Valasrannan Tanssileiri 2018 – tanssia, hellettä ja seuralaisia

sdr
Nimilappujen nurinkurisuudelle löytyy selitys artikkelista.

Mikä voisi saada tanssinopettajan luopumaan puolesta kesälomapäivistään töiden takia? Enpä keksi tähän hätään mitään muuta edes etäisesti mahdollista syytä kuin Valasrannan Tanssileiri eli VTL, joka täytti tänä vuonna täydet viisitoista vuotta.  Jännittävä matka kolmen open, kahden opetustilan ja viiden päivän leiristä kymmenpäiväiseksi, yhdeksän opetustason, seitsemän opetustilan ja 35 opettajan jättitapahtumaksi.

Itse olen tuore VTL-ope: viime vuoteni oli ensimmäinen, joten tämä oli minulle vasta toinen kerta leirillä opettajana. Silti jutut, tilat, aikataulut ja suurelta osin ihmisetkin alkavat olla jo tuttuja. Yläneelle en edelleenkään osannut ilman navigaattoria ajaa, sillä seutu on minulle kuin suuri valkoinen täplä kartalla. Onneksi teknologia pelasti minut tälläkin kertaa.

Opetusmääräni leirillä tuplaantui viime vuodesta, opetin kymmenen päivän aikana kaikkiaan 21 75 minuutin jaksoa, siihen päälle yksi DJ-keikka (PNP:n taukomusiikit) sekä seuratanssin Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä toimiminen. Puuhaa ja siirtymiä siis riitti, ja puolessa välissä leiriä totesinkin assarilleni Irenelle ja oppilailleni, että alkuleirin ajan nimikyltit ovat käteviä, kun oppilaat voivat niistä tarkistaa, kuka kukin on. Loppuleirin ajaksi ne voisi kääntää nurinpäin, niin että sitä voisi itse tunnin aluksi paidanrintamuksesta tarkistaa, kuka on ja missä roolissa on tanssitunnille tullut!

Onneksi urakkani oli kuitenkin jakaantunut melko tasaisesti leiripäiville. Ainoastaan sunnuntain täysi opetuspäivä (hellefoksi, helletango, hellevalssi, hellemasurkka ja hellepolkka) meinasi viedä mehut. Maanantaista lähtien minulla oli kaksi opetusjaksoa per päivä, ja ne olivat onneksi aamutunteja. Miksi onneksi? Siitä kerron seuraavassa.

 

”Kuuma tanssileiri” – kirjaimellisesti!

Tutkaillessani etukäteen leirin ajan sääennustetta kauhistuin, ja mielessä pyörivät uhkakuvat tunneille pyörtyilevistä ihmisistä ja Yläneeltä kohti Turkua matelevista ambulanssijonoista.  Ja olihan siinä toki haastetta, kun keskilämpötila pysytteli koko ajan 30 varjoasteen tietämissä – eivätkä pelipaikat todellakaan sijaitse varjossa!  Opetustiloissa ei ole varsinaista ilmastointia, ja monena päivänä edes tuuli ei auttanut meitä vilvoituksessa, kun ilma seisoi täysin paikallaan.  Itse jouduin yhtenä päivänä luovuttamaan ja lähtemään eräältä tunnilta (jolla olin oppilaana) pois – Valasrannan tanssilava oli opetustilana, ilma tyyni, ulkona 32 ja sisällä varmasti jokusen verran enemmän. Se oli liikaa tälle opelle.

mde
Facebookin Tanssiporukassakin tunnettu pettynyt laiturilla seisoskelija…seisoskelee laiturilla.

Mutta asiakkaat tuntuivat varustautuneen hyvin helteen tuomiin haasteisiin ja olivat lähteneet leirille juuri oikealla asenteella.  Leirin järjestäjä kun ei sään jumalille mitään mahda, niin en oikeastaan kuullut lainkaan valitusta kuumuudesta.  Me opet, assarit ja koko staff yritimme muistutella asiakkaita koko ajan nesteytyksen tärkeydestä.  Pidimme juomataukoja tiuhaan, ja järjestäjä oli toimittanut pelipaikoille myös suolapusseja niitä tarvitseville.  Ja ihme tapahtui – kymmentä tuhatta tanssinälkäistä tanssittava 10 päivän leiri selvisi täysin ilman vakavampia välikohtauksia. Varmasti jotain pientä kremppaa ilmeni, mutta itse en nähnyt ainuttakaan helteeseen pyörtymistä tms.  Omat jalkapohjani alkoivat kramppailla puolessavälissä leiriä, mutta siitä selvittiin apteekin magnesiumtableteilla.

Onneksi on rantasauna ja Pyhäjärvi. Ihana, suloinen, vilvoittava Pyhäjärvi.  Sinne ryntäsivät ainakin itse Valasrannan opetuspaikoilta niin oppilaat kuin ope ja staffikin aina, kun tanssimiselta ja muulta puuhalta ennättivät.  Tauoilla rantasaunan lauteet täyttyivät ja järvessä kellui runsain mitoin helpottuneen näköisiä ihmisiä. Järvi oli juuri sen verran viileä, että tätä voisi kutsua kylmä-kuumahoidoksi, joka tekee gutaa jaloille.  Yritin kysellä ulkomailla leireillä käyneiltä, mahtaako koko maailmassa olla yhtä loistavia puitteita tällaiselle suurelle tanssileirille kuin Valasrannassa.  Kilpailevia ehdokkaita ei muuten löytynyt.

Omaa lisähaastetta leirille toivat pienet siivekkäät ”seuralaisemme” eli ampparit. Niitä muuten riitti.  Uusi ruokatoimittaja – joka teki muuten loistavat leiriruuat, joita kiittelivät kaikki – oli tehnyt niin hyvää kotikaljaa, että ampiaiset suorastaan syöksyivät mukeihin ottamaan päiväkännejään.  Leirin staff keksi hyvän amppariansan – halkaistuihin isoihin limsapulloihin laitettiin kotikaljaa ja tippa Fairya.  Ansa tuntuikin olevan tehokas. Hätä keinot keksii, sano. Eikä niille amppareillekaan leirin järjestäjä oikein mitään mahda, joten siitäkään en valituksia kuullut. Joitakin pistoja tuli, ja niitä hoidettiin kykyjen mukaan.  Hengissä kuitenkin selvittiin – luonnosta ja säästä!

 

Tanssikupla myös opeille

Viime vuonna kirjoitin, millainen kymmenen päivän pinkki tanssikupla Valasranta on.  Sitä se oli yhä ja edelleen – tällä upeiden oppilaiden, palautteiden, tanssien, naurun, jekkuilun ja syvällisten keskusteluiden määrällä elää taas pitkään.  Palautteesta tahdon puhua tässä erityisellä lämmöllä.  Nimittäin meitä suomalaisia syytetään siitä, ettemme anna toisillemme palautetta.  No höpö höpö – sain todella paljon tuntieni aikana ja erityisesti niiden jälkeen arvokasta palautetta tunneista.  Eivät tanssijat todellakaan mitään tuppisuita kyllä ole.

Erityisellä lämmöllä ajattelen myös oppilaideni heittäytymiskykyä ja -halukkuutta.  Noihin 21:een opetusjaksooni kun mahtui sekä ”tavanomaisia” tanssitunteja että tavanomaisesta poikkeavia tunteja ja menetelmiä. Esimerkiksi hitaiden iltapäivässä teimme läsnäoloharjoitteita, polkkatunnilla jorasimme kantapolkkaa Queenin tahtiin, tangotunnilla tanssimme tunnetangoa ilman yhdenkään askeleen tai kuvion opettamista. Tällaiset tanssitunnit ovat aina pieni riski opettajalle; lähtevätkö tavanomaisempiin tanssitunteihin tottuneet oppilaat mukaan? Tykkäävätkö?  Kyllä näyttivät tykkäävän, välittömästä palautteesta päätellen. Ja lähtivät mukaan, heittäytyivät. Suomalaisista jäyhistä tuppisuista tuli hetkessä letkeitä rokkipolkkaajia, läsnäolevia ja joka askeleesta ja musiikin nuotista nauttivia hitaiden tanssijoita, tulisesti tuntevaa tangokansaa.

Leirin järjestäjän Niina Huhtalan (Suomen Media & Action Oy) ammattitaitoa ei voi kuin ihailla.  Minulla oli opena suorastaan hemmoteltu olo. Majoitus pelasi, ruokahuolto pelasi, ja meillä oli jälleen kerran lukuisia WhatsApp-kanavia tiedottamista ja opejen tuntisisältöjen synkronoimista varten.  Lisäksi pidimme ennen leiriä ja puolivälin tienoilla yleisen opekokouksen, jossa keskustelimme opetuksen suuntaviivoista ja asiakaspalautteesta ja tarpeen vaatiessa ruuvasimme tekemistämme vielä paremmin kaikkia hyödyttäväksi.  Tästä kaikesta syntyi hyvin ammattimainen kuva; teimme kaikkemme, että asiakkaat viihtyvät ja oppivat.

sdr
Jack’n’Jill-kisan tunnelmia aitiopaikalta, DJ-pöydän takaa kuvattuna.

Monesti naisilla on tanssitunneilla tunne, että vain miehiä opetetaan.  Tiedostamme asian, ja tänä vuonna asetimmekin opekokouksessa erityiseksi tavoitteeksemme vastuuttaa myös naisia ja tarjota jokaiselle tunnille naisille erityishaasteita.  Mielestäni onnistuimme tässä hyvin – palautteesta sitten aikanaan nähdään, miten hyvin. Välitön palaute oli ainakin kiittävää.

Uutta leirillä oli uutena opetustilana suuri tanssiteltta, joka oli pystytetty ihan uimarannan läheisyyteen. Se osoittautui aivan loistavaksi opetustilaksi (amppareista huolimatta).  Siitä sai tarvittaessa avattua seinät, jolloin vilvoittava tuuli pääsi puhaltelemaan. Enpä voi sanoa koskaan opettaneeni kauniimmassa paikassa kuin teltassa, jonka avoimesta takaseinästä aukeaa näkymä suoraan kesäiselle järvelle.  Telttaideaa varmaan kehitetään jatkossakin, jotta saataisiin osa Yläneen keskustan suunnalla sijaitsevista opetustiloista siirrettyä lähemmäs ydintä, Valasrantaa.  Tämä tiivistäisi mukavasti leirin tunnelmaa.

VTL ei olisi VTL ilman iltabileitä, joita oli taas kehitelty jokaiselle leiri-illalle Valasrannan normaaleiden iltatanssien lisäksi.  Ehkä mieleenpainuvin leiritapahtuma oli tiistaina 24.7. pidetty seuratanssin Jack’n’Jill-kisa, joka sai varsin runsaan osanoton.  Viime kevään Seuratanssin SM-kisoissa Tallukassa pidimme vastaavankaltaisen kisan, joten tiesin jo siitä tulevan menestyksen.  Ja sitä se oli – voi sitä riemun, yleisön kannustuksen ja tanssi-iloittelun määrää lattialla!  Jack’n’Jill-formaatissahan arvotaan tanssiparit, mikä tuo kisaan aivan omanlaisensa lisäjännityksen. Itse sain kunnian toimia kisan DJ:nä, ja toivottavasti osasin tälläkin kertaa valita kisamusiikin, joka meni jalan alle ja tunteisiin ja sai kaikki ylittämään omat kykynsä ja elämään musiikissa. Ainakin siltä se näytti.

 

Punainen vaara?

Viime vuonna kirjoitin tasoryhmistä ja niiden haasteista, enkä malta olla tälläkään kertaa avaamatta sanaista arkkuani.  Tasoryhmiä oli tällä kertaa kokonaista yhdeksän, ja ylimmät, puna-musta ja musta ryhmä, tasotsekattiin.  Itse en opetusaikatauluistani johtuen päässyt osallistumaan tasotsekkeihin tuomarina enkä tanssijana, joten en noille tunneille valitettavasti päässyt, mutta palaute niistä oli hyvää.

Itse opetin tänä vuonna pääosin vihreää, sinivihreää ja sinistä tasoa, ja kokemukseni oli, että niissä oli erittäin hyvä treenaamisen henki ja meininki. Ryhmät olivat lisäksi huomattavan tasaisia, mikä tietenkin helpottaa sekä opettajan että varsinkin asiakkaan elämää.  Kun vaihtoringissä sinisen tason ryhmässä tulee vastaan suunnilleen samantasoisia tanssijoita, on elämä vaan niin paljon helpompaa ja pääsee treenaamaan niitä juttuja, joita opettaja on tunnille suunnitellut.

Ja voi miten ihania kysymyksiä oppilaillani oli tunneilla!  Tässäkään eivät jääneet suomalaisiksi tuppisuiksi. Eräällä vihreällä tunnilla alkoi tulla niin syvällisiä kysymyksiä, että tiukkasin oppilailtani, kenen asuntoautossa he pitävät yöllisiä symposiumeitaan, joissa yhdessä pohtivat näitä juttuja – ja voisinko minäkin päästä niihin mukaan!

mde
Tuntien lomassa virkistyttiin Pyhäjärvessä, ja suppailu oli erityisen suosittua.  Etualan joutsenen nimi on Maukka, ja se oli tyytyväisen hymyilevä koko leirin ajan. Tanssitunneille Maukka ei vielä uskaltautunut, vaikka viettikin osan aikaa Tanssiteltan nurkassa tuntien meininkiä seuraillen. Maukalta lähtisi varmaan ainakin ”Pienten joutsenten tanssi”.

Punaiset tunnit olivat leirin edistyneimpiä ei-tasotsekattuja tunteja, mikä mielestäni näkyi oppilaiden tason laajassa kirjossa.  Punaisella tunnilla vastaan tuli sekä kokeneita ja aidosti taitavia tanssijoita – että niitä, jotka olisin passittanut vihreälle tunnille opettelemaan perusaskelta, tanssikannatusta ja omalla akselilla liikkumista.  Mielestäni tämä ei ole mielekästä, ja sille pitää keksiä jotain luovia ratkaisuja jatkossa.  Kävimme leirin aikana punaisista tunneista paljon keskusteluita ja tiivistän tähän muutamia pointteja, joista suurin osa ei ole omiani:

  1. Tanssijan edistymistä tukee kaikkein parhaiten se, että hän pääosin osallistuu oman tanssitasonsa mukaisiin tunteihin.  Alkeisoppilaan omaa tanssitaitoa ei kehitä se, että hän lähtee punaiselle tunnille ”olemaan pihalla”.
  2. Tasoryhmästä ei jaeta mitaleita eikä se ole mikään ihmisarvon mittari.  Se on yksinkertainen keino tarjota kursseilla käyville tanssijoille kaikissa tanssielämänsä vaiheissa juuri niitä haasteita, joita hän juuri tällä hetkellä juuri tässä lajissa tarvitsee.
  3. Tanssija, joka menee hänelle ylivoimaisen haastavalle tunnille, pilaa joka kerran vaihtoringissä tanssiparinsa mahdollisuuden päästä harjoittelemaan sitä, mitä opettaja on tunnille suunnitellut. (Tämä oivallus tuli Antti Törmäseltä.)  Ratkaisu: ajattele enemmän myös muita tanssijoita.
  4. Tanssija, joka on punaisella tasolla tangossa, ei välttämättä automaattisesti ole sitä buggissa.
  5. Myös edistyneen tanssijan kannattaa palata välillä alkeistunneille, koska kehollisen ymmärryksen lisäännyttyä niistä voi omaksua aivan uudella tavalla tärkeitä perusasioita, jotka tuntuivat ”silloin vihreänä aikana” heprealta.  Tämä oli erään edistyneen tanssijan hieno oivallus!

Yksi leirin aikana tullut idea oli, että kokeiltaisiin jatkossa jonkinlaisia vapaaehtoisia tasotsekkauksia leirin aikana päivän tuntien jälkeen. Paikalla olisi opettajia, joilta voisi vaikka kympillä ”ostaa tsekkauksen” eli 10-15 min, jonka aikana opettaja tanssisi hänen kanssaan hänen valitsemassaan lajissa ja kertoisi hänelle palautteena, millä tasolla hän näkee oppilaan tällä hetkellä olevan.  Mielestäni idea on hyvin mielenkiintoinen ja kokeilun arvoinen.

Tasokuvaukset löytyvät täältä.  Kehottaisin jokaista tutustumaan niihin huolella ja ajatuksella.

 

Lopussa kiitos seisoo

Kiitos ihanille, ahkerille oppilaille, jotka tulitte leirille ja vietitte siellä kesäisen helteisiä päiviä hyvällä, rohkealla ja myönteisellä asenteella.  Te teitte leiritunnelmasta upean!

Kiitos mahtavalle staffille, joka teki uupumatta ja valittamatta töitä hiostavassa helteessä asiakkaiden ja myös meidän opejen hyväksi.  Ehkä hellyttävin hetki oli se, kun toimiessani Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä Jere, iloinen ja työteliäs staffilainen, lähestyi DJ-pöytää varovasti ja kysäisi, haluanko juomani tänne vai viekö hän sen rantasaunalle. Häkellyin täysin ja vastasin, että vie sinne saunalle vaan, kun en yhtään ymmärtänyt, mistä oli kyse.  Ja varmaan saatatte uskoa hämmästykseni, kun hikisen urakan jälkeen menin rantasaunalle, kurkkasin jääkaappiin ja siellä minua odotti – huurteinen olut.  Kiitos Jere vielä näin jälkikäteen!

Kiitos Niinalle ja hänen upealle tiimilleen, joka on suunnitellut ja mahdollistanut tämän jättiurakan – jälleen kerran.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä erityiskiitos ihanalle assarilleni Irenelle, joka jännitti ekaa assarikeikkaansa varmaan enemmän kuin kaikki oppilaat yhteensä, mutta jonka kanssa yhteistyö tunneilla pelasi täysin saumattomasti.  Olimme hyvä tiimi.

Enää reilut 350 päivää, ja VTL on taas käsillä!  Ehkä taion aamukamman jostain.

IMG_20180801_213724

Mainokset

”Ei enää alkeisiin, kävinhän niissä kerran jo” – Tanssioppimisen tuska ja tasoryhmät

Kesän tanssileirit on tanssittu ja syksyn tanssikurssit ovat täydessä vauhdissa.  On aika jakaa itseäni jo pitkään askarruttaneita ajatuksia tanssioppimisesta, tasokursseista ja niiden tuskasta.

Jaetaanpa aivan ensiksi keskustelun tueksi laajalti käytetyt tasokurssien värikoodit määrittelyineen.  Olen pannut merkille jo pidemmän aikaa, että tanssikursseilla käyvistä ihmisistä merkittävä osa valitsee taitoihinsa nähden aivan liian kovia kurssitasoja. Niinpä punaisella tunnilla vastaan voi tulla tanssija, joka ei hallitse opetettavan lajin perusaskelta, saati lajinomaista liikettä, vientiä tai seuraamista.  Siniselle tunnille tulee oppilas, joka tokaisee kättelyssä, että juuri tästä lajista minulla ei ole kokemusta, mutta kunhan on hyviä viejiä, niin seuraan mitä vaan. Toisaalta on niitäkin (joskin paljon vähemmän), jotka jumittavat vuodesta toiseen taitoihinsa nähden liian helpoilla kurssitasoilla ja joita ei oikein saa rohkaistua ottamaan haastetta tanssielämäänsä, koska he pitävät itseään liian huonoina tanssijoina siirtyäkseen seuraavalle tasolle.

 

Mistä on kyse?

Dunning-Kruger
Kuva 1.  Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma.

Katso kuvaa 1.  Ideaalimaailmassa, kun opimme uutta taitoa, käsityksemme taitojemme tasosta kasvaa taitojen myötä lineaarisesti (vihreä viiva).  Sosiaalipsykologit David Dunning ja Justin Kruger tekivät vuosituhannen vaihteessa eri ryhmille joukon psykologisia kokeita, jotka osoittivat kuitenkin selkeästi, että tosiasiassa kärsimme kognitiivisesta biaksesta, jonka seuraukset ovat dramaattisia:

  1. Kun taitomme ovat vähäiset, yliarvioimme ne rankasti.  Tämä johtuu lähinnä siitä, että kyetäksemme arvioimaan osaamistamme tarvitsisimme juuri niitä taitoja, joita meillä ei vielä ole.
  2. Taitojen kasvaessa harjoittelun myötä meillä on hienoinen taipumus aliarvioida niitä suhteessa muihin.  Tämä johtuu lähinnä, että kun alamme (vuosien harjoittelun jälkeen) kokea tekemisen helpoksi, teemme virheolettamuksen, että kyse on helposta asiasta myös muille. Emme siis täysin kykene huomaamaan, että se, mitä osaamme jo, onkin vaikeaa.

Dunning-Kruger-vaikutuksessa on oikeastaan kyse samasta oppimisen nelikentästä, josta kirjoitin reilu vuosi sitten.  Uusien taitojen oppiminen tässä nelikentässä seurailee kaavaa

  1. Tietämättömyys: en tiedosta, mitä en osaa. Dunning-Kruger-vaikutus tuntuu vahvana.
  2. Turhautuminen: alan tulla vähitellen tietoiseksi siitä kaikesta, mitä en vielä osaa.
  3. Ihanuus: tiedostan oppivani koko ajan uusia taitoja, mutta niiden käyttäminen vaatii vielä tietoista ponnistusta.
  4. Automaatio: uusi asia on opittu niin hyvin, että se on siirtynyt kehomme automaattiseksi rutiiniksi.
Oppimisen_nelikentta_tanssikurssivarit
Kuva 2.  Oppimisen nelikenttä. Ruutu 1: tietämättömyys, ruutu 2: turhautuminen, ruutu 3: ihanuus, ruutu 4: automaatio.

Kuvan 2 nelikentän osiin valitut värit eivät noudattele sattumalta tanssikurssien värikoodeja – siitä myöhemmin lisää.

 

Onko olemassa liian hyviä oppilaita?

Tasoryhmillä on tarkoitus tarjota tukea tanssioppimiselle kahdella tapaa: ensinnäkin, keskimääräisesti oppiminen ryhmässä on tehokkaampaa, jos tanssijoiden tasoerot eivät ole liian suuret, ja oppilaiden jo omaksumat keholliset taidot riittävät keskittymään opettajan tarjoamaan materiaaliin.  Toiseksi, oppilaan edistyminen tasoryhmissä ja opettajan suosittelema siirtyminen haastavampaan tasoryhmään antaa oppilaalle realistista palautetta hänen osaamisestaan ja kannustaa häntä tanssijan opintiellä.

Yleisesti ottaen Dunning-Krugerin käyrän negatiivinen osio ei ole mielestäni tanssikursseilla iso ongelma. Tahtoo sanoa, että on suhteellisen harvinaista, että kurssitasolla on paljon liian hyviä oppilaita.  On huomattava, kuten aiemmin olen kirjoittanut, että tanssioppimisen nelikentässä jokainen tanssija etenee eri taidoissaan joka hetki jossain ruudussa: toiset taidot ovat jo pitkälle kehittyneet, mutta joissain muissa taidoissa ollaan vielä ykkösruudussa.  Bugg sujuu, mutta rumban lantionliike on hakusessa. Tango sujuu, mutta hitaan valssin ylevä liike ei tahdo millään pysyä kuosissa. Esimerkkejä riittää.

IMG_3656Lisäksi olen pannut merkille vuosien mittaan, että todella osaavat tanssijat tykkäävät kerran toisensa jälkeen ”ottaa vauhtia” hyvien opettajien alkeistunneilta, joissa opettaja harjoittaa ko. lajin perustekniikkaa ja kenties eriyttää opettamistaan tarjoamalla lisähaasteita kokeneemmille tanssijoille.  Tai hyvä viejä tulee kehittämään taitojaan viejänä ja tanssimaan alkeisseuraajien kanssa. Minä pidän tätä pelkästään myönteisenä ilmiönä, ja arvostan näitä tanssijoita.  Heidän taitonsa ovat jo sillä tasolla, että he tiedostavat, miten paljon eivät vielä osaa.  Tämä tieto tuo tanssin oppimiseen kaivattua nöyryyttä.

 

Kun en vielä ymmärrä, mitä en osaa

Isohko ja tunnustettu ongelma sen sijaan tanssikursseilla on Dunning-Krugerin käyrän jättimäinen positiivinen piikki (Kuva 1, vasen reuna) eli ylivertaisuusvinouma.  Vähäiset tanssitaidot yhdistettynä niiden rankkaan yliarviointiin eivät ole helppo tilanne: eivät opettajalle, ryhmälle eivätkä varsinkaan oppilaalle itselleen.  Tie tältä käyrältä kohti realistisempaa itsetuntemusta käy vain tarkan ja rehellisen palautteen kautta. Ideaalitilanteessa tämä palaute tulee liikkeen ammattilaiselta eli osaavalta tanssinopettajalta/ohjaajalta.  Rehellisen palautteen antaminen on osa meidän ammattitaitoamme – vaikka ei aina olekaan sitä miellyttävintä puuhaa.

Itse ajattelen niin, että kun aikuinen oppilas on tullut tanssitunnilleni, hän haluaa oppia.  Oppiakseen hänen pitää saada tietää, mitä ei vielä osaa, mutta häntä ei saa lyödä eikä lannistaa tällä tiedolla.  Korjaavan palautteen antaminen on siis taitolaji, eikä suinkaan helppo sellainen. On osattava kannustaa alkeisoppilasta jatkamaan opintiellään osoittamalla myös, missä asioissa hän on jo edistynyt. On osattava kertoa rehellisesti, milloin on aika siirtyä seuraavalle kurssitasolle.  Ja ennen kaikkea on osattava kertoa myös rehellisesti ja oppilasta kunnioittavasti, milloin sen aika ei vielä ole.

Batman_alkeisiin2Oppilas, joka tanssii taitoihinsa nähden liian vaativalla kurssitasolla, on ongelma sekä muulle ryhmälle että itselleen.  Hänen puutteelliset tanssitaitonsa aiheuttavat ongelmia vaihtoringissä, kun tanssiparit eivät pääse hänen kanssaan harjoittelemaan opettajan suunnittelemaa (ja kyseisen oppilaan nykyisiin taitoihin nähden liian vaativaa) materiaalia. Lisäksi hän joutuu taistelemaan oman turhautumisensa kanssa, kun tunnin materiaali ei vain millään kehollistu (koska edellytyksiä siihen ei vielä ole).  Oppimisen teorioiden mukaan me toki opimme uutta, kun meidät viedään pois mukavuusalueeltamme, eli kun meidän jo osaamiemme asioiden päälle tarjotaan uusia oppimishaasteita. Mutta kun meidät viedään mukavuusalueeltamme liian kauas, ei oppimista juurikaan tapahdu, vain turhautumista.

Viime kuussa kirjoitin yhteenvetoa Valasrannan Tanssileiristä 2017.  Kirjoituksessani pohdin myös tasoryhmiä ja päädyin tähän tiivistelmään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Miksi ihmiset valitsevat liian vaativan kurssitason?

Mahdollisia syitä tälle on useita, eikä niitä liene syytä tässä kirjoituksessa sievistellä:

Dunning-Kruger-vaikutuksen ytimessä on kykenemättömyys arvioimaan tanssitaitojemme vähäisyyttä ja taipumus tässä tilanteessa myös rankasti yliarvioida ne. Jos rehellistä ja asiantuntevaa palautetta ei ole saanut, jäävät käsitykset omista taidoista epärealistisiksi, ja syöksymme päätä pahkaa vaativammille kurssitasoille kuin norsut posliinikauppaan. Kun johan minä kerran kävin ne alkeet, en minä sinne nyt enää.

Oppilas saattaa luulla saavansa rahoilleen enemmän vastinetta vaativammalla kurssitasolla, koska siellä opetus on jollain tavoin parempaa.  Tämä on vaarallinen harha – parhaiden opettajien ja tehokkaimman opetuksen tulisi keskittyä nimenomaan alkeistasolle, jolla tanssijuuden perusteet ja motivaatio oppimiseen luodaan. Tällä tasolla myös annetaan tarkkaa ja rehellistä palautetta, joka mahdollistaa oppilaan kokeman ylivertaisuusvinouman asteittaisen katoamisen. Eli oppilas oppii tietämään, mitä ei vielä osaa, samalla kun häntä kannustetaan harjoittelemaan lisää perusasioita.

Seuraaja ajattelee, että vaativammalla tasolla on parempia viejiä, jolloin he oppivat enemmän.  Tämäkin on harhaa ja lisäksi varsin itsekäs ajatus: jos sinulla ei ole kehollisia edellytyksiä seurata tasoosi nähden liian vaativia opetettavia asioita (kuvioita, lajinomaista liikettä jne.), ei hyväkään vienti voi sinulle niitä edellytyksiä luoda.  Toki saatat pystyä tanssimaan vaativan kuvion, kun viejä sen sinulle ”rautalangasta vääntäen” vie, mutta ei uusi materiaali kehoosi sillä vielä asetu. Lisäksi kannattaa uhrata ajatus myös niille viejäparoille: he tulivat punaisen tason tanssijoina punaiselle tunnille. Haluavatko he uhrata oman oppimisensa (ja rahansa) sinun kävelyttämiseesi?

Miehistä on tanssilavoilla huutava pula, ja usein kursseillakin. Daamit saattavat ajatella, että kun uusi mies tulee tunneille, hänestä pitää pitää kynsin hampain kiinni, ja tekevät tämän ylistämällä alkeisoppilaan vielä varsin vaatimattomia tanssitaitoja.  Eli antamalla epärealistisen myönteistä vertaispalautetta – usein pyytämättä ja yllättäen.  Tämä tietenkin on omiaan vahvistamaan alkeistason miesten ylioptimistisia käsityksiä omista taidoistaan. Tanssipalautteen antaminen kannattaisi yleensä ottaen jättää tunnin opettajille, joiden pitäisi olla tanssiliikkeen ammattilaisia.  Jos vertaispalautetta käytetään, se tehdään tunnilla ohjatusti ja rajoitetusti, opettajan ohjeiden mukaan (esim. kukin tanssipari antaa toisilleen yhteisen tanssin jälkeen yhden myönteisen kommentin).

Miesten ”alijäämästä” naisiin nähden tanssilavoilla on toinenkin seuraus: miehet tulevat innokkaasti haetuiksi, vaikka puutteellisinkin taidoin. Tämäkin voi viedä miehen tanssikuplaan, jossa hän näkee itsensä jo parkettien partaveitsenä, vaikka herkkyys on vielä lähinnä tiejyrän tasoa. Eivätkä partaveitset nyt enää alkeisryhmissä käy, eihän?  (Vastaus: kyllä käyvät, kuten ylempänä kirjoitin.)

Ja ollaanpa rehellisiä: emme me opettajatkaan tilanteeseen aivan syyttömiä ole. Opettaja taistelee taloudellisten realiteettien kanssa ja haluaa maksimoida kurssien tuottoa pitämällä tasoryhmissä oppilaita, joilla ei ole taidollisia edellytyksiä pysyä ryhmän opetuksen mukana. Usein opettaja päätyykin sitten lennosta alentamaan tunnin tasoa ja helpottamaan materiaalia, jolloin punaisesta tulee sininen ja sinisestä vihreä.  Lisäksi korjaavan palautteen antaminen on haastavaa, ja toisinaan ikävääkin, ja opettaja saattaa sen vuoksi vältellä sitä.

 

Yhteenveto

Yhdistetäänpä ajatukset Dunning-Kruger-vaikutuksesta, oppimisen nelikentästä ja tasoryhmistä yhteen kuvaan:

Dunning-Kruger - tasokurssit
Kuva 3.  Dunning-Kruger-vaikutus, oppimisen nelikenttä ja tasoryhmät.

Kuva 3 pyrkii kuvaamaan tanssijan opintietä siten, kuin se optimaalisesti kulkisi tasoryhmästä toiseen:

Vihreällä tasolla olemme untuvikkoja, emmekä tiedä vielä, mitä osaamme, mutta saamme siitä koko ajan lisää tietoa oman treenin ja opettajan tarkan palautteen kautta.

Vähitellen uskaltaudumme (toivottavasti opettajan suosituksesta) siniselle tasolle, jossa haasteena on motivaation säilyminen, kun yhtäkkiä tiedostamme kipeästi, mitä kaikkea emme vielä osaa, ja ehkä vertailemme puutteellisia taitojamme liikaa muihin.  Tällä tasolla opettajan kannustus on erityisen tärkeää – meidän pitää nähdä ja tiedostaa, että taitomme karttuvat koko ajan siitä huolimatta, että tanssissa on niin paljon, mitä emme vielä tiedä tai osaa.

Punaisella tasolla olemme jo tiedostaneet, että opimme kovaa vauhtia uusia taitoja, ja se on ihanaa! On ihanaa huomata, että se rumban lantionliike humpsahtaa viimeinkin kohilleen ja tanssi helpottuu. On ihanaa huomata osaavansa käyttää lapatukea ja ydintukea, vaikka kaikki vaatiikin vielä melkoisesti tietoista ponnistelua.

Mustalla tasolla osaamme jo paljon taitoja, joita emme edes tiedosta osaavamme. Käytämme huomaamattamme oppimisen siirtovaikutusta ja omaksumme nopeasti uusia asioita ja variaatioita vanhoista.  Silti tiedostamme – toisinaan kipeästikin – mitä taitoja meiltä vielä puuttuu. Tiedämme, ettemme voi koskaan tulla täydellisiksi tanssijoiksi, mutta kaikki laadukkaat tanssikilometrit – vaikka palaten aika ajoin vihreälle tunnille oppimaan jotain uutta asiaa – vievät meitä tanssijoina eteenpäin.

Loppusanat

Pidin juuri neljän sunnuntain mittaisen wanhan tangon alkeiskurssin Myyrmäessä. Kolmannelle tunnilleni ilmestyi pari, joka kuuluu lajin Suomen huippuihin.

”Tulimme hankkimaan lisää kilometrejä.”

Tunnustan: olen itsekin wanhan tangon suhteen vahvasti opintiellä, ja matkaa riittää.  Vaikka olen jo suhteellisen kokenut tanssinopettaja, vasta opettelen wanhan tangon ohjaamista. Silti tunnin jälkeen tanssijat kysyivät neuvoani erääseen argentiinalaisesta tangosta lainattuun tanssiliikkeeseen, joka oli jonkin aikaa askarruttanut heitä.  Yhdessä löysimme tien eteenpäin.

Ja tämä on asenne, joka ei lakkaa hämmästyttämästä ja ihastuttamasta minua.  Että huipputanssijat palaavat perusteisiin, tulevat hankkimaan lisää kilometrejä. Eli tiedostavat, että tanssimaan oppii vain tanssimalla, laatukilometrejä toisensa jälkeen. Että jokaisella – tanssin tasosta riippumatta – on aina jotain uutta opittavaa.  Että tanssimatkamme on lopultakin aina kesken.

Ilmiö nimeltä Valasrannan Tanssileiri

dav
Leiriopas, passi ja opekyltti. (©Jyrki Keisala)

Lähes kymmenen vuotta sitten, ollessani vielä aikuisen tanssielämäni alkutaipaleella, käväisin Valasrannan Tanssileirillä oppilaana. Silloin muistaakseni opetettiin kolmessa eri paikassa, ja leiri tuntui jättimäisen suurelta.  Saavuin paikalle sateisen koleassa kesäsäässä prätkällä halki Suomen, Oulusta asti, ja muistelen, että lattiamajoituksessa prätkäkamojen kuivuminen kesti kolme päivää.  Viivyin leirillä vain muutaman päivän, mutta hauskaa oli ja nälkä jäi.  Tanssinopettajaksi valmistumiseni jälkeen olen haaveillut leirille opettajaksi pääsemisestä. Viimein kutsu kävi leirin järjestäjältä eli tanssikurssit.fi:n Niina Huhtalalta, ja suostuin tietenkin ilomielin!

 

1. Millainen on ISO tanssileiri?

Valasrannan Tanssileiri on maamme suurin, mutta avataanpa kokoluokkaa hieman faktoilla:

  • ensimmäisellä leirillä oli kolme opettajaa (Jari ja Sari Aaltonen sekä Kati Kainulainen) ja opetusta oli kahdessa tilassa, Valasrannan kahviossa ja tanssisalissa. Henkilökuntaa taisi olla paikalla kokonaista seitsemän henkeä
  • 2017 leiri oli järjestyksessä neljästoista.  Nyt mukana oli 33 opettajaa ja muuta henkilökuntaa noin 70.  Opetusta järjestettiin kuudessa paikassa, joissa laskujen mukaan enimmillään tunneilla oli yhtä aikaa noin 600 oppilasta. Kaiken kaikkiaan kävijämäärä kymmenen päivän leirillä oli tuhansia
VTL_2017_011
Porukkaa tunneilla oli kuin pipoa, mutta sovulla ja opejen ammattitaidolla mahduttiin! (©Joonas Kainulainen)

Kyseessä on siis vuosittainen ponnistus, joka on luokkaa valtava.  En ehkä halua edes kuvitella, mikä määrä suunnittelua, sovittelua, neuvottelua, pähkäilemistä, puhelinsoittoja, meilejä ja ajoittaista epätoivoa tällaisen leirin kasaaminen vaatii.  Mutta ilmeisesti järjestelykoneisto on hioutunut vuosien saatossa varsin tehokkaaksi, sillä lopputulos oli yllättävänkin juoheva.  Tanssileirillä olevien oppilaiden ja staffin kesken ja välille syntyy maagisesti sellainen henki, että aivan turhista ei rutista: tungos kuuluu asiaan, ruokajonoja syntyy, vessoihin saa jonottaa ja siirtymät opetuspaikkojen välillä saattavat väliin olla haasteellisia, mutta kaikesta selviää hurtilla huumorilla.

20248305_1409259129163835_4874543978947627630_o
Opeista koostettiin Putous-porukka, joka esitti yhtenä iltana viihteellisen kuvaelman. Allekirjoittanut makaa vasemmanpuolisen kasan alimmaisena ja esittää suota. Se on iso harppaus kouluajoista, jolloin sain kevätjuhlassa näytellä hautakiveä. (©Joonas Kainulainen)

Ihmiset tulevat viettämään Valasrantaan kesälomaansa tanssien ja iloiten tuttujen ja tuntemattomien kanssa, eikä silloin ole syytä pilata lomaansa turhalla nipotuksella. Tanssi edellä mennään – ja sitä leirillä sai kyllä riittämiin, sekä päivisin että iltaisin/öisin!  Valasrannan Tanssileiri on hiottu kokonaisuus, jossa asiaan kuuluvat joka illalle mietityt tanssilliset oheisviihdykkeet.  Eli siis bileet.  Oli tavallisia tansseja, leiriläisten omia tansseja snowballeineen ja seinähakuineen, opettajien huikeita tanssiesityksiä, tangolaulantaa, ryhmäliikuntaa ja mitä vielä.  Vaan jospa antaisi kuvien tällä kertaa kertoa lisää:

VTL_2017_020
Ryhmäesitykset olivat i-ha-nia…(©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_051.jpg
…mutta toki leiriläisten piti myös päästä osallistumaan. Tässä taidetaan mennä Hula Hulaa isolla porukalla. (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_067.jpg
En ole ihan varma siitä, mistä tuplabuggin kuviosta nyt on kyse, mutta kaikilla näyttää olevan hauskaa. Kuvassa vasemmalla riemussa mukana eräs kohtalaisen tunnettu marjapussin osaaja ja laiturilla seisoskelija. (©Joonas Kainulainen)
IMG_20170727_193347.jpg
Torstaina 27.7. ennen iltajortsuja mentiin taas Pyhäjärveen tanssimaan.  ”Tok tok, hulluja nuo suomalaiset”, sanoisi Asterix. (©Jyrki Keisala)
VTL_2017_109.jpg
Tämä tyyppi ei jostain syystä ole saanut napattua itselleen edes daamia tälle tanssille, mutta menoa se ei näytä haittaavan. (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_080.jpg
Kuvassa bilettävät opet: Matleena ”taskuraketti” Haapalainen (os Kortesalmi) sekä Ville ”WCS” Immonen. (©Joonas Kainulainen)

 

2. Millainen oli oma leirini?

KAV_6055
Suurkiitos assarilleni Jennille, jolle leiri oli ensimmäinen. Suomi 100 -tansseissakin asut mätsäsivät! (©Karri Virta)

Näin jälkikäteen haluan kiittää Niinaa omasta leiriaikataulustani, johon sisältyi sopivasti opetusta kymmenpäiväisen leirin alussa ja lopussa – ja siinä välissä koko muun staffin kadehtimat neljä päivää lomaa, eli omaa joraamista, yksäreiden antamista ja muiden opejen tunneilla käymistä!  Erityisesti olen kiitollinen siitä luottamuksesta, jota Niina osoitti tätä ekakertalaista Valas-opea kohtaan, kun hän antoi minulle leirin alkuun pienen oman miniteeman: maanantaina mentiin ensin hitaita kaksi jaksoa punaisella tasolla, sitten nopea paikanvaihto ja Työväentalolla vielä yksi sininen jakso teemalla läsnäolo suljetun otteen tansseissa.  Avasin tätä teemaa blogiini juuri hiljattain.

Viimeksimainittu tunti muodostui omaksi koko leirin kohokohdakseni.  Etukäteen minua hieman jännitti, riittääkö hitaiden teematunneille väkeä. Voisin sanoa, että kyllä – ekoilla hitaiden tunneilla joraamassa oli yli 80 oppilasta, ja melkein sama porukka pölähti Työväentalon kohtalaisen pieneen saliin. Siinä Jyrki hieman pyyhki hikeä otsaltaan ennen tunnin alkua.

20449054_1414700991952982_8673511059184198042_o
Tässä lisää läsnäolemisen makua Johannan ja Omarin kizombatunnilta. (©Joonas Kainulainen)

Vaan millainen ryhmä ja tunnelma!  Tuntui ihan siltä, että aika pysähtyi 75 tärkeäksi minuutiksi.  Läsnäolemisen tunne, toistemme kunnioitus ja rauha oli uskomaton kokemus.  Sokkoharjoituksessa, jossa herrat tanssivat paikallaan silmät kiinni (siis kulloisellakin hetkellä heille tuntemattomien) daamien kanssa, daamien joukkoon luikahti ovesta salavihkaa myös opekollegani Törmäsen Antti, joka oli vissiin supsauttanut miesten hämäykseksi vähän hajuvettäkin korvan taa.  Kukaan miehistä ei ainakaan ääneen tunnustanut, että olisi huomannut mitään.  No, onhan tuo Antti tosiaan melko pienikokoinen ja naisellinen…ja Antin temppu toimi tunnilla hienona tunnelman keventäjänä.

Aina, kun näitä läsnäolotunteja olen eri ryhmille vetänyt, ne ovat liikuttaneet sekä oppilaita että itseäni jostain syvältä sisimmästä. Mutta ensimmäistä kertaa tanssinopettajan elämässäni tunnin loputtua edessäni seisoi jono ihmisiä, jotka halusivat halaten kiittää tunnista ja kertoa, miten tärkeän teeman äärellä olimme. Eipä siinä tainnut opekaan selvitä silmänurkkien kostumatta.

Lausun nyt ääneen nöyrän kiitokseni kaikille tuolla tunnilla olleille. Te teitte heittäytymisellänne ja hetkeen keskittymisellänne tunnista sen kokemuksen, millainen se oli. Kiitos!

20232891_1407108152712266_5177356117383694203_o
Hitaan valssin touhuissa med Kati. (©Joonas Kainulainen)

Muihin leirin opetuskohokohtiin kuuluivat ehdottomasti erään tanssinopettajaidolini, Kati Kainulaisen kanssa yhdessä (ekan kerran ikinä!) pidetyt hitaan valssin ja tangon tunnit. Kati, kanssasi on äärettömän helppoa, luonnollista ja saumatonta opettaa. Annat tilaa kollegallesi tarvittaessa, jolloin opettamisesta syntyy aitoa vuoropuhelua. Kuten minäkin, seuraat ryhmää tarkalla silmällä ja käytät opettajan intuitiotasi tarkkailemaan, mitä juuri tämä ryhmä juuri tänään tarvitsee.

Tällä yhteisellä intuitiolla teimme tangotunnilla daameista Teräsnaisia ja lanseerasimme saman tien uuden tanssituotteen, Halaustangon.  Niin että ei huano, sanoisi Jorma!

Tanssinopettajan työ on usein yksinäistä puurtamista omien ryhmien kanssa, eristyksissä muista opettajista.  Vertaistukea kyllä saa somen kautta, mutta mikään ei korvaa pitkän tanssileirin aikana syntyviä spontaaneja opetuskeskusteluita, keskusteluita leiriläisten ja staffin kanssa, omia tuntioivalluksia ja verkostoitumista.  Näitä kaikkia Valasrannan tanssileiri 2017 tarjosi minulle yltäkylläisesti.  Sain korvien väliini matskua ja pohdittavaa pitkälle ensi vuodelle!

 

3. Havaintoja tasoryhmistä ja ryhmien tasoista

13710641_1050408978382187_3733674567389569800_o
Himoittuja mustien tuntien rannekkeita, joita tasotsekeissä jaettiin. (©Joonas Kainulainen)

Omista joraustunneistani eniten mieleen jäivät Johannan ja Omarin kizombatunnit (olipa ihanaa halailla melkein koko päivä) sekä tangon, buggin ja fuskun mustat tunnit.  Mustille tunneille oli armoton opejen vetämä 15 minuutin tasotsekki, ja erittäin suoraselkäistä oli, etteivät myöskään opettajat tai muu staffi selvinneet kuin koira veräjästä, vaan tsekkiin osallistuivat aivan kaikki mustalle tunnille halajavat, pakollisella parinvaihdolla.  Voitte uskoa, että siinä kämmenpohjat tällä opella hikosivat, kun piti pistellä parastaan inkvisition armottoman katseen alla!

Mustien tuntien  tasotsekillä taattiin se, että kaikki tunneille osallistuvat olivat varmasti tasokuvauksen (VAATIVA) vaatimalla tasolla – koska vain siten opettajat pääsivät aidosti pitämään mustat tuntinsa sillä vaativalla materiaalilla, jonka olivat tunneille suunnitelleet.  Itse olin mukana yhtenä neljästä opesta tuomaroimassa myös yhtä tasotsekkiä, ja voin kertoa, että pyrkijäjoukon ollessa suuri ei ole helppoa valita kymmentä parasta viejää ja seuraajaa 15 minuutissa.  Uskoisin, että kovin vakavia oikeusmurhia ei kuitenkaan kymmenen päivän aikana tapahtunut.

Olen kirjoittanut tanssioppimistakin vainoavasta Dunning-Kruger-vaikutuksesta aiemmin blogissani.  Tanssileireillä tämä ylivertaisuusvinouma näyttäytyy siten, että vielä punaisilla (taso: HAASTAVA) tunneilla vastaan tulee oppilaita, jotka taistelevat ko. lajin perusrytmin, -askeleen tai -liikkeen kanssa.  Ja vaikka opettajat kuinka tunneilla tähdentävät, että vihreiden alkeistuntien jälkeen ei ole suotavaa mennä saman tien samasta lajista sinisille ja jopa punaisille tunneille, osa ihmisistä ei tätä ohjetta joko ymmärrä tai halua noudattaa.

VTL_2017_013
Yo wazzup bro? Ootsä tulos tasotsekkiin vai mitä häh? (©Joonas Kainulainen)

Seurauksena tasoryhmästä tulee hyvin heterogeeninen ja opettaja joutuu tekemään pikaisia ratkaisuja: pitääkö tanssitunti kuvauksen vaatimalla tasolla, jolloin osa oppilaista on ”ihan pihalla” (ja kuulin jopa mutinoita punaisen tunnin ”vaikeudesta”)? Vai laskeako tasoa hieman, niin että suurempi osa oppilaista pysyy mukana, mutta ne, jotka halusivat tulla tunnille hakemaan tasoistaan haastetta, jäävät tyytymättömiksi?

Yhtenä mahdollisena ratkaisuna kuulin asiakkaiden suusta toiveita tasotsekkien laajentamista ainakin punaisille, kenties jopa sinisille tunneille.  Tämä lienee täysin mahdotonta toteuttaa tuossa laajuudessa, sillä tsekki syö sekä aikaa, sitoo operesursseja että tekee tuntien ”flown” suunnittelun hyvin haastavaksi.  Minä haluaisin mieluummin vastuuttaa oppilaita itseään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

4. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä

Opettajat mukaan lukien Valasrannan Tanssileiriä oli toteuttamassa yli satapäinen henkilökunta.  Käsi sydämellä tunnustan, että milloinkaan aiemmin en ole kokenut sellaista yhtä suurta perhettä -tyyppistä yhteenkuuluvuutta mihinkään porukkaan kuin VTL2017 minulle tarjosi.  Niina on valjastanut erilaiset some- ja viestintäkanavat loistavasti henkilökunnan käyttöön, ja niiden kautta oli todella helppoa synkronoida esim. tuntisuunnitelmia lennosta kollegojen kanssa ja välttää siten päällekkäisyyksiä opetuksessa.  Ja jos majoituksen avain oli hukassa, tarvittiin vain yksi nopea WhatsApp-viesti oikealle kanavalle, niin joku kiikutti avainta jo juoksujalkaa.

Mutta viestintäkanavat ovat turhia, jos viestijät eivät kommunikoi.  Tällä leirillä sitä ongelmaa ei ollut, vaan kaikki tuntuivat mystisesti tulevan toimeen kaikkien kanssa.  Minun FB-kaverilistani on varmaan muutaman kymmentä henkilöä isompi nyt leirin jälkeen kuin sitä ennen.

Kiitos koko staffille mm. saunareissuista, yöllisistä ex tempore -tanssikisoista, syvällisistä keskusteluista, avusta ja tsempistä, hurtista huumorista, tunninpitopaikalle unohtuneella kännykälläni otetuista ekstrakuvista, sekä aamuöisestä Pyhäjärvessä tanssitusta ruedasta.  Lista olisi oikeasti paljon pidempi, kuten tiedätte.

Valasrannan Tanssileiri 2017 oli suuri, pinkki kymmenen päivän tanssikupla, josta ei oikeastaan olisi tahtonut tulla pois lainkaan.  No, arki koitti, mutta kaikeksi onneksi seuraavaan VTL:ään ei ole enää vuottakaan.  Siellä viimeistään nähdään taas, osan kanssa toivottavasti jo aiemmin!

VTL_2017_105
Valasrannan Tanssileirin opet ja henkilökunta toivottavat kaikille tanssillista vuotta. Nähdään taas vuoden 2018 leirillä! (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_134
Hää jäi yssikseen oottelemaan 2018 leiriläisiä… (©Joonas Kainulainen)

P.S. Olitko leirillä? Tiedäthän, että nettipalautetta leiristä pääset antamaan vielä 31.8.2017 asti tässä osoitteessa.

P.P.S. Kaikki Joonas Kainulaisen leirikuvat löytyvät täältä.