Alarajahuojennus – rahanarvoinen vinkki tanssinopettajille

indexTällä kertaa päätin antaa blogissani rahanarvoisen vinkin kaikille tanssinopettajille, joiden opetustoiminta on sivutoimista tai muuten vaan vielä pienimuotoista.  Sama vinkki tietenkin koskee kaikkia pienyrittäjiä.  Vinkkini ei ole ns. verosuunnittelua (eli veronkiertoa), vaan ihan Verohallinnon ohjeistuksiin perustuvaa toimintaa.

Päätin kirjoittaa tästä, koska itse olen toiminut tanssiyrittäjänä ns. ”tee itse, säästä rahaa” -periaatteella, eli olen hoitanut kirjanpitoni itse.  Asiansa osaava kirjanpitäjä olisi tietenkin osannut tehdä kaiken tämän minun puolestani.  Itse törmäsin alarajahuojennukseen ikään kuin sattumalta nyt tammikuussa. Onneksi – sillä seurauksena oli, että nyt saan Verohallinnolta takaisin kolmelta vuodelta maksamiani arvonlisäveroja joitakin tuhansia euroja. Nice!

Mennäänpä asiaan: kuten kaikki yrittäjät varmaankin (toivottavasti) tietävät, yrittäjästä tulee arvonlisäverovelvollinen, mikäli hänen yritystoimintansa vuotuinen liikevaihto ylittää tietyn alarajan.  Mutta mikäli toisaalta vuotuinen liikevaihto jää tietyn ylärajan alle, on yrittäjä oikeutettu arvonlisäveron alarajahuojennukseen.  Nämä rajat ovat viime vuosilta seuraavat:

Ennen vuotta 2016:

  1. Yrittäjä on ALV-velvollinen, jos liikevaihto on yli 8500€
  2. Yrittäjä on oikeutettu alarajahuojennukseen, jos liikevaihto on enintään 22 500€

Vuodesta 2016 eteenpäin:

  1. Yrittäjä on ALV-velvollinen, jos liikevaihto on yli 10 000€
  2. Yrittäjä on oikeutettu alarajahuojennukseen, jos liikevaihto on enintään 30 000€

Mikäli tilikautesi pituus (esim. sinä vuotena, jolloin aloitit yritystoimintasi) on vähemmän kuin 12kk, sinun on skaalattava liikevaihtosi koko vuodelle.

Esimerkki: aloitusvuonna tilikautesi oli 1.6.-31.12. eli 7kk. Liikevaihto tältä ajalta oli 6000€. Kerro liikevaihto luvulla 12 ja jaa tilikauden kuukausien määrällä (eli tässä tapauksessa luvulla 7).  Koko verovuodelle skaalattu liikevaihtosi oli 6000€ * 12/7 = 10285,71€.  Verovuonna maksettuja ALV:ta ei sen sijaan koskaan skaalata tällä tavoin.

Alarajahuojennuksen määrä laskee lineaarisesti alarajasta ylärajaan eli niin, että mikäli liikevaihto jää alle alarajan, huojennus on täysimääräinen eli yrittäjä saa kaikki maksamansa ALV:t palautuksena.  Toisaalta, mikäli liikevaihto ylittää ylärajan, huojennus on 0€.  Tämän vuoksi mikäli hyvät tanssialan toimijat arvelette, että vuotuinen liikevaihtonne ylittää alarajan, kannattaa liittyä arvonlisäverorekisteriin ja ottaa maksetuista ALV:sta ”liiat pois” verottajalta myöhemmin alarajahuojennuksena.  Siinä ei häviä mitään!

Tärkeä huomio: verottaja ei laske alarajahuojennusta sinun puolestasi.  Jos siis unohdat tämän, tappio on omasi!  Alarajahuojennus lasketaan ja ilmoitetaan aina verovuoden viimeisen ALV-kauden yhteydessä, ja sen voi ilmoittaa myös jälkikäteen.

Esimerkki: itselläni ALV-maksukausi on neljännesvuosi. Olin jättänyt tekemättä alarajahuojennukset verovuosilta 2015, 2016 ja 2017.  Avasin OmaVero-palvelussa kyseisten vuosien viimeisten neljännesten ALV-ilmoitukset. OmaVerossa on valmis valinta ”Oletko oikeutettu alarajahuojennukseen tällä verokaudella?”. Valitse ”Kyllä” ja syötä verovuoden liikevaihtosi ja maksetut ALV:t. Järjestelmä laskee kyseisen vuoden alarajahuojennuksen puolestasi. Tallenna lomake, ja kyseinen alarajahuojennus siirtyy verottajan käsittelyyn. Aikanaan tulee päätös, ja mahdolliset palautetut ALV:t saat halutessasi suoraan haluamallesi tilille.

Tärkeä huomio: alarajahuojennus on veronalaista tuloa sille verovuodelle, jolloin se maksetaan (ei sille vuodelle, jolta se on peräisin). Se pitää siis lisätä yrityksesi tulokseen.  Muista tämä, ettei tule yllätyksiä.

Kuten sanottua, OmaVero laskee alarajahuojennuksen määrän puolestasi, mutta tein lisäksi pienen Excel-tiedoston, jolla huojennuksen määrän voi myös laskea.  Saat tiedoston täältä.

Lopuksi: olkaapa tarkkoina tällaisten asioiden kanssa, sillä kuten sanottua, verottaja ei tule tarjoamaan sinulle takaisin liikaa maksamiasi veroja, vaan vastuu on sinulla!

Mainokset

”Ei enää alkeisiin, kävinhän niissä kerran jo” – Tanssioppimisen tuska ja tasoryhmät

Kesän tanssileirit on tanssittu ja syksyn tanssikurssit ovat täydessä vauhdissa.  On aika jakaa itseäni jo pitkään askarruttaneita ajatuksia tanssioppimisesta, tasokursseista ja niiden tuskasta.

Jaetaanpa aivan ensiksi keskustelun tueksi laajalti käytetyt tasokurssien värikoodit määrittelyineen.  Olen pannut merkille jo pidemmän aikaa, että tanssikursseilla käyvistä ihmisistä merkittävä osa valitsee taitoihinsa nähden aivan liian kovia kurssitasoja. Niinpä punaisella tunnilla vastaan voi tulla tanssija, joka ei hallitse opetettavan lajin perusaskelta, saati lajinomaista liikettä, vientiä tai seuraamista.  Siniselle tunnille tulee oppilas, joka tokaisee kättelyssä, että juuri tästä lajista minulla ei ole kokemusta, mutta kunhan on hyviä viejiä, niin seuraan mitä vaan. Toisaalta on niitäkin (joskin paljon vähemmän), jotka jumittavat vuodesta toiseen taitoihinsa nähden liian helpoilla kurssitasoilla ja joita ei oikein saa rohkaistua ottamaan haastetta tanssielämäänsä, koska he pitävät itseään liian huonoina tanssijoina siirtyäkseen seuraavalle tasolle.

 

Mistä on kyse?

Dunning-Kruger
Kuva 1.  Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma.

Katso kuvaa 1.  Ideaalimaailmassa, kun opimme uutta taitoa, käsityksemme taitojemme tasosta kasvaa taitojen myötä lineaarisesti (vihreä viiva).  Sosiaalipsykologit David Dunning ja Justin Kruger tekivät vuosituhannen vaihteessa eri ryhmille joukon psykologisia kokeita, jotka osoittivat kuitenkin selkeästi, että tosiasiassa kärsimme kognitiivisesta biaksesta, jonka seuraukset ovat dramaattisia:

  1. Kun taitomme ovat vähäiset, yliarvioimme ne rankasti.  Tämä johtuu lähinnä siitä, että kyetäksemme arvioimaan osaamistamme tarvitsisimme juuri niitä taitoja, joita meillä ei vielä ole.
  2. Taitojen kasvaessa harjoittelun myötä meillä on hienoinen taipumus aliarvioida niitä suhteessa muihin.  Tämä johtuu lähinnä, että kun alamme (vuosien harjoittelun jälkeen) kokea tekemisen helpoksi, teemme virheolettamuksen, että kyse on helposta asiasta myös muille. Emme siis täysin kykene huomaamaan, että se, mitä osaamme jo, onkin vaikeaa.

Dunning-Kruger-vaikutuksessa on oikeastaan kyse samasta oppimisen nelikentästä, josta kirjoitin reilu vuosi sitten.  Uusien taitojen oppiminen tässä nelikentässä seurailee kaavaa

  1. Tietämättömyys: en tiedosta, mitä en osaa. Dunning-Kruger-vaikutus tuntuu vahvana.
  2. Turhautuminen: alan tulla vähitellen tietoiseksi siitä kaikesta, mitä en vielä osaa.
  3. Ihanuus: tiedostan oppivani koko ajan uusia taitoja, mutta niiden käyttäminen vaatii vielä tietoista ponnistusta.
  4. Automaatio: uusi asia on opittu niin hyvin, että se on siirtynyt kehomme automaattiseksi rutiiniksi.
Oppimisen_nelikentta_tanssikurssivarit
Kuva 2.  Oppimisen nelikenttä. Ruutu 1: tietämättömyys, ruutu 2: turhautuminen, ruutu 3: ihanuus, ruutu 4: automaatio.

Kuvan 2 nelikentän osiin valitut värit eivät noudattele sattumalta tanssikurssien värikoodeja – siitä myöhemmin lisää.

 

Onko olemassa liian hyviä oppilaita?

Tasoryhmillä on tarkoitus tarjota tukea tanssioppimiselle kahdella tapaa: ensinnäkin, keskimääräisesti oppiminen ryhmässä on tehokkaampaa, jos tanssijoiden tasoerot eivät ole liian suuret, ja oppilaiden jo omaksumat keholliset taidot riittävät keskittymään opettajan tarjoamaan materiaaliin.  Toiseksi, oppilaan edistyminen tasoryhmissä ja opettajan suosittelema siirtyminen haastavampaan tasoryhmään antaa oppilaalle realistista palautetta hänen osaamisestaan ja kannustaa häntä tanssijan opintiellä.

Yleisesti ottaen Dunning-Krugerin käyrän negatiivinen osio ei ole mielestäni tanssikursseilla iso ongelma. Tahtoo sanoa, että on suhteellisen harvinaista, että kurssitasolla on paljon liian hyviä oppilaita.  On huomattava, kuten aiemmin olen kirjoittanut, että tanssioppimisen nelikentässä jokainen tanssija etenee eri taidoissaan joka hetki jossain ruudussa: toiset taidot ovat jo pitkälle kehittyneet, mutta joissain muissa taidoissa ollaan vielä ykkösruudussa.  Bugg sujuu, mutta rumban lantionliike on hakusessa. Tango sujuu, mutta hitaan valssin ylevä liike ei tahdo millään pysyä kuosissa. Esimerkkejä riittää.

IMG_3656Lisäksi olen pannut merkille vuosien mittaan, että todella osaavat tanssijat tykkäävät kerran toisensa jälkeen ”ottaa vauhtia” hyvien opettajien alkeistunneilta, joissa opettaja harjoittaa ko. lajin perustekniikkaa ja kenties eriyttää opettamistaan tarjoamalla lisähaasteita kokeneemmille tanssijoille.  Tai hyvä viejä tulee kehittämään taitojaan viejänä ja tanssimaan alkeisseuraajien kanssa. Minä pidän tätä pelkästään myönteisenä ilmiönä, ja arvostan näitä tanssijoita.  Heidän taitonsa ovat jo sillä tasolla, että he tiedostavat, miten paljon eivät vielä osaa.  Tämä tieto tuo tanssin oppimiseen kaivattua nöyryyttä.

 

Kun en vielä ymmärrä, mitä en osaa

Isohko ja tunnustettu ongelma sen sijaan tanssikursseilla on Dunning-Krugerin käyrän jättimäinen positiivinen piikki (Kuva 1, vasen reuna) eli ylivertaisuusvinouma.  Vähäiset tanssitaidot yhdistettynä niiden rankkaan yliarviointiin eivät ole helppo tilanne: eivät opettajalle, ryhmälle eivätkä varsinkaan oppilaalle itselleen.  Tie tältä käyrältä kohti realistisempaa itsetuntemusta käy vain tarkan ja rehellisen palautteen kautta. Ideaalitilanteessa tämä palaute tulee liikkeen ammattilaiselta eli osaavalta tanssinopettajalta/ohjaajalta.  Rehellisen palautteen antaminen on osa meidän ammattitaitoamme – vaikka ei aina olekaan sitä miellyttävintä puuhaa.

Itse ajattelen niin, että kun aikuinen oppilas on tullut tanssitunnilleni, hän haluaa oppia.  Oppiakseen hänen pitää saada tietää, mitä ei vielä osaa, mutta häntä ei saa lyödä eikä lannistaa tällä tiedolla.  Korjaavan palautteen antaminen on siis taitolaji, eikä suinkaan helppo sellainen. On osattava kannustaa alkeisoppilasta jatkamaan opintiellään osoittamalla myös, missä asioissa hän on jo edistynyt. On osattava kertoa rehellisesti, milloin on aika siirtyä seuraavalle kurssitasolle.  Ja ennen kaikkea on osattava kertoa myös rehellisesti ja oppilasta kunnioittavasti, milloin sen aika ei vielä ole.

Batman_alkeisiin2Oppilas, joka tanssii taitoihinsa nähden liian vaativalla kurssitasolla, on ongelma sekä muulle ryhmälle että itselleen.  Hänen puutteelliset tanssitaitonsa aiheuttavat ongelmia vaihtoringissä, kun tanssiparit eivät pääse hänen kanssaan harjoittelemaan opettajan suunnittelemaa (ja kyseisen oppilaan nykyisiin taitoihin nähden liian vaativaa) materiaalia. Lisäksi hän joutuu taistelemaan oman turhautumisensa kanssa, kun tunnin materiaali ei vain millään kehollistu (koska edellytyksiä siihen ei vielä ole).  Oppimisen teorioiden mukaan me toki opimme uutta, kun meidät viedään pois mukavuusalueeltamme, eli kun meidän jo osaamiemme asioiden päälle tarjotaan uusia oppimishaasteita. Mutta kun meidät viedään mukavuusalueeltamme liian kauas, ei oppimista juurikaan tapahdu, vain turhautumista.

Viime kuussa kirjoitin yhteenvetoa Valasrannan Tanssileiristä 2017.  Kirjoituksessani pohdin myös tasoryhmiä ja päädyin tähän tiivistelmään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Miksi ihmiset valitsevat liian vaativan kurssitason?

Mahdollisia syitä tälle on useita, eikä niitä liene syytä tässä kirjoituksessa sievistellä:

Dunning-Kruger-vaikutuksen ytimessä on kykenemättömyys arvioimaan tanssitaitojemme vähäisyyttä ja taipumus tässä tilanteessa myös rankasti yliarvioida ne. Jos rehellistä ja asiantuntevaa palautetta ei ole saanut, jäävät käsitykset omista taidoista epärealistisiksi, ja syöksymme päätä pahkaa vaativammille kurssitasoille kuin norsut posliinikauppaan. Kun johan minä kerran kävin ne alkeet, en minä sinne nyt enää.

Oppilas saattaa luulla saavansa rahoilleen enemmän vastinetta vaativammalla kurssitasolla, koska siellä opetus on jollain tavoin parempaa.  Tämä on vaarallinen harha – parhaiden opettajien ja tehokkaimman opetuksen tulisi keskittyä nimenomaan alkeistasolle, jolla tanssijuuden perusteet ja motivaatio oppimiseen luodaan. Tällä tasolla myös annetaan tarkkaa ja rehellistä palautetta, joka mahdollistaa oppilaan kokeman ylivertaisuusvinouman asteittaisen katoamisen. Eli oppilas oppii tietämään, mitä ei vielä osaa, samalla kun häntä kannustetaan harjoittelemaan lisää perusasioita.

Seuraaja ajattelee, että vaativammalla tasolla on parempia viejiä, jolloin he oppivat enemmän.  Tämäkin on harhaa ja lisäksi varsin itsekäs ajatus: jos sinulla ei ole kehollisia edellytyksiä seurata tasoosi nähden liian vaativia opetettavia asioita (kuvioita, lajinomaista liikettä jne.), ei hyväkään vienti voi sinulle niitä edellytyksiä luoda.  Toki saatat pystyä tanssimaan vaativan kuvion, kun viejä sen sinulle ”rautalangasta vääntäen” vie, mutta ei uusi materiaali kehoosi sillä vielä asetu. Lisäksi kannattaa uhrata ajatus myös niille viejäparoille: he tulivat punaisen tason tanssijoina punaiselle tunnille. Haluavatko he uhrata oman oppimisensa (ja rahansa) sinun kävelyttämiseesi?

Miehistä on tanssilavoilla huutava pula, ja usein kursseillakin. Daamit saattavat ajatella, että kun uusi mies tulee tunneille, hänestä pitää pitää kynsin hampain kiinni, ja tekevät tämän ylistämällä alkeisoppilaan vielä varsin vaatimattomia tanssitaitoja.  Eli antamalla epärealistisen myönteistä vertaispalautetta – usein pyytämättä ja yllättäen.  Tämä tietenkin on omiaan vahvistamaan alkeistason miesten ylioptimistisia käsityksiä omista taidoistaan. Tanssipalautteen antaminen kannattaisi yleensä ottaen jättää tunnin opettajille, joiden pitäisi olla tanssiliikkeen ammattilaisia.  Jos vertaispalautetta käytetään, se tehdään tunnilla ohjatusti ja rajoitetusti, opettajan ohjeiden mukaan (esim. kukin tanssipari antaa toisilleen yhteisen tanssin jälkeen yhden myönteisen kommentin).

Miesten ”alijäämästä” naisiin nähden tanssilavoilla on toinenkin seuraus: miehet tulevat innokkaasti haetuiksi, vaikka puutteellisinkin taidoin. Tämäkin voi viedä miehen tanssikuplaan, jossa hän näkee itsensä jo parkettien partaveitsenä, vaikka herkkyys on vielä lähinnä tiejyrän tasoa. Eivätkä partaveitset nyt enää alkeisryhmissä käy, eihän?  (Vastaus: kyllä käyvät, kuten ylempänä kirjoitin.)

Ja ollaanpa rehellisiä: emme me opettajatkaan tilanteeseen aivan syyttömiä ole. Opettaja taistelee taloudellisten realiteettien kanssa ja haluaa maksimoida kurssien tuottoa pitämällä tasoryhmissä oppilaita, joilla ei ole taidollisia edellytyksiä pysyä ryhmän opetuksen mukana. Usein opettaja päätyykin sitten lennosta alentamaan tunnin tasoa ja helpottamaan materiaalia, jolloin punaisesta tulee sininen ja sinisestä vihreä.  Lisäksi korjaavan palautteen antaminen on haastavaa, ja toisinaan ikävääkin, ja opettaja saattaa sen vuoksi vältellä sitä.

 

Yhteenveto

Yhdistetäänpä ajatukset Dunning-Kruger-vaikutuksesta, oppimisen nelikentästä ja tasoryhmistä yhteen kuvaan:

Dunning-Kruger - tasokurssit
Kuva 3.  Dunning-Kruger-vaikutus, oppimisen nelikenttä ja tasoryhmät.

Kuva 3 pyrkii kuvaamaan tanssijan opintietä siten, kuin se optimaalisesti kulkisi tasoryhmästä toiseen:

Vihreällä tasolla olemme untuvikkoja, emmekä tiedä vielä, mitä osaamme, mutta saamme siitä koko ajan lisää tietoa oman treenin ja opettajan tarkan palautteen kautta.

Vähitellen uskaltaudumme (toivottavasti opettajan suosituksesta) siniselle tasolle, jossa haasteena on motivaation säilyminen, kun yhtäkkiä tiedostamme kipeästi, mitä kaikkea emme vielä osaa, ja ehkä vertailemme puutteellisia taitojamme liikaa muihin.  Tällä tasolla opettajan kannustus on erityisen tärkeää – meidän pitää nähdä ja tiedostaa, että taitomme karttuvat koko ajan siitä huolimatta, että tanssissa on niin paljon, mitä emme vielä tiedä tai osaa.

Punaisella tasolla olemme jo tiedostaneet, että opimme kovaa vauhtia uusia taitoja, ja se on ihanaa! On ihanaa huomata, että se rumban lantionliike humpsahtaa viimeinkin kohilleen ja tanssi helpottuu. On ihanaa huomata osaavansa käyttää lapatukea ja ydintukea, vaikka kaikki vaatiikin vielä melkoisesti tietoista ponnistelua.

Mustalla tasolla osaamme jo paljon taitoja, joita emme edes tiedosta osaavamme. Käytämme huomaamattamme oppimisen siirtovaikutusta ja omaksumme nopeasti uusia asioita ja variaatioita vanhoista.  Silti tiedostamme – toisinaan kipeästikin – mitä taitoja meiltä vielä puuttuu. Tiedämme, ettemme voi koskaan tulla täydellisiksi tanssijoiksi, mutta kaikki laadukkaat tanssikilometrit – vaikka palaten aika ajoin vihreälle tunnille oppimaan jotain uutta asiaa – vievät meitä tanssijoina eteenpäin.

Loppusanat

Pidin juuri neljän sunnuntain mittaisen wanhan tangon alkeiskurssin Myyrmäessä. Kolmannelle tunnilleni ilmestyi pari, joka kuuluu lajin Suomen huippuihin.

”Tulimme hankkimaan lisää kilometrejä.”

Tunnustan: olen itsekin wanhan tangon suhteen vahvasti opintiellä, ja matkaa riittää.  Vaikka olen jo suhteellisen kokenut tanssinopettaja, vasta opettelen wanhan tangon ohjaamista. Silti tunnin jälkeen tanssijat kysyivät neuvoani erääseen argentiinalaisesta tangosta lainattuun tanssiliikkeeseen, joka oli jonkin aikaa askarruttanut heitä.  Yhdessä löysimme tien eteenpäin.

Ja tämä on asenne, joka ei lakkaa hämmästyttämästä ja ihastuttamasta minua.  Että huipputanssijat palaavat perusteisiin, tulevat hankkimaan lisää kilometrejä. Eli tiedostavat, että tanssimaan oppii vain tanssimalla, laatukilometrejä toisensa jälkeen. Että jokaisella – tanssin tasosta riippumatta – on aina jotain uutta opittavaa.  Että tanssimatkamme on lopultakin aina kesken.

Oltaisiinko vain tässä ja halattaisiin? Paritanssista ja läsnäolosta

27F68CDD-1DD8-B71C-07140460326ED1F2-largeOletko koskaan seurannut sivusta ajatuksella lasten leikkimistä?  Leikkiessään lapsi keskittyy täydellisesti nykyhetkeen, ympäristönsä tutkimiseen ja sen loputtomien mahdollisuuksien hakemiseen.  Leikkivä lapsi ei muistele menneitä eikä haikaile tulevaa. Vain nykyhetki on totta, ja lapsen läsnäolo on täydellistä.

Muutama vuosi sitten aloin seurailla vaivihkaa tanssipaikoilla ihmisten tanssimista; en jakaakseni mielessäni arvosanoja tanssiteknisesta osaamisesta, vaan seuratakseni, miten tässä hetkessä läsnäolevia tanssijat tuntuivat olevan.  Havaintoni hätkähdyttivät minua: näin paljon pareja, jotka tanssivat keskenään yksintanssia, juuri toisiaan vilkaisematta. Tiedän, että sivusta tulkitseminen altistaa minut aina ajatusvääristymille; silti en voinut välttyä siltä kyllästymisen tunteelta, joka minulle sivustakatsojalle tanssista välittyi.  Päätin yrittää tehdä asialle jotain, koska tanssinopettajana minulla on pienenpieni mahdollisuus vaikuttaa tanssia opiskelevien ajatuksiin.  Aloin puhua tunneilla läsnäolosta ja vähitellen pienin harjoituksin myös opettaa sitä.  Nyt, kun konseptia on testattu pienissä ja suurissa ryhmissä – viimeisimpänä Valasrannan leirin yli 80 oppilaan upea ryhmä – ja kun tätä kirjoitusta on minulta erikseen pyydetty, on aika avata tekstillä, mistä on kyse.

Mutta ennen kuin aloitan, haluan kertoa, etteivät ajatukseni ole millään tavoin ainutlaatuisia, enkä omista niitä.  Mm. tanssinopettaja Hanna Tuominen on kirjoittanut läsnäolosta hyvin ansiokkaasti eri foorumeilla, ja kannattaa ehdottomasti tutustua hänen blogiinsa.  Myös tanssinopettaja Ulpu Jarva on käyttänyt läsnäolemisen tekniikoita omassa opetuksessaan jo pidemmän aikaa.

 

Kokemisen kerrokset

Mielemme voidaan ajatella prosessoivan kokemuksiamme ja reagoivan niihin kolmella sisäkkäisellä tasolla, jotka voidaan kuvata seuraavankaltaisella ”sipulimallilla”:

Kokemisen kehät.PNG
Kokemisen kerrokset.  Lähde: Sarah Silverton, Mindfullness – tietoisen läsnäolon läpimurto, 2013.

Suora kokemus sisältää kehon aistimukset (kosketuksen, paineen, painon, lämpötilan, lihasjännityksen tai -rentouden), tunteet ja kokemukset, joihin liittyy ääni, näköhavainto, haju ja maku.  Tähän keskukseen saapuvat aistimukset vaikuttavat suoraan fyysiseen kehoomme ja tunteisiimme. Se on vakaa ydin, jonne palaamme silloin, kun meidän pitää pysähtyä ja kohdistaa täydellinen huomiomme siihen, mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu.  Suora kokemus paritanssissa voi olla vaikka välitön kokemus toisen kehonpainosta ja sen vuorovaikuttamisesta omani kanssa.

Ajatukset suorasta kokemuksesta ovat mukana sitä tunnistaen, nimeten ja luokitellen: tämän viejän vienti on todella kevyttä / kylläpä tanssi tuntuu raskaalta tämän parin kanssa / tämän parin tanssiote on liian voimakas / tämä daami seuraa minua johdonmukaisesti ja koko kehollaan.

Ajatukset ja tulkinnat: aivomme hakevat luontaisesti ja jatkuvasti kaikelle merkityksiä. Mielemme yrittää nähdä kokemuksessamme merkitystä kytkemällä sen joko menneisyyden tai kuvitellun tai odotetun tulevaisuuden aikoihin, paikkoihin ja tapahtumiin. Tämä kokemisen kerros on ollut evolutiivisesti hyvin hyödyllinen, jotta mielemme on pystynyt nopeasti esimerkiksi luokittelemaan metsässä kuulemansa äänen vaaralliseksi villipedoksi (jonka on kohdannut aiemmin) ja käskemään kehoa pakenemaan.

On huomattava, että aivomme prosessoivat kaikkea kokemaansa jatkuvasti näillä kolmella tasolla; se on siis aivojemme luontaista toimintaa.  Tämä sisältää kuitenkin mahdollisen ongelman, johon tulen seuraavassa kappaleessa.

 

Tulkitsemisen taakka

couple yelling at each otherUsein mielemme siirtää meidät hyvin nopeasti suoran kokemuksen vastaanottamisesta  merkityksiä ja assosiaatioita koskevalle käsitteelliselle uloimmalle kehälle (kuvassa tätä ilmentää paksu harmaa nuoli).  Tämän seurauksena mielemme lyö nopeasti leimoja ja luo tarinoita varsinaisen nykyhetken suoran kokemuksen päälle, ja nämä tarinat voivat johdattaa meidät nopeasti niin kauas, että irtaannumme kokonaan suorasta kokemuksesta.

Miksi aivojemme tarinointi sitten on meille tanssijoina vahingollista?  Siksi, että tarinoilla, joita huomaamme toistelevamme, ei ole useinkaan mitään tekemistä tanssiparimme kanssa!  Voimme saada itsemme kiinni ajatuksista ja oletuksista, jotka eivät kestä kriittisempää tarkastelua.  Koska aivomme hakevat merkityksiä – järjestystä kaaokseen – ne pyrkivät liittämään uloimmalla kokemiskerroksella suoran kokemuksen joko johonkin aiemmin koettuun tai tulevaisuuden ennusteeseen tai toiveeseen:

”Pentti vie ihan kuin entinen mieheni, se paskiainen, joka lähti toisen naisen matkaan. Pentti on ällöttävä, en haluaisi hänen hakevan minua.”

”Marketta on kiva. Hän flirttailee aina kanssani tanssiessamme. Hän on varmaan kiinnostunut minusta.”

”Voi ei, taas Risto tulee hakemaan minua. Hän tanssii tangot aina niin tylsästi. Taas on tiedossa haukotuttavat kuusi minuuttia.”

Näettekö, miksi nämä ajatukset voivat olla vahingollisia?  Koska Pentti, Marketta ja Risto ovat autuaan tietämättömiä niistä – ja täysin syyttömiä niihin.  Aivomme hyppäävät helposti vaunuun, joka vie meidät täysin pois nykyhetken puhtaasta tanssikokemuksesta, joka meille olisi tarjolla.  Hypätessämme sen vaunun kyytiin teemme samalla vääryyttä tanssikumppaneillemme, lähimmäisillemme.

Jatkuva ”tulkitsemiskerroksella eläminen” tuottaa meille myös hyvin helposti tanssiin ja yleisemminkin elämään liittyviä ajatusvääristymiä, joista olen aiemmin kirjoittanut.  Viitaten aiempaan kirjoitukseeni: erityisen herkkää tanssikansa tuntuu olevan yleistämään, aivoluteilemaan, henkilökohtaistamaan, leimaamaan ja lähtemään emotionaalisen päättelyn tielle – kun toisessa vaakakupissa olisi tarjolla tanssikokemus puhtaimmillaan ja aidoimmillaan.

 

Yksi mahdollinen ratkaisu: Hyväksyvä tietoinen läsnäolo

images.jpgHyväksyvä tietoinen läsnäolo (engl. mindfulness) on yksinkertainen elämänhallinnan menetelmä, jossa pyritään erilaisin meditatiivisin harjoittein säilyttämään suoran kokemuksen vakaa ydin ja havaitsemaan nykyhetken kokemus puhtaana, sellaisena kuin se on, vailla arvottamista ja luokittelua.  Karkeasti ajateltuna tietoisessa läsnäolemisessa pyrimme hetkeksi luopumaan sipulimallin uloimman tulkintakerroksen käyttämisestä tanssihetkemme ajaksi.  Erilaisin tanssiharjoituksin pyrimme pääsemään sellaiseen keskittyneisyyden tilaan, jossa koemme tanssihetken, itsemme ja toisemme, sellaisenaan, lempeästi ja ilman arvottamista havainnoiden.

Harjoituksia on monenlaisia, eivätkä ne vaadi minkään erityisen tanssilajin tai -tekniikan tiukkaa hallintaa – enemmänkin hetkeen heittäytymistä ja avointa mieltä.  Jotta pystymme tehokkaasti riisumaan mielestämme ennakko-odotukset toisistamme tanssijoina, käytän harjoituksia, joissa joko viejät, seuraajat – tai kummatkin (tämä vaatii erikoisjärjestelyitä) ovat silmät kiinni, eivätkä siten pysty tunnistamaan toisiaan näköaisteillaan.  Kokemusteni mukaan juuri nämä harjoitukset ovat olleet seurauksiltaan suorastaan järisyttäviä.  Ne ovat tarjonneet silmät kiinni liikkuville täysin uudenlaisen, kihelmöivän ja sydämeenkäyvän tanssikokemuksen tuntemattoman kanssa.  Kun emme tunne toista, emme tee turhia olettamuksia hänestä emmekä rinnasta häntä menneisyytemme traumoihin.  Näin pääsemme lähemmäksi intiimin paritanssikokemuksen suoraa ydintä.

Valasrannan Tanssileirillä sain ensimmäisen kosketukseni kizombaan Johannan ja Omarin tanssitunnilla. Tunti aloitettiin niin, että toisilleen tuntemattomat oppilaat kerääntyivät opettajien ympärille hyvin lähekkäin – paljon lähemmäs kuin mihin suomalainen normaalisti toisen ihmisen päästää. Siinä seisoimme kuin ruuhkaratikassa.  Sitten halasimme vieruskaveriamme, tuntematonta ihmistä. Ja tästä halauksesta lähdimme liikkumaan vapaasti toistemme kanssa jossakin suhteessa soivaan musiikkiin.  Läsnäolon ja läheisyyden kokemus oli suorastaan huumaava, ja hyvin liikuttava.

Arvatkaa, mikä ryhmässä muuttui ensimmäisen tauon jälkeen, kun se kokoontui seuraavalle tunnille?  Arvasitte oikein: koko alkujärjestäytyminen sujui murto-osassa aiemmasta. Ihmiset suorastaan riensivät toistensa lähelle, halaamaan toisiaan. Me jäyhät ja pidättyväiset suomalaiset halusimme päästää toisemme intiimikehiemme sisään. Toki me teemme sen paritanssijoina useinkin, mutta nyt mukana oli myös läheisyyden kokemuksen suora ydin. Olimme läsnä ja halasimme, vailla tulkintoja, vailla yleistyksiä.

 

Loppusanat

Olen sivunnut näitä teemoja aiemminkin, ja esitän tähän loppuun lainauksen aiemmasta tekstistäni:

”Jälleen kerran haastan teidät, rakkaat lukijani, lähtemään tanssilattialle kokeilumielellä: tyhjentäkää päänne turhista ajatuksista ja tarttukaa tähän ainutlaatuiseen tanssihetkeen, joka ei koskaan ole toistunut eikä tule toistumaan juuri samanlaisena, juuri tämän parin kanssa, hyväksyen itsenne ja hänet. Ottakaa yhdessä askel. Kuunnelkaa kehoillanne, miten toistenne liikkeen ymmärrätte. Älkää kiiruhtako mistään pois, älkää kiiruhtako mitään kohti. Olkaa juuri tässä ja keskustelkaa tanssillanne. Olkaa uteliaita.”

Jälleen kerran loppuun varoituksen sana: askelten määrä tanssissanne saattaa hälyttävästi vähentyä, mutta kokemuksen syvyys hätkähdyttää ja liikuttaa jotain sisällänne.  Älkää pelätkö edes sitä, että nämä syvät kokemisen hetket saattavat nostattaa kehoistanne esiin muistoja, kyyneliäkin.  Sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta, tanssilattiallakaan.

* * *

Jos luit tämän, kiinnostuit ja olet tanssiseurasi touhuissa mukana, minua saa tilata pitämään tanssikursseja läsnäoloteemalla kauaskin.  Vaikutan pääkaupunkiseudulla, mutta juna kulkee. Ota yhteyttä jyrki.keisala@gmail.com.

Kahden todellisuuden tanssimaailma

tanssii_keskusteleeTanssivuosi 2016 alkaa olla lopuillaan – tänään vielä ehtii käväisemään Ruusulinnassa, ja se on sitten siinä; tervetuloa uusi vuosi ja uudet kujeet!  Näin vuoden päätteeksi ajattelin kirjoittaa niistä kahdesta tanssitodellisuudesta, jotka me monet seuratanssia rakastavat kohtaamme viikottain.

Halusimmepa tai emme, sosiaalinen media on tullut elämäämme jäädäkseen.  Päivitämme statuksiamme, nappailemme kuvia Instagram-tileillemme, seurailemme toinen toistemme arkea ja juhlaa.  Kuulumme myös erilaisiin somen viiteryhmiin, ja voidaan sanoa, että suomalaiset keskustelevat keskenään somesovellusten kautta varmaankin enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin.  Aina emme kuitenkaan ymmärrä, ettei somen ”todellisuudella” välttämättä ole juurikaan kosketuspintaa Oikeaan Elämäämme.

Esimerkki: Suomeen tuli tänä kohta loppuvana vuonna kuulemma aivan valtaisa määrä turvapaikanhakijoita, ja kuulemma maamme taloudellinen kantokyky ei riitä heistä huolehtimiseen. Lisäksi nämä pakolaiset kuulemma aiheuttavat maassamme valtaisan määrän ongelmia – jopa suoranaisen rikosaallon.

Tällaisen kuvan tilanteesta saatat saada, jos yksisilmäisesti seuraat tiettyjä Facebook-ryhmiä ja nettijulkaisuja.  Mikä on todellisuus?  Asun Helsingissä ja liikun täällä suhteellisen paljon.  Kohtaan turvapaikanhakijoita lähinnä julkisissa liikennevälineissä, enkä ole kokenut koko vuonna heidän täällä olemisestaan pienintäkään haittaa.  Maamme talous on kurjassa jamassa, mutte valonpilkettä näkyy jo, enkä ole huomannut talouden romahtaneen näiden muutaman kymmenen tuhannen ihmisen takia.

tanssi_kuuluu_kaikille
Kuluvana vuonna erityisesti daamit ovat rohkaistuneet harjoittelemaan viemistä.

Miten on sitten tanssikulttuurimme laita?  Valitsin ylläolevan esimerkin sen vuoksi, että arvelen seuratanssin harrastajamäärien olevan samaa kertaluokkaa.  Tuoreet tutkimukset tästä puuttuvat, mutta oma lonkalta heittämäni arvio on, että tanssilavoilla ja -kursseilla elämästään nauttii suht aktiivisesti noin 30000 tanssin ystävää.  Lähes joka ikinen ilta tuhannet harrastajat eri puolilla maatamme nauttivat tanssin opiskelusta – tai sitten vain ihan musiikin vietäväksi heittäytymisestä ja kehollisesta keskustelusta.

Facebookin paritanssiin keskittyneistä ryhmästä suurimpia on tanssiporukka, johon kuuluu kirjoitushetkellä 10651 jäsentä.  Määrä kuulostaa suurehkolta, sillä sehän on noin kolmasosa harrastajista, eikö?

Ei oikeastaan, sillä aktiivisten kirjoittajien määrä on arviolta jonkin verran alle sadan.  Se on noin kolme promillea kaikista harrastajista.  Nämä kolme promillea – minä mukaan lukien – tykkäävät somekeskustella vähän kaikesta, mikä tähän ihanankamalaan harrastukseemme (ja joidenkin ammattiin) liittyy: hakukäytännöistä, tanssivaatteista ja -kengistä, sukupuolijakaumasta, buggin vasemman käännöksen viidennestä askeleesta (!), buggin oikean käännöksen kolmannesta askeleesta, kimppakyydeistä, tanssipaikkojen hyvistä ja huonoista puolista, tanssireissuistaan, tanssilavalla saaduista kyynärpääiskuista, paritanssin sukupuolisuudesta tai -ttomuudesta, cha chan taka-askeleesta, vesipisteen sijainnista, tanssibändeistä ja niille taputtamisesta.

Onko tämä kolmen promillen käymä keskustelu sitten oikeaa tanssitodellisuutta?  On se ehkä heille/meille.  Silti ovat ne 29900 muuta harrastajaa, jotka vain ”juovat ja pissaavat, antaa muiden selittää”, takavuosien vaippamainosta siteeratakseni.  Elämme kahden tanssitodellisuuden maailmassa: on olemassa tanssipaikkojen todellisuus, ja on olemassa tanssista keskustelemisen todellisuus.  Mittasuhde-ero näiden kahden todellisuuden välillä olisi hyvä aina välillä yrittää muistaa; minulla ei ole suuren suuria kuvitelmia siitä, että edes tanssinopettajana ja tanssimaailman aktiivitoimijana kykenisin kääntämään 30000 matkustajan laivaa kovin nopeasti mihinkään suuntaan.

Nettikeskusteluiden riippakivinä on aina ollut erityisesti kaksi psykologista ilmiötä: vahvistusvinouma ja yleistäminen.  Tämä kannattaa muistaa erityisesti vaikka silloin, kun lukee jonkun kirjoittajan tarinaa siitä, miten joskus Pihtiputaan Polkka-Pirtissä joku mummo sanoi salin reunalta mulle pahasti.  Tai kun joku helikopteroija tallasi kuukausi sitten Hauhon Humppa-Helvetissä jotain foksaajaa jalalle.  Näissä tilanteissa peräänkuuluttaisin mediakriittisyyttä ja sen pohtimista, kannattaako noista – kirjoittajilleen tosista – kokemuksista tehdä minkäänlaisia yleistyksiä.  Kaikki mummot eivät liene pahasuisia edes Pihtiputaalla, eikä jokainen kädenalitanssija pidä tapanaan tanssia toisten varpailla.

Aina väliin kuulen satunnaisempien tanssikeskusteluja seuraavien henkilöiden suusta, että ”tanssi on mennyt näköjään niin monimutkaiseksi suorittamiseksi, ettei sinne lattialle varmaan enää tällainen tavis mahdu”.  Heitä rohkaisisin vertaamaan näitä kahta tanssitodellisuutta keskenään ja päättelemään, kumpaan he kuuluvat.  Tanssiminen ja tanssista keskusteleminen eivät ole sama asia.  Edelleenkin, joka ikinen ilta, jokaisella tanssilippunsa lunastaneella on yhtäläinen oikeus nauttia tanssista tavallaan, muut nauttijat huomioiden.  Mikään ei ole monimutkaisempaa kuin miksi sen itsellesi teet.  Se, että minä opettajana kannan ammattini puolesta huolta tanssikurssilla vaikka siitä cha chan taka-askeleesta, ei millään tavoin tarkoita, että sinun pitäisi välttämättä jakaa huoleni.

Molemmat ylläkuvatut tanssitodellisuudet ovat läsnä koko ajan, mutta molemmissa todellisuuksissa ei ole mikään pakko elää.

Tanssi kuulukoon aivan kaikille myös tanssivuonna 2017!

Miksi välillä tökkii? Asiaa tanssioppimisen nelikentästä

No niin, kesälomat on ”lusittu”, ja syksyn tunnit ovat taas pyörähtäneet käyntiin.  Tanssinopettajakollegani Päivi Viiri jakoi Facebookissa mielenkiintoisen videon, joka herätti ajatuksia tanssioppimisesta.  Nyt kun syksyn tanssikurssit ovat alkaneet, haluan jakaa ajatuksiani etenkin teille, jotka väliin tuskastutte tunneilla ja ajattelette, ettette edisty, tai että tanssinne on ottanut jopa takapakkia.

Tähän alkuun heti tiivistelmä koko aiheesta, jos et jaksa lukea tätä pidemmälle:

Luultavasti tuo tunteenne on väärä, ja oppimista on jo tapahtunut.

Tässä artikkelissa kuvailtu oppimisen teoria tulee Andrew Suttonilta, joka on maailmanluokan swing-tanssija ja tanssinopettaja.  Teoriassa on kuvailtu tanssioppimista, mutta sitä voidaan soveltaa kaikkeen oppimiseen.  Suomennan Suttonin kuvaileman teorian tanssioppimisen nelikentäksi, ja sitä voidaan kuvata seuraavalla kaaviolla:

Oppimisen_nelikentta

Kaaviossa rivit ja sarakkeet on nimetty osaamisen tasoa ja tiedostamista kuvaavin termein.  Teorian ytimessä on se, että uuden asian oppiminen kulkee lähes aina reittiä 1 – 2 – 3 – 4.  Avaan oppimisen vaiheita:

1.  En tiedosta – En osaa

etvaanosaa2Tämä on tanssioppimisen ensimmäinen vaihe, tietämättömyysruutu, jota voitaisiin kuvailla ilmaisulla ”en vielä tiedä, mitä en osaa”.  Kaikki juuri tanssiharrastuksen aloittaneet lähtevät liikkeelle tästä ruudusta.  Kun tulet elämäsi ensimmäiselle tangotunnille, et todellakaan tiedä, mitä et osaa; kaikki on sinulle uutta ja ihmeellistä.

Juuri tanssiharrastuksen aloittaneiden kohdalla ymmärrämme, miten asia on: ensin emme osaa oikein mitään.  Emme edes tiedä, mitä emme osaa.  Mutta on hyvin tärkeää huomata, että jokainen tanssija on joissain tanssitaitoonsa liittyvissä osa-alueissa vasta vaiheessa 1.  Haluaisin kutsua tätä tilannetta tanssijan sokeaksi pisteeksi: hän ei osaa jotain tanssiin liittyvää asiaa, mutta hän ei tiedosta tätä osaamattomuuttaan.  Hän voi esimerkiksi työntää lantionsa rumbassa ”väärinpäin”.  Hän saattaa harottaa jalkojaan leveälle taakse astuessaan.  Käsien kannatus saattaa olla puutteellinen, tai hän saattaa tanssia väärään rytmiin.  Esimerkkejä on lukemattomia.

Ykkösruudussa on oikeastaan melko turvallista olla, koska tietämättömyys tekee autuaaksi.  Kun emme tiedosta, mitä emme osaa, liikumme mukavuusalueellamme.  Tässä ruudussa myös ns. ylivertaisuusvinouma on voimissaan, ja tanssinopettajan epäkiitollinen, toisinaan tuskainenkin, tehtävä on saada oppilas ottamaan askel ruudusta yksi ruutuun kaksi.

2.  Tiedostan – En osaa

Tätä oppimisen vaihetta kutsun turhautumisruuduksi.  Tämä on se tanssioppimisen vaihe, jossa oppilaalle kirkastuu se, mitä hän ei osaa.  Rumbalantio niksahtaa liikkeessä väärinpäin, ja videolta näkyy, miten jalat harottavat tangokävelyissä.  Tanssikin menee väärään rytmiin.  Opettajalta tulee palaute, että käsien kannatus on puutteellinen ja yläselkä kaatuu tanssiessa taakse.  Hemmetti, olen lahopää, en vaan osaa!

Väittäisin, että usean tanssijan taival katkeaa turhautumisruutuun.  Kun en kerran osaa, miksi edes yrittää?  Mutta juuri tässä tilanteessa olisi ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että oppimista on jo tapahtunut.  Olet jo siirtynyt osaamattomuuden ja tietämättömyyden autuaasta merestä kohti jonkin uuden asian oppimista ja osaamista!  Todellinen kehittyminen paremmaksi tanssijaksi voi alkaa vasta sitten, kun tiedostat puutteesi.  Kun tulet tietoiseksi jonkin kehollisen asian puutteista, voit alkaa tarkkailla tekemistäsi ja kehittää sitä.  Hyvä opettaja auttaa sinua opintielläsi eteenpäin – ja muistaa myös muistuttaa, että olet oppinut jo jotain.  Et ole lahopää.  Et osaa tätä asiaa ehkä vielä, mutta tekemällä työtä voit sen oppia.

3.  Tiedostan – Osaan

Itselleni tämä tanssioppimisen vaihe on todellinen ihanuusruutu.  Tässä ruudussa koen ne kaikista sykähdyttävimmät tietoisen oppimisen hetket ja oivallukset, kun jokin tanssiin liittyvä taitoni tekee hyppäyksen turhautumisruudusta ihanuusruutuun.

Takavuosina olin samban suhteen pitkään jumissa turhautumisruudussa.  En vain kyennyt löytämään samballe luonteenomaista baunssia ja lantion rotaatioliikettä.  Viimein rohkaisin mieleni ja pyysin tanssinopettajalta apua.  Menimme peilin eteen ja aloin tanssia sambahuiskua.  Opettaja asettui taakseni ja otti lantiostani voimakkaan otteen käsillään. Hän ohjasi käsillään tanssin aikana lantiotani oikea-aikaiseen rotaatioon.  Kehoni vastusteli hetken, ja sitten koin aivan ihmeellisen ”humauksen”, kun lantio lakkasi vastustelemasta ja tekemästä väärää liikettä ja ikään kuin lipsahti ”oikein päin”.  Tanssi muuttui helpoksi ja tunne oli sanoinkuvaamattoman riemukas!

Tässä vaiheessa uusi asia on opittu, mutta sen oikea tekeminen vaatii vielä tietoista ponnistelua.  Minun on tietoisesti ajateltava, että jalkani ojentuvat suoraan taakse, reidet lähellä toisiaan, että estän jalkojeni harittamisen taaksepäin edetessäni.  On muistuteltava itselleen, että käsien luonnollinen kannatus lähtee yläselän lihaksista jne.  Oikeanlaisia toistoja tarvitaan paljon, mutta vähitellen siirryn uuden taitoni suhteen neljänteen ruutuun.

4.  En tiedosta – Osaan

Kutsuttakoon tätä vaihetta vaikka automaatioruuduksi.  Uusi asia on opittu, ja lukemattomien toistojen kautta se on siirtynyt kehomme automaattiseksi rutiiniksi.  Teemme asioita oikein tiedostamattamme.  Jokainen meistä on hyvin monien arkielämän liikkeiden suhteen tässä ruudussa; kaikki osaavat kävellä tasapainoisesti ja taloudellisesti, sen kummemmin miettimättä, mitä tekevät.

Kun tanssissa jokin asia on siirtynyt automaation tasolle, se puolestaan mahdollistaa jonkin toisen liikkeeseen liittyvän asian harjoittamisen – ja saatamme palata tämän uuden asian kanssa taas ruutuun yksi!

* * *

Se, miten kauan vietämme aikaa tanssioppimisen nelikentän ruuduissa, riippuu tietenkin opittavasta asiasta ja meistä itsestämme.  On toki olemassa superlahjakkaita liikkujia, jotka kykenevät nopeaan tahtiin etenemään uusien taitojen omaksumisessa ykkösruudusta nelosruutuun.  Mutta uskon, että suurin osa meistä tanssioppijoista viettävät kyllä melkoisen tovin aikaa jokaisessa oppimisvaiheessa.  Omalla asenteella voi auttaa oppimistaan: jokaisessa ruudussa olostaan voi oppia nauttimaan.  Voin viettää aikaani jopa turhautumisruudussa saaden voimaa siitä, että sentään jo tiedän, mitä en vielä osaa, ja näen, mitä kohti yritän pyrkiä.  Tietämättömyys ei enää hallitse tekemistäni, vaan minulla on selkeä tavoite – oli se miten pieni tahansa.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille lukijoilleni hienoa ja tanssioppimisen täyttämää syksyn alkua.  Olkoon syksynne pullollaan pieniä viivähdyksiä ihanuusruudussa!

Onko paritanssi vaarallista?

valssilla_vastapalloon
”Valssilla vastapalloon” eli naapuriparin tanssijalta potku nilkkaan.

Nyt kun sain mielenkiintosi heräämään raflaavalla otsikolla, niin totean heti kättelyssä: ei ole luultavasti sen vaarallisempaa kuin muutkaan keholliset harrastukset. Kun lattialla liidellään hurmoksessa, välillä vauhdillakin, voi sattua ja tapahtua.

Tämänkertainen kirjoitukseni syntyi lukijoideni pyynnöstä käsitellä naisten kapeakorkoisten kenkien vaarallisuutta tanssilattialla, mutta halusin laajentaa aihetta ja puhua omasta näkökulmastani yleisimmistä ”tanssivammoista”, niiden syntymekanismeista ja ennen kaikkea niiden ehkäisystä.  Kirjoitus sisältää esimerkinomaisia tapausselostuksia.

Kun pohdin tyypillisimpiä tanssivammoja, kolme tärkeintä kategoriaa nousi selkeästi esiin, joten keskityn niihin.

 

1. Kengänkorolla jalan päälle

korkokengalla_tanssikenka_hajalle
Näin daamien kapeakorkoisilla korkokengillä onnistutaan rikkomaan alle osuva tanssikenkä.

Tanssivammojen yleisyydestä ei ole tehty tutkimuksia (aihetta kyllä olisi vaikka opinnäytetyöhön), mutta tapauskertomuksista voi päätellä, että erilaiset ”korolla jalan päälle” -tapaukset ovat hyvin yleisiä.  Kengällä kuin kengällä voi tehdä vahinkoa, jos korolla (tai jollain muulla kengänpohjan osalla) astuu toisen jalan päälle, mutta erityisen vaarallisia tässä suhteessa ovat naisten kapeakorkoiset korkokengät.

Syy tähän löytyy perusfysiikasta ja paineen käsitteestä.  Paine on fysikaalinen suure, joka ilmaisee jollekin pinta-alalle kohdistuvaa kohtisuoraa voimaa, ja se määritellään näin: ”paine = voima / pinta-ala”.  Määritelmästä on huomattava eräs tärkeä seikka: mikäli voima pysyy samana, on painevaikutus sitä suurempi, mitä pienemmälle pinta-alalle voima kohdistuu.

Pieni laskutehtävä selventää asiaa: miehen tanssikengän korko on tyypillisesti pinta-alaltaan noin 30 cm2.  Naisten kapeakorkoisen tanssikengän koron pinta-ala on puolestaan noin 1 cm2 luokkaa. Mikäli mies ja nainen painaisivat yhtä paljon (jolloin kaavassa ”voima” = ”painovoima” on sama), kohdistaisi nainen kenkänsä koron päällä seistessään koron alle kolmekymmentäkertaisen painevaikutuksen verrattuna miehen korkokenkään.

korkokenkaa_jalkapoydalle1
Ja tältä voi näyttää turvonnut jalkapöytä, joka on jäänyt naisen korkokengän kapean koron alle. Jalka oli kipeä monta kuukautta, eikä palautunut entiselleen vaan vaivaa edelleen.

Jos nyt lievennetään tilannetta ja oletetaan mielivaltaisesti, että me miehet painamme keskimäärin kaksi kertaa niin paljon kuin naiset, on naisen kapean koron alle kohdistuva paine silti edelleen viisitoistakertainen suhteessa miehen tanssikengän leveämpään korkoon.

 

Sellainen painevaikutus ei ole leikin asia. Se korkohan menee hyvästäkin tanssikengästä vaikka läpi, ja aiheuttaa eriasteisia vammoja allejäävälle elävälle kudokselle.

Kengänkorkojen aiheuttamille vammoille näen kaksi perussyytä, joita molempia pystyy tehokkaasti ehkäisemään liikkumisen taitoja harjaannuttamalla.

Tanssiaskeleen hallinta.  Tanssiteknisesti tässä on kyse tanssijan nilkan lihasten käytöstä, kun askeleelle (eli uudelle tukijalalle) saavutaan. Kokemattomampi tanssija ikään kuin ”lösähtää” askeleelle löysällä nilkalla, eli askeleelle saapuminen ei ole kontrolloitua, vaan koko kehon paino viedään uudelle tukijalalle yhdellä kerralla.  Sitten kun tanssija alkaa hallita jalkansa, ja erityisesti nilkkansa lihaksia niin, että hän ottaa aina painonsa vastaan uudelle tukijalalle kontrolloidusti (ja tätä harjoitan paljon tunneillani ihan peruskävelyissä, koska kyse on niin perustavasta taidosta), hän pystyy aina jossain määrin peruuttamaan painonsiirtonsa, jos jalan alla tuntuu jotain.

 

korkokenkaa_isovarpaan_paalle
Puolitoista vuotta sitten saatu osuma korkokengän korosta isovarpaan päälle, johon kasvoi kivulias patti.  Kuvassa patti on leikattu, mutta nyt on toinen luupatti alkanut kasvaa leikkausarven viereen. Varvas on edelleen kipeä ja arka.

Viety taka-askel.  Kaikkein vaarallisinta tämä tanssiaskeleelle ”lösähtäminen” on fuskun ja cha chan taka-askelissa.  Ko. lajeissa näkee usein innokkuuden korvaavan taitoa, ja perusaskeleet on opittu ottamaan siitä riippumatta, viedäänkö ne vai ei.  Fuskun opetuksessa tulisi heti alkeistasolta lähtien keskittyä selkeästi siihen, että jokainen taka-askel viedään seuraajalle viejän kehosta.  Itse teetän heti alkeistunnilla harjoitusta, jossa fuskun perusaskeleena ovatkin pelkät HH (hidas-hidas) -painonsiirrot jalalta toiselle, ja NN (nopea-nopea) taka-askel tulee erikseen viedä.  Siinä viejä ikään kuin ”työntää itsensä taka-askeleelle” käyttämällä apunaan seuraajan kehoa. Kun vienti opitaan tekemään keholähtöisesti, seuraajan taka-askel pysyy automaattisesti hänen kehonsa alla ja hallittuna.

 

miehen_levea_korko_jalkapoydalle
Miehen leveämpi korko kohdistaa vamman laajemmalle alalle, mutta se ei ole pistemäinen. Nyt selvittiin viikon sairaslomalla.

Ihan sama tilanne on cha chassa.  Cha chan perusaskel tulisi mieltää mieluummin Time Stepiksi, jossa kakkosiskuilla otetut etu- ja taka-askeleet otetaankin toisen jalan viereen, kuin Close Basiciksi, jossa kakkosiskuilla tanssijat astuvat eteen/taakse.  Oletuksena ei saisi olla, että viejän viennistä riippumatta seuraaja astuu kakkosiskulla taakse, koska taidon ollessa puutteellinen – ja mahdollisesti yhdistettynä nilkan kontrollin puutteeseen – tämä taka-askel on monesti täysin ylimitoitettu, suuntautuu seuraajan kehon ulkopuolelle ja paino viedään siinä koron päälle hallitsemattomasti.  Ylivoimaisesti suurin osa itselleni tanssilattialla tapahtuneista läheltä piti -tilanteista (joista vakavimmassa kapea korko survaisi kolmen millin päähän akillesjänteestäni) on juuri näitä fuskun tai cha chan hallitsemattomista, ei-viedyistä taka-askelista syntyviä tilanteita.

Näkisin, että näitä ”korkokenkävammoja” ehkäistään tehokkaimmin opetuksella, valistuksella ja asennekasvatuksella, ei niinkään hankalasti valvottavilla ja ikävillä korkokenkäkielloilla.  Opetetaan keholähtöistä vientiä, ei automaattisia taka-askelia.  Valistetaan kapeakorkoisten kenkien käytön mahdollisista riskeistä sekä tanssijoille itselleen että muille tanssijoille.  Opetetaan tanssijoille muita huomioivaa asennetta: emme ole lattialla yksin, vaan olemme aina vastuussa omalta pieneltä osaltamme myös muiden tanssijoiden hyvinvoinnista.

 

2. Liian repivät otteet avoimen otteen tansseissa

fuskusta_mustelmia_kasivarteen
Kovakouraista vientiä fuskussa: daami sai herran puristavista sormista mustelmat käsivarteensa.

Näitä tapauskertomuksia sain myös paljon.  Oheisessa kuvassa näette, mitä voi tapahtua, jos viejä puristaa seuraajan kättä jossain kuviossa sormillaan.  Lisäksi kerrottiin erityisesti seuraajien oikean olkapään kipeytymisestä, jopa pienistä olkanivelen lihaksiston venähdyksistä, rajuissa vientitilanteissa.

Kaikki tämän kategorian ongelmat ja niiden synnyttämät vammat palautuvat yhteen tuiki tärkeään taitoon tai sen puutteeseen: keholähtöiseen vientiin.  Sillä tarkoitetaan sitä, että viejän kädet pysyvät tanssin aikana aktiivisen lapatukilihaksiston avulla ”kiinni” muussa vartalossa.  Lapatuen ensiarvoisen tärkeästä käsitteestä tulen kirjoittamaan artikkelisarjan tulevaisuudessa.  Tässä yhteydessä todettakoon, että aktiivinen lapatuki mahdollistaa sen, että viejän vientiliike lähtee hänen keskivartalostaan, josta se välittyy lapatuettujen käsien avulla seuraajalle.  Kun seuraajallakin on lapatuki aktiivisessa käytössä, vienti välittyy puolestaan hänen keskivartaloonsa.  Käsissä tarvittava vientivoima on näin tanssittuna minimaalinen – pystyn viemään hyvälle seuraajalle fuskun peruskuvioita vaikka pikkusormellani.

Lapatuen ollessa käytössä vientien takana on lähes koko viejän kehon paino, jolloin massan hitauskäsitteestä johtuen vienti ”hidastuu”, eli vaikuttaa pidemmän aikaa, mutta on voimaltaan melko pientä.  Seuraaja kuvailee sitä usein ”pehmeäksi ja pitkäksi vienniksi”, jota on helppoa ja vaivatonta seurata.  Jos lapatuen käyttöä ei ole sisäistetty (tai koskaan edes opetettu), vienti pysyy käsissä, jotka veivaavat ja vispaavat seuraajaa miten sattuu ja useimmiten täysin ylimitoitetulla voimalla.  Jos viennin takana ovat pelkät kädet, vienti muuttuu myös tempovaksi/riuhtovaksi, lyhytaikaiseksi, teräväksi ja kohinaiseksi.  Sitä on vaikea seurata, ja myös vammautumisriski kasvaa.

Nyt on puhuttu pelkästään viejistä, mutta minulle raportoitiin samankaltaista toimintaa myös seuraajien puolelta: jos seuraajan kädet eivät ole lapatuettuja, vaan niiden liike on hallitsematonta ja kyynärnivelet pääsevät liikkeiden ääriasennoissa suoriksi, myös seuraaja pystyy vetämään käsillään liikkeet ”rajoittimiin asti ja yli”, ja kipeyttämään viejän olkanivelet.

Keholähtöistä vientiä ja seuraamista voi opettaa hyvin monin tavoin.  Itse opetan sitä edelleen aivan alkeistasolta lähtien, sillä mielestäni aikuisia oppijoita ei pidä väheksyä.  Kyse ei ole mistään mystiikasta eikä salatieteestä, joka opetetaan vasta konkaritasolla sitten, kun on jo vuosien ajan vienyt tempovasti, riuhtovasti ja kenties pieniä vammoja aiheuttaen.  Lapatuen käsitettä olisi syytä avata jo alkeisoppilaille helpoilla harjoituksilla, samalla kun opettaja tiedostaa, että tämä monelle uusi taito tuskin hahmottuu ja tulee heille aktiiviseen käyttöön heti.  Mutta ajatus oikeanlaisesta, turvallisesta tanssista on syytä istuttaa oppilaisiin heti alussa. Heillä on siihen oikeus.

 

3. Väärä tanssiote suljetussa otteessa

Suljettu tanssiotekaan ei ole täysin ongelmaton, vaan siinä on monia vaaranpaikkoja, jotka saattavat kipeyttää joko viejän tai seuraajan kehoa.  Ylivoimaisesti eniten tässä kategoriassa minulle kerrottiin jälleen kerran seuraajien oikean olkapään kipeytymisestä.  Väitän, että lähes poikkeuksetta tässä on kyse siitä, että viejä painaa tanssiasennossa omaa vasenta kättään liian pitkälle seuraajan puolelle.  Itse tanssin seuraajana sen verran vähän, ettei oikea olkaniveleni ole ”karaistunut” tämänkaltaiselle toiminnalle, vaan onnistun kipeyttämään sen tällaisessa viennissä viidessä minuutissa.

Ongelma palautuu jälleen kerran lapatuen puutteelliseen käyttöön.  Viejä ei ole sisäistänyt, miten käyttää oikeaa lihaksistoa tukemaan lapaluidensa asentoa selän puolella ja sitä kautta stabiloimaan käsien liikettä suhteessa vartalon muuhun liikkeeseen. Erityisesti vasen käsi saattaa ”vispata” irti muun kehon liikkeestä.  Se saattaa sijaita tanssissa pysyvästi seuraajan puolella, sitä käyttäen avataan ja suljetaan promenadiasento, oikeaan käännökseen lähdetään painamalla vasenta kättä entisestään eteenpäin, yhä enemmän seuraajan puolelle jne.

Rasitusvammoja erityisesti alaselkään ja olkaniveliin voi syntyä myös viejille seuraajien kannattamattomasta tanssiasennosta.  Olen päässyt todistamaan omakohtaisesti erikoista hidasta valssia, jossa jo ennen liikkeelle lähtöämme daami heittäytyi täysin tanssiotteeni varaan ja kaatoi itsensä yläselästä taakse ollen koko ajan täysin tasapainottomassa tilassa ja minun voimieni varassa.  Voin kertoa, että pari päivää olivat käsivarret tulessa ja alaselkäni kipeä siitä huolimatta, että pyrin koko ajan korjaamaan hänen retkottavaa asentoaan tanssin aikana.  En helposti lähde tällaisessakaan tilanteessa ääneen ”opettamaan” toista, mutta harmittamaan tämä on jäänyt: luulen, että hänen tanssiuraansa ja terveyttään olisi tulevaisuudessa auttanut, jos olisin kerta kaikkiaan keskeyttänyt tanssimme ja ystävällisesti nostanut hänet omalle tasapainoakselilleen.

Seuraajat pystyvät kipeyttämään viejien olkanivelet ja käsivarret hyvin yksinkertaisesti: puutteellisilla omien käsiensä kannatuksella. Jälleen kerran ongelma palautuu aktiivisen lapatuen puutteeseen.

Muutamia tapauskertomuksia sain myös hallitsemattomista taivutuksista syntyneistä vammoista tai läheltä piti -tilanteista.  Näiden kohdalla väittäisin, että jälleen kerran asiaan auttaisi opetus ja asennekasvatus.  Opetuksessa pitäisi keskittyä siihen, että taivutuksissa sekä viejä että seuraaja pysyvät niin pitkään kuin pystyvät tasapainossa omien jalkojensa päällä niin, että periaatteessa tanssiotteen pystyy irrottamaan ja kumpikin pysyy edelleen tasapainossa, kaatumatta.  Asennekasvatusta taas vaatii sen tiedostaminen, että överiksi vedettyjä seinäjokitaivutuksia ei mennä tekemään ventovieraiden tanssijoiden kanssa eikä ainakaan ilman lupaa.

 

Lopuksi

Tämä kirjoitus keskittyi lukijoiden toiveesta käsittelemään paritanssin mahdollisia vaaratilanteita ja vammautumisia.  On silti muistettava, että joka ilta jossain päin Suomea ylivoimaisesti suurin osa maamme kymmenistä tuhansista paritanssin harrastajista ilakoi lattialla kärsimättä ja vammautumatta, yhteisen liikkeen riemua kokien.  Näin opettajan näkökulmasta tanssin turvallisuuden ja mukavuuden kannalta oleellisia, tässä artikkelissa esiin nousseita asioita ovat: lapatuen käyttö kaikissa tanssiotteissa, tanssiaskeleen hallinta aktiivisella nilkkojen käytöllä, sekä ei-vietyjen, oletettujen tanssiaskelten määrän minimoiminen.  Näillä pienillä ohjeilla ja kehoituksilla – jatketaan hauskaa, viihdyttävää ja ennen kaikkea turvallista tanssikesäämme!

Vienti-seuraamista potenssiin kaksi: elämäni paras vientikokemus

tanssipari1Viime keskiviikkona Särkän tansseissa koin tähänastisen tanssiurani hätkähdyttävimmän vienti-seuraamiskokemuksen.  Eikä tämän kirjoituksen otsikko edes liioittele.  Jätän tämän tanssilattialla kohtaamani daamin, jonka kanssa olemme keskustelleet hyvin syvällisesti tanssista muutenkin, anonyymiksi hänen pyynnöstään, mutta julkaisen pohdintani kuitenkin hänen luvallaan.

Keskityn tässä artikkelissani erityisesti suljettuun tanssiotteeseen, koska tämänkertainen kokemukseni liittyi siihen, mutta saman pohdinnan voi luonnollisesti siirtää soveltuvin osin myös avoimeen tanssiotteeseen.

Tanssinopettajat ja myös (erityisesti hiukan edistyneemmät) tanssijat pohtivat paljon vientiä ja seuraamista.  Nähdäkseni sen suhteen on olemassa ainakin kolme eri ”koulukuntaa”:

Kaikkein perinteisimmässä käsityksessä viejän tehtävänä on viedä seuraajaa tanssitilassa paikasta toiseen. Seuraaja odottaa melko passiivisena, mitä viejä haluaa viedä, ja vastaa vientiin viiveellä.  Kehollinen kommunikointi on pääosin yksisuuntaista: viejä ”kertoo koko ajan, mitä tehdään”, ja seuraajan tehtäväksi jää ottaa viestit vastaan ja toteuttaa viejän toiveet.  Uskonpa, että juuri kukaan tanssinopettaja ei opeta vientiä ja seuraamista enää näin – tämä ajattelu kuuluu tanssikulttuuriseen menneisyyteen.

Toisessa koulukunnassa ajatellaan, että viejän tehtävänä on kommunikoida seuraajalle viennillään lähinnä liikesuunnan muutoksia, joihin seuraaja reagoi jatkamalla tanssiaan uuteen liikesuuntaan.  Tämä tapa vastuuttaa myös seuraajaa ”liikkumaan omin lihasvoimin”: viejä antaa merkin suunnanmuutoksesta, mutta seuraajan vastuulla on liikesuunnan jatkaminen. Viejä ei ”kävelytä” seuraajaa ympäri lattiaa.  Tämä tapa ajatella vientiä ja seuraamista antaa seuraajalle enemmän vapauksia kuin kohdassa 1 on ajateltu, mutta myös tässä kehollinen kommunikointi on pääasiassa yksisuuntaista, viejältä seuraajalle.  Tämä ajattelutapa lienee vallalla tanssinopetuksessa ainakin alkeis- ja alkeisjatkotasoilla.  Vasta ”edistyneemmille” tanssijoille aletaan vihjailla, että joskus viejän ja seuraajan roolit voivatkin hämärtyä ja vaihtuakin.

Avatakseni tätä kolmatta koulukuntaa, eli sitä, mikä minulle aukesi Särkän tansseissa tästä aiheesta täysin uusin silmin, esitän tässä lainauksen tämän anonyymin daamin pohdinnasta:

Mua on paljon pohdituttanut se tunne, jossa yhteys tanssin aikana on niin vuorovaikutuksellsti vahva, että tuntuu kuin kumpi tahansa pystyisi viemään tai seuraamaan. Mies lähtee vaikkapa hitaassa foksissa ottamaan askelta eteen, ja kun tunnen viennin, lähden lähes saman tien jarruttamaan vartaloni liikettä ja energia kehoni keskilinjassa kasvaa, koska sillä osalla joudun tekemään työtä hidastaakseni liikettä. Jotkut miehet seuraavat näitä aivan ilmiömäisen taitavasti, koska ilmeisesti kehoni energia välittyy myös tanssin toiselle osapuolelle. Hän on tavallaan yhtä avoimin mielin ja tietämättömänä seuraavasta liikkeestä kuin minäkin seuraajana.

Mikä liikkumistamme yhdistää ja antaa miehelle toisella tasolla vientiajatuksen tulevista askelista tai liikkeistä, on musiikki. Tällaisissa hetkissä syntyy aivan uskomattoman hienoja tanssihetkiä, kuitenkin säilyttäen viennin ja seuraamisen perusajatukset.

Ja juuri näin kävi tanssiessamme: lähdimme liikkeelle slovarin tahtiin, vapain askelin ja liikesuunnin, ja heti ottaessani ensimmäisen kävelyaskeleen tunsin hänen hienoisen jarrutuksensa.  Raja ”hienoisen jarrutuksen” ja ”raskauden” välillä on hiuksenhieno, ja jotta seuraaja onnistuisi tässä, hänen on tehtävä jarrutus keskivartalonsa syvillä lihaksilla, eli ydintuellaan.  Tunne oli uskomaton: sain välittömästi yhteyden daamin ”keskustaan”, ja tuo hienoinen jarrutus teki mahdolliseksi sen, että saatoimme viipyä missä tahansa tanssiaskeleemme vaiheessa tasapainoisesti.  Tämä johti sellaiseen kehonpainojen väliseen leikittelyyn, etten ole ennen moista kokenut.  Liikuimme kahden kappaleen ajan, emme kuin yhtenä kehona, kuten yleensä parhaita tanssikokemuksia kuvaillaan, vaan kuin kahtena kehona, jotka vaihtavat mielipiteitään yhteisestä aiheesta.  Ja todellakin – viemisen ja seuraamisen rajat häilyivät ja lähes hävisivät.

Mikä sitten oli se oleellinen elementti, joka teki tästä kokemuksesta niin uuden ja hätkähdyttävän?  Pohdimme tätä tanssimme jälkeen yhdessä, ja asia avautui meille näin: seuraajan hienoinen jarruttaminen teki vienti-seuraamisesta kaksisuuntaista viestintää.  Oli kuin daami olisi vastannut kehollaan vientiehdotukseeni ”kiitos, sain viestisi, tulkitsin sen näin ja vastaan siihen tällä tavoin”.  Tämä seuraajan kehollinen vastaus parhaimmillaan muutti omaa tanssiani; en jatkanutkaan sitä siten kuin olin alunperin ajatellut, vaan saatoinkin lähteä tekemään jotain aivan muuta ja aivan uuteen suuntaan.  Ja aivan kuin tanssiystäväni yllä asiaa pohtii, minusta tuli ajoittain ihan yhtä tietämätön seuraavasta liikkeestä ja suunnasta kuin hänkin oli.  Olimme kuin kaksi ihmistä keskellä tanssin ja musiikin aavaa merta, ympärillämme erilaisia vaikutteita ja ärsykkeitä, joita poimimme ja joista nautimme yhdessä, kehoilla keskustellen.

Olet saattanut kuulla ennenkin tuosta jarruttamisen ajatuksesta ja saatat ajatella, että tässähän ei ole mitään uutta, vaan Jyrki keksi nyt tanssiystävänsä kanssa vain pyörän uudestaan.  Näinkin voi olla, mutta väitän silti, että ajattelussamme on jotain uutta: seuraaja ei jarruta (kuten yleisemmin opetetaan) viejän liikettä hienoisesti vain siksi, että hän pysyisi kontaktissa viejän kehoon ja oppisi joka hetki seuraamaan, mitä sieltä tulee.  Tämä olisi edelleen yksisuuntaista viestintää ja seuraamisen mekanistista yksinkertaistamista.  Seuraaja jarruttaa, koska hän saa näin pidettyä yllä kaksisuuntaisen keskusteluyhteyden viejään.  Hän voi vastata kehollaan viejän liikkeeseen – kertoa, miten sen omassa kehossaan ymmärsi.

Nyt tulemme koko kirjoitukseni ydinkysymykseen: mitä viejä tekee tällä informaatiolla, jonka hän saa seuraajalta?  Jos hän ei tee sillä mitään, jää kommunikaatio edelleen yksisuuntaiseksi, ja siitäkin usein seuraa aivan nautittavaa tanssia.  Mutta sitten – lainaan ystäväni sanoja: Jotkut miehet seuraavat näitä aivan ilmiömäisen taitavasti, koska ilmeisesti kehoni energia välittyy myös tanssin toiselle osapuolelle.  Jos sekä viejä että seuraaja ovat hyväksyvästi läsnä tanssitilanteessa, eivätkä koko ajan kiirehtimässä jostain pois, ja jos viejä kuuntelee puolestaan – läsnäolevana – omalla kehollaan seuraajan vastauksia, voi tanssiimme avautua kaksisuuntainen kanava.  Siitä tulee aitoa, tasavertaista ja molempien maailmaa rikastuttavaa uteliasta ja tutkivaa keskustelua.

Kuten alussa tarkensin, kirjoitukseni käsittelee suljettua otetta, mutta avoimen otteen tansseissa näen tätä ajatusta toteutettavan eniten West Coast Swingissä, jossa parhaiden tanssijoiden tanssi on juuri tällaista avointa ja uteliasta mielipiteiden vaihtoa, jossa viejän ja seuraajan, viemisen ja seuraamisen roolit hämärtyvät ja jopa katoavat.

Jälleen kerran haastan teidät, rakkaat lukijani, lähtemään tanssilattialle kokeilumielellä: tyhjentäkää päänne turhista ajatuksista ja tarttukaa tähän ainutlaatuiseen tanssihetkeen, joka ei koskaan ole toistunut eikä tule toistumaan juuri samanlaisena, juuri tämän parin kanssa, hyväksyen itsenne ja hänet.  Ottakaa yhdessä askel. Kuunnelkaa kehoillanne, miten toistenne liikkeen ymmärrätte.  Älkää kiiruhtako mistään pois, älkää kiiruhtako mitään kohti.  Olkaa juuri tässä ja keskustelkaa tanssillanne.  Olkaa uteliaita.

Ja jälleen kerran loppuun varoituksen sana: askelten määrä saattaa hälyttävästi vähentyä, mutta kokemuksen syvyys hätkähdyttää ja liikuttaa jotain sisällänne.