyä oikealle tai vasemmalle” – oma anatomiasi neuvoo jalkojasi automaattisesti tekemään juuri sen, mitä siltä vaaditaan.  Seuraus on, että pysyt tanssissa koko ajan ”jalkojesi päällä”, eli tanssisi on tasapainoista ja tarkoituksenmukaista.  Ja paaaaaaljon kivempaa parillesikin!

* * *

Eri tanssilajeilla on oma karaktäärinsä, ja hyvä niin.  Lajeissa on myös erityisiä askelia, jotka tuovat niihin oman tyylinsä.  Silti väitän, että lähes jokaista askelta voi eri lajeissa lähestyä kehon liikkeen kautta.  Cha chan sivulle suuntautuvat chasseaskeleet syntyvät kehon halusta liikkua sivulle samalla, kun jalat soittavat rytmiä cha-cha-cha.  Valssin vasemman käännöksen kolmas askel haluaa käännöksen alkuosassa mieluusti olla eturistiaskel, koska vasemmalla jalalla on siinä kohdassa lyhin matka tulla oikean jalan eteen ristiin, ja tämä kaikki johtuu kehon voimakkaasta kierrosta vasempaan.  Pivotkäännöksissä jalat haluavat olla lähes peräkkäin, koska sitten keho pystyy kääntymään voimakkaasti myötäpäivään ja jalat pysyvät tämän kääntyvän kehon alla.

Esimerkkejä löytyy lukemattomia, ja erityisen paljon argentiinalaisesta tangosta.

Hyvä lukija ja erityisesti viejä, jos sinä tuskailet vaikkapa suljetun tanssiotteen etenemisen tai käännösten kanssa, kokeilepa joskus seuraavaa lähestymistapaa: unohda jalkasi ja aloita liike aina keskivartalostasi, sillä vartalojanne te parinne kanssa haluatte yhdessä liikuttaa.  Kun lähdet eteenpäin, lähde aina liikuttamaan ensin vartaloasi.  Unohda ajatus ”nyt haluan ottaa etuaskeleen” ja kokeile korvata se ajatuksella ”nyt kehoni haluaa lähteä liikkeelle pehmeästi tuota toista kohti”.  Viime sunnuntain vienti-seuraamistunnillani näytti siltä, että monen oppilaan päässä tämä näkökulman vaihto sytytti jonkinlaisia lamppuja.  Toivottavasti se tekee niin myös sinulle.

Ja lopuksi: hyvä tanssinopettaja tai -ohjaaja.  Opettaessasi saat paljon takaisin siitä, mitä annat oppilaillesi.  Jos opetat vain askelia ja kuvioita, saat heiltä takaisin askeltanssia, joka ei lähde vartalosta, vaan käsistä ja jaloista.  Jos opetat vartalon liikkeen kautta, saatat joutua tekemään enemmän ja pidempään töitä, mutta vastalahjaksi saat tanssijoita, jotka osaavat viedä ja seurata ne muutamat kuviot kehollaan niin ihanasti, että siitä nauttii tanssija itse, hänen parinsa sekä tanssia seuraavat ihmiset.  Saat myös tanssijoita, jotka kykenevät vaivatta kasvattamaan kuviorepertoaariaan, kun tanssin ydin ja pohja ovat kunnossa.

Analyyttisyys ja intuitio – pohditaanko vielä vai tanssitaanko jo?

Eilinen vientiä ja seuraamista koskeva kirjoitukseni kirvoitti Facebookin tanssiporukka-ryhmässä aivan oivallista keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa.  Erityisesti Mikko Ahosen kirjoittama pitkä palaute kirjoitukseeni sai aivoni raksuttamaan ylikierroksilla, joten tännehän ne tuotokset on taas purettava.  Jospa tässä pikkuhiljaa aktivoituisi tämän tanssiblogin kanssa muutenkin.

Mikäli oikein ymmärsin, Mikon kritiikin kärki, tai ainakin vakava ja aiheellinen kysymys, kohdistuu kirjoitukseni kieltämättä varsin analyyttisen (ehkä kuivakankin) sisällön sijaan sen funktioon:

…kritiikkini on käytännöllinen: mitä käytännön vaikutuksia uskot artikkelisi lukemisesta olevan sellaiselle opiskelijalle, jolla on vaikkapa yksi edelläkuvatuista ongelmista, mutta ei ole mahdollisuutta perehtyä ongelman ratkaisuun tanssiopettajan tai edes toisen kokeneemman tanssijan johdolla?

Suomalaisia luonnehditaan usein ylianalyyttiseksi kansaksi, joka pohtii tekemistä sen sijaan että menisi ja tekisi.  Valitettavasti kansainvälistä, vertailevaa dataa tämän väitteen tueksi ei taida juuri olla, mutta kieltämättä tässä maassa saa sen käsityksen mm. seuraamalla poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua.  Sanna Mämmi ruoskii suomalaista kansanluonnetta tuoreessa blogikirjoituksessaan Herää jo suomalainen! näin:

Toinen ihmeellinen piirre mikä suomalaisilla on, on pilkunviilaaminen ja jankuttaminen. Asioiden muka ylitietäminen. Besserwisseröinti. Kun suomalainen huomaa, että oikeassa olemiseen aukeaa paikka, hän haluaa päteä.

Kuten kirjoituksistani varmaankin helposti voi päätellä, minä olen oppijana itse vahvan analyyttinen.  Aloitin tämän tanssiblogini vuosia sitten, kun koin tarvetta pohtia ja kirjata tanssituntikokemuksiani ylös tuntien jälkeen, jotta arvokas oppi ei painuisi pääkopassani unholaan.  Olen käyttänyt blogiani pitkään itseopiskeluvälineenä ja vasta viime aikoina pyrkinyt avaamaan ajatuksiani muillekin (tähän on vaikuttanut paljon se positiivinen palaute, jota kirjoituksistani olen saanut).  Opiskellessani OAMK:ssa tanssinopettajaksi vuosina 2009-2013 löysin viimein itsestäni myös vahvan intuitiivisen puolen, jota olen oppinut käyttämään työkaluna tanssitunneilla.

Kirjoitetussa tekstissä on se puute, että se ei kovin helposti voi tällaisen tanssiaiheen kyseessä ollessa nousta sisältämiensä sanojen yläpuolelle.  Jostain tanssia koskevasta teknisestä aiheesta on helpointa kirjoittaa analyyttisesti, täsmällisesti ja eritellen.  On helpompaa kirjoittaa, että ”pivot-käännöksessä etuaskeleen ottajan on ponnistettava askeleeseen aktiivisesti” kuin lähteä kirjoittaen kuvailemaan sitä tuntemusta, joka kehossa on, kun pivot-käännös etenee tasapainoisesti.

Mikon esiintuoma ongelma on todellinen: mitä kirjoituksistani saa tanssija, joka tunnistaa kehityksen paikat itsessään, mutta jolla ei ole opettajaa tai edes tanssiparia, jonka kanssa käydä asiaa läpi?

Kukaan ei opi tanssijaksi pelkästään lukemalla tanssiaiheisia kirjoituksia.  Tanssissa on kyse monimutkaisesta motorisesta taitokokonaisuudesta, joka karttuu ja kehittyy vain (mahdollisimman laadukkaiden) toistojen kautta.  Lukemattomien toistojen!  Toisaalta on myös niin, että kukaan ei ole luonnostaan motorisesti niin lahjakas, että oppisi tuosta vaan loistavaksi tanssijaksi pelkästään tanssimalla.  Olen kyllä kohdannut loistavia ”luomutanssijoita”, mutta heillä tie vaivattomaan liikkumiseen on poikkeuksetta ollut pitkä ja kivinen (ja moni myöntää, että kursseilla käynti olisi tasoitellut tätä tietä).

Eilen sain (kirjoitukseni kirvoittaman) yksityisviestin, jossa kyseltiin täsmällisiä neuvoja pivot-käännöksen onnistumiseen.  Usein jonkin tanssillisen asian onnistumisen esteenä voi olla jokin tällainen pieni tekninen yksityiskohta, jota tanssija ei joko tiedä tai ole vielä sisäistänyt: ”ponnista vasemmalla jalalla voimakkaasti oikean jalan etuaskeleeseen pivotissa” voikin olla se tällaisessa tilanteessa se pieni, täsmällinen ohje, joka sytyttää hetken harjoittelun jälkeen ison hehkulampun oppijan pään yläpuolelle.  Näitä kokemuksia olen opettajana saanut ja ne ovat sekä opettajalle että oppijalle aina yhtä riemukkaita!

Mielestäni tanssissa ja tanssin opettamisessa tarvitaan sekä analyyttistä että intuitiivista otetta.  Joskus pitää ”antaa mennä” ja tavoitella flowta, jossa hyvä musiikki ja fiilis vievät tanssijan mennessään.  Toisinaan pitää antaa itselleen ja muille vapaus ”tehdä vaan”, tekemisiään liikoja pohtimatta, sillä ihmiskeho on niin fiksu otus, että se haeskelee yleensä aivan kuin itsestään mahdollisimman taloudellisia liikeratoja.  Toisinaan on myös hyvä pysähtyä tarkastelemaan asioita, jotka eivät tanssissa suju.  Minulle analyyttisyys on hetken hidastamista.  Kun analyyttinen mieleni työskentelee, se erittelee liikettä ja tarkastelee sitä ikään kuin hidastetussa filmissä, verraten, luokitellen ja eritellen.  Itselleni tämä tarkastelu tuottaa usein jonkin pienen vastauksen tai neuvon, joka tuntuu tulevan ”ei mistään”, ja uskon, että tässä analyyttinen ja intuitiivinen mieleni yhdistyvät.

Mitä siis vastaisin Mikolle?  Luulen, että vastaukseni on tämä: älkää lukeko blogiani kuin se yrittäisi olla tanssimisen kirjekurssi.  Lukekaa sitä yhtenä näkökulmana tanssimiseen ja sen opettamiseen, ja jos jokin kirjoitukseni herättää mielenkiinnon tietää lisää, kysykää minulta – tai mieluiten omalta opettajaltanne. Muistakaa, että joskus vain pieni opinhalun siemen, pieni utelias ajatus, voi kasvattaa ja kypsyttää tanssijan kehoissanne jonkin ison asian.

Kokeilkaa, heittäytykää, hassutelkaa ajatuksillani!
Tehkää myös päinvastoin kuin neuvon ja maistelkaa, miltä liike tuntuu kehossanne!
Löytäkää oma tanssijan tienne!

Luomua, luomua!

Yleensä ottaen alalla kuin alalla opettajan ammattitaitoa ja osaamista, johon kuuluu vankan asiantuntijuuden ja siihen kuuluvan tietotaidon hankkiminen, arvostetaan.  Myöskin yleensä ottaen ihminen osaa arvostaa elinikäistä oppimista minkä tahansa taidon kohdalla.  Kun lähden opettelemaan uutta taitoa, on se sitten motorista toimintaa tai vaikka uuden kielen opiskelua, lähden ensin itse kokeilemaan ja hankkimaan tarvittaessa lisää tietoa aiheesta.  Jossain vaiheessa yleensä oma osaaminen loppuu ja turvaudun ”ammattiapuun” eli lähden kurssille, jossa minua auttavat eteenpäin opettamisen ammattilaiset – eli opettajat.  Kurssilla uuden oppiminen tuottaa iloa ja lisää onnistumisen kokemuksia.  Koen kehittyväni tässä uudessa taidossani ja se motivoi minua harjoittamaan, harjoittelemaan ja opiskelemaan sitä lisää.

Näin minulle kävi aikanaan myös uuden löytämäni harrastuksen, paritanssin kanssa.  Kuljin tansseissa askelia ja tyylejä hapuillen ja ihmetellen, miten toiset ”vaan osaavat”.  Sitten ystäväni suositteli minulle viikonloppukursseja, joille lähdin.  Ensimmäisestä tanssitunnista lähtien opettaja kykeni avaamaan asiat minulle aivan uudella tavalla ja huomasin oppivani oikeanlaisessa ohjauksessa nopeasti.  Päädyin ”ahmimaan tanssikursseja” ympäri Pohjois-Pohjanmaata ja länsirannikkoa.  Aina uuden taidon opittuani heräsi halu oppia lisää.  Yksi asia johti toiseen, ja päädyin opiskelemaan Oulun seudun ammattikorkeakoulussa tanssinopettajaksi.  Nyt olen melko lailla toisenlaisella tiellä kuin millä ensimmäiset hapuilevat tanssiaskeleeni otin, opettajan ja samalla oppijan roolissa.  Katselen tanssia, tanssin itse – aina kun työltäni ehdin – ja opetan tanssia, aina jotain uutta itsekin oppien.

Ammattiopettajan työkalupakki sisältää monenlaisia välineitä, eikä kenenkään opettajan välineistö ole aivan samanlainen kuin kollegalla.  Omia työkalujani ovat oppimiselle suotuisan kurssitilanteen luominen ja sen ylläpitäminen, ryhmän hallinta, ilon ja onnistumisen kautta oppimaan kannustaminen, mutta myös vahva anatominen, fysiologinen ja kinesiologinen tietämys ihmiskehon tarkoituksenmukaisesta toiminnasta.

Tanssi on kehon liikettä, ja jokaisen tanssijan liike tapahtuu lihasten ja tukirakenteiden luomassa toimintaympäristössä ja niiden ohjaamana.  Useimmiten tanssija ei tanssiessaan tätä tiedosta eikä tarvitsekaan, mutta erityisesti silloin, kun ”jokin tökkii”, voi kehotietoisuuden lisääminen tuoda ongelmaan ratkaisun.  Toisinaan tämä ratkaisu saattaa tulla tanssijalle itselleen yllätyksenä, kun vika ei löydykään sieltä, missä oire ilmenee.  Voi myös käydä niin, että tanssija ei itse kykene ongelmaansa ratkaisemaan, vaan siihen tarvitaan tanssinopettajaa, joka on eräänlainen ”liikkeen ammattilainen”.  Omakohtaisia kokemuksia tällaisista opetustilanteista on itselleni kertynyt runsain mitoin, ja oppijan hämmästys ja ilo siitä, että jokin pitkään vaivannut kehollinen ongelma löytääkin ratkaisunsa, on paras palkinto tehdystä työstä.

Aina välillä paritanssin kotimaisella kentällä törmää hieman hämmentävään ja erikoiseen asenteeseen, jonka mukaan tanssikursseilla käyminen tappaa tanssin ilon tai vähintäänkin opettaa vääränlaisia tapoja.  Yleensä samassa asiayhteydessä muistetaan mainita se, että tanssimisesta tai yleensäkään kehon toiminnasta ei voi eikä pidä hankkia mitään tietoa, koska muuten harrastus menee kovin monimutkaiseksi – mikä taas tappaa tanssin ilon.  Sanalla sanoen: pitää olla ja pysyä luomutanssijana.

Tällaisen asenteen itselleen hankkineille esittäisin muutaman havainnollistavan kysymyksen:

1. Tappaako se autolla ajamisen ilosi, jos hankit perustiedot (mitä polttoainetta se syö, mistä täytetään pissapoika, mikä on öljynvaihtoväli) peltilehmäsi konepellin alla hyrräävästä moottorista?
2. Entä tuleeko ajamisesta ilotonta ja tylsää, jos vieläpä käytät autoasi ammatti-ihmisellä huollossa säännöllisin väliajoin?
3. Jos selkäsi kipeytyy pahasti, hoidatko sitä itse luomumenetelmin, vai turvaudutko mieluummin koulutetun asiantuntijan (esim. fysioterapeutti, lääkäri) apuun?

On totta, että ”tieto lisää tuskaa” ja tunnetta omasta rajallisuudesta, mutta se myös tuottaa uutta tietoa ja osaamista ja sitä kautta uuden oppimisen aitoa hämmästystä ja iloa.  Olen onnellinen, että saan olla opettajana tuottamassa tanssijoille tätä iloa ja uusia onnistumisen ja kehittymisen kokemuksia.  Emme milloinkaan ole ”liian hyviä” oppimaan ja opiskelemaan uutta.

Näissä merkeissä toivotan kaikille paritanssiin hurahtaneille – sekä ”luomuille” että ”kurssitetuille” – mukavaa tanssikevättä ja tulevaa kesää.  Ja jos kirjoitukseni kirvoitti halun käydä kokeilemassa tanssikurssia, niin ainakin omille tunneilleni ovat tervetulleita aivan kaikki, joilla on aito halu oppia jotain uutta tanssista ja sitä kautta itsestään.