Mikä voisi saada tanssinopettajan luopumaan puolesta kesälomapäivistään töiden takia? Enpä keksi tähän hätään mitään muuta edes etäisesti mahdollista syytä kuin Valasrannan Tanssileiri eli VTL, joka täytti tänä vuonna täydet viisitoista vuotta. Jännittävä matka kolmen open, kahden opetustilan ja viiden päivän leiristä kymmenpäiväiseksi, yhdeksän opetustason, seitsemän opetustilan ja 35 opettajan jättitapahtumaksi.
Itse olen tuore VTL-ope: viime vuoteni oli ensimmäinen, joten tämä oli minulle vasta toinen kerta leirillä opettajana. Silti jutut, tilat, aikataulut ja suurelta osin ihmisetkin alkavat olla jo tuttuja. Yläneelle en edelleenkään osannut ilman navigaattoria ajaa, sillä seutu on minulle kuin suuri valkoinen täplä kartalla. Onneksi teknologia pelasti minut tälläkin kertaa.
Opetusmääräni leirillä tuplaantui viime vuodesta, opetin kymmenen päivän aikana kaikkiaan 21 75 minuutin jaksoa, siihen päälle yksi DJ-keikka (PNP:n taukomusiikit) sekä seuratanssin Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä toimiminen. Puuhaa ja siirtymiä siis riitti, ja puolessa välissä leiriä totesinkin assarilleni Irenelle ja oppilailleni, että alkuleirin ajan nimikyltit ovat käteviä, kun oppilaat voivat niistä tarkistaa, kuka kukin on. Loppuleirin ajaksi ne voisi kääntää nurinpäin, niin että sitä voisi itse tunnin aluksi paidanrintamuksesta tarkistaa, kuka on ja missä roolissa on tanssitunnille tullut!
Onneksi urakkani oli kuitenkin jakaantunut melko tasaisesti leiripäiville. Ainoastaan sunnuntain täysi opetuspäivä (hellefoksi, helletango, hellevalssi, hellemasurkka ja hellepolkka) meinasi viedä mehut. Maanantaista lähtien minulla oli kaksi opetusjaksoa per päivä, ja ne olivat onneksi aamutunteja. Miksi onneksi? Siitä kerron seuraavassa.
”Kuuma tanssileiri” – kirjaimellisesti!
Tutkaillessani etukäteen leirin ajan sääennustetta kauhistuin, ja mielessä pyörivät uhkakuvat tunneille pyörtyilevistä ihmisistä ja Yläneeltä kohti Turkua matelevista ambulanssijonoista. Ja olihan siinä toki haastetta, kun keskilämpötila pysytteli koko ajan 30 varjoasteen tietämissä – eivätkä pelipaikat todellakaan sijaitse varjossa! Opetustiloissa ei ole varsinaista ilmastointia, ja monena päivänä edes tuuli ei auttanut meitä vilvoituksessa, kun ilma seisoi täysin paikallaan. Itse jouduin yhtenä päivänä luovuttamaan ja lähtemään eräältä tunnilta (jolla olin oppilaana) pois – Valasrannan tanssilava oli opetustilana, ilma tyyni, ulkona 32 ja sisällä varmasti jokusen verran enemmän. Se oli liikaa tälle opelle.
Mutta asiakkaat tuntuivat varustautuneen hyvin helteen tuomiin haasteisiin ja olivat lähteneet leirille juuri oikealla asenteella. Leirin järjestäjä kun ei sään jumalille mitään mahda, niin en oikeastaan kuullut lainkaan valitusta kuumuudesta. Me opet, assarit ja koko staff yritimme muistutella asiakkaita koko ajan nesteytyksen tärkeydestä. Pidimme juomataukoja tiuhaan, ja järjestäjä oli toimittanut pelipaikoille myös suolapusseja niitä tarvitseville. Ja ihme tapahtui – kymmentä tuhatta tanssinälkäistä tanssittava 10 päivän leiri selvisi täysin ilman vakavampia välikohtauksia. Varmasti jotain pientä kremppaa ilmeni, mutta itse en nähnyt ainuttakaan helteeseen pyörtymistä tms. Omat jalkapohjani alkoivat kramppailla puolessavälissä leiriä, mutta siitä selvittiin apteekin magnesiumtableteilla.
Onneksi on rantasauna ja Pyhäjärvi. Ihana, suloinen, vilvoittava Pyhäjärvi. Sinne ryntäsivät ainakin itse Valasrannan opetuspaikoilta niin oppilaat kuin ope ja staffikin aina, kun tanssimiselta ja muulta puuhalta ennättivät. Tauoilla rantasaunan lauteet täyttyivät ja järvessä kellui runsain mitoin helpottuneen näköisiä ihmisiä. Järvi oli juuri sen verran viileä, että tätä voisi kutsua kylmä-kuumahoidoksi, joka tekee gutaa jaloille. Yritin kysellä ulkomailla leireillä käyneiltä, mahtaako koko maailmassa olla yhtä loistavia puitteita tällaiselle suurelle tanssileirille kuin Valasrannassa. Kilpailevia ehdokkaita ei muuten löytynyt.
Omaa lisähaastetta leirille toivat pienet siivekkäät ”seuralaisemme” eli ampparit. Niitä muuten riitti. Uusi ruokatoimittaja – joka teki muuten loistavat leiriruuat, joita kiittelivät kaikki – oli tehnyt niin hyvää kotikaljaa, että ampiaiset suorastaan syöksyivät mukeihin ottamaan päiväkännejään. Leirin staff keksi hyvän amppariansan – halkaistuihin isoihin limsapulloihin laitettiin kotikaljaa ja tippa Fairya. Ansa tuntuikin olevan tehokas. Hätä keinot keksii, sano. Eikä niille amppareillekaan leirin järjestäjä oikein mitään mahda, joten siitäkään en valituksia kuullut. Joitakin pistoja tuli, ja niitä hoidettiin kykyjen mukaan. Hengissä kuitenkin selvittiin – luonnosta ja säästä!
Tanssikupla myös opeille
Viime vuonna kirjoitin, millainen kymmenen päivän pinkki tanssikupla Valasranta on. Sitä se oli yhä ja edelleen – tällä upeiden oppilaiden, palautteiden, tanssien, naurun, jekkuilun ja syvällisten keskusteluiden määrällä elää taas pitkään. Palautteesta tahdon puhua tässä erityisellä lämmöllä. Nimittäin meitä suomalaisia syytetään siitä, ettemme anna toisillemme palautetta. No höpö höpö – sain todella paljon tuntieni aikana ja erityisesti niiden jälkeen arvokasta palautetta tunneista. Eivät tanssijat todellakaan mitään tuppisuita kyllä ole.
Erityisellä lämmöllä ajattelen myös oppilaideni heittäytymiskykyä ja -halukkuutta. Noihin 21:een opetusjaksooni kun mahtui sekä ”tavanomaisia” tanssitunteja että tavanomaisesta poikkeavia tunteja ja menetelmiä. Esimerkiksi hitaiden iltapäivässä teimme läsnäoloharjoitteita, polkkatunnilla jorasimme kantapolkkaa Queenin tahtiin, tangotunnilla tanssimme tunnetangoa ilman yhdenkään askeleen tai kuvion opettamista. Tällaiset tanssitunnit ovat aina pieni riski opettajalle; lähtevätkö tavanomaisempiin tanssitunteihin tottuneet oppilaat mukaan? Tykkäävätkö? Kyllä näyttivät tykkäävän, välittömästä palautteesta päätellen. Ja lähtivät mukaan, heittäytyivät. Suomalaisista jäyhistä tuppisuista tuli hetkessä letkeitä rokkipolkkaajia, läsnäolevia ja joka askeleesta ja musiikin nuotista nauttivia hitaiden tanssijoita, tulisesti tuntevaa tangokansaa.
Leirin järjestäjän Niina Huhtalan (Suomen Media & Action Oy) ammattitaitoa ei voi kuin ihailla. Minulla oli opena suorastaan hemmoteltu olo. Majoitus pelasi, ruokahuolto pelasi, ja meillä oli jälleen kerran lukuisia WhatsApp-kanavia tiedottamista ja opejen tuntisisältöjen synkronoimista varten. Lisäksi pidimme ennen leiriä ja puolivälin tienoilla yleisen opekokouksen, jossa keskustelimme opetuksen suuntaviivoista ja asiakaspalautteesta ja tarpeen vaatiessa ruuvasimme tekemistämme vielä paremmin kaikkia hyödyttäväksi. Tästä kaikesta syntyi hyvin ammattimainen kuva; teimme kaikkemme, että asiakkaat viihtyvät ja oppivat.
Monesti naisilla on tanssitunneilla tunne, että vain miehiä opetetaan. Tiedostamme asian, ja tänä vuonna asetimmekin opekokouksessa erityiseksi tavoitteeksemme vastuuttaa myös naisia ja tarjota jokaiselle tunnille naisille erityishaasteita. Mielestäni onnistuimme tässä hyvin – palautteesta sitten aikanaan nähdään, miten hyvin. Välitön palaute oli ainakin kiittävää.
Uutta leirillä oli uutena opetustilana suuri tanssiteltta, joka oli pystytetty ihan uimarannan läheisyyteen. Se osoittautui aivan loistavaksi opetustilaksi (amppareista huolimatta). Siitä sai tarvittaessa avattua seinät, jolloin vilvoittava tuuli pääsi puhaltelemaan. Enpä voi sanoa koskaan opettaneeni kauniimmassa paikassa kuin teltassa, jonka avoimesta takaseinästä aukeaa näkymä suoraan kesäiselle järvelle. Telttaideaa varmaan kehitetään jatkossakin, jotta saataisiin osa Yläneen keskustan suunnalla sijaitsevista opetustiloista siirrettyä lähemmäs ydintä, Valasrantaa. Tämä tiivistäisi mukavasti leirin tunnelmaa.
VTL ei olisi VTL ilman iltabileitä, joita oli taas kehitelty jokaiselle leiri-illalle Valasrannan normaaleiden iltatanssien lisäksi. Ehkä mieleenpainuvin leiritapahtuma oli tiistaina 24.7. pidetty seuratanssin Jack’n’Jill-kisa, joka sai varsin runsaan osanoton. Viime kevään Seuratanssin SM-kisoissa Tallukassa pidimme vastaavankaltaisen kisan, joten tiesin jo siitä tulevan menestyksen. Ja sitä se oli – voi sitä riemun, yleisön kannustuksen ja tanssi-iloittelun määrää lattialla! Jack’n’Jill-formaatissahan arvotaan tanssiparit, mikä tuo kisaan aivan omanlaisensa lisäjännityksen. Itse sain kunnian toimia kisan DJ:nä, ja toivottavasti osasin tälläkin kertaa valita kisamusiikin, joka meni jalan alle ja tunteisiin ja sai kaikki ylittämään omat kykynsä ja elämään musiikissa. Ainakin siltä se näytti.
Punainen vaara?
Viime vuonna kirjoitin tasoryhmistä ja niiden haasteista, enkä malta olla tälläkään kertaa avaamatta sanaista arkkuani. Tasoryhmiä oli tällä kertaa kokonaista yhdeksän, ja ylimmät, puna-musta ja musta ryhmä, tasotsekattiin. Itse en opetusaikatauluistani johtuen päässyt osallistumaan tasotsekkeihin tuomarina enkä tanssijana, joten en noille tunneille valitettavasti päässyt, mutta palaute niistä oli hyvää.
Itse opetin tänä vuonna pääosin vihreää, sinivihreää ja sinistä tasoa, ja kokemukseni oli, että niissä oli erittäin hyvä treenaamisen henki ja meininki. Ryhmät olivat lisäksi huomattavan tasaisia, mikä tietenkin helpottaa sekä opettajan että varsinkin asiakkaan elämää. Kun vaihtoringissä sinisen tason ryhmässä tulee vastaan suunnilleen samantasoisia tanssijoita, on elämä vaan niin paljon helpompaa ja pääsee treenaamaan niitä juttuja, joita opettaja on tunnille suunnitellut.
Ja voi miten ihania kysymyksiä oppilaillani oli tunneilla! Tässäkään eivät jääneet suomalaisiksi tuppisuiksi. Eräällä vihreällä tunnilla alkoi tulla niin syvällisiä kysymyksiä, että tiukkasin oppilailtani, kenen asuntoautossa he pitävät yöllisiä symposiumeitaan, joissa yhdessä pohtivat näitä juttuja – ja voisinko minäkin päästä niihin mukaan!
Punaiset tunnit olivat leirin edistyneimpiä ei-tasotsekattuja tunteja, mikä mielestäni näkyi oppilaiden tason laajassa kirjossa. Punaisella tunnilla vastaan tuli sekä kokeneita ja aidosti taitavia tanssijoita – että niitä, jotka olisin passittanut vihreälle tunnille opettelemaan perusaskelta, tanssikannatusta ja omalla akselilla liikkumista. Mielestäni tämä ei ole mielekästä, ja sille pitää keksiä jotain luovia ratkaisuja jatkossa. Kävimme leirin aikana punaisista tunneista paljon keskusteluita ja tiivistän tähän muutamia pointteja, joista suurin osa ei ole omiani:
- Tanssijan edistymistä tukee kaikkein parhaiten se, että hän pääosin osallistuu oman tanssitasonsa mukaisiin tunteihin. Alkeisoppilaan omaa tanssitaitoa ei kehitä se, että hän lähtee punaiselle tunnille ”olemaan pihalla”.
- Tasoryhmästä ei jaeta mitaleita eikä se ole mikään ihmisarvon mittari. Se on yksinkertainen keino tarjota kursseilla käyville tanssijoille kaikissa tanssielämänsä vaiheissa juuri niitä haasteita, joita hän juuri tällä hetkellä juuri tässä lajissa tarvitsee.
- Tanssija, joka menee hänelle ylivoimaisen haastavalle tunnille, pilaa joka kerran vaihtoringissä tanssiparinsa mahdollisuuden päästä harjoittelemaan sitä, mitä opettaja on tunnille suunnitellut. (Tämä oivallus tuli Antti Törmäseltä.) Ratkaisu: ajattele enemmän myös muita tanssijoita.
- Tanssija, joka on punaisella tasolla tangossa, ei välttämättä automaattisesti ole sitä buggissa.
- Myös edistyneen tanssijan kannattaa palata välillä alkeistunneille, koska kehollisen ymmärryksen lisäännyttyä niistä voi omaksua aivan uudella tavalla tärkeitä perusasioita, jotka tuntuivat ”silloin vihreänä aikana” heprealta. Tämä oli erään edistyneen tanssijan hieno oivallus!
Yksi leirin aikana tullut idea oli, että kokeiltaisiin jatkossa jonkinlaisia vapaaehtoisia tasotsekkauksia leirin aikana päivän tuntien jälkeen. Paikalla olisi opettajia, joilta voisi vaikka kympillä ”ostaa tsekkauksen” eli 10-15 min, jonka aikana opettaja tanssisi hänen kanssaan hänen valitsemassaan lajissa ja kertoisi hänelle palautteena, millä tasolla hän näkee oppilaan tällä hetkellä olevan. Mielestäni idea on hyvin mielenkiintoinen ja kokeilun arvoinen.
Tasokuvaukset löytyvät täältä. Kehottaisin jokaista tutustumaan niihin huolella ja ajatuksella.
Lopussa kiitos seisoo
Kiitos ihanille, ahkerille oppilaille, jotka tulitte leirille ja vietitte siellä kesäisen helteisiä päiviä hyvällä, rohkealla ja myönteisellä asenteella. Te teitte leiritunnelmasta upean!
Kiitos mahtavalle staffille, joka teki uupumatta ja valittamatta töitä hiostavassa helteessä asiakkaiden ja myös meidän opejen hyväksi. Ehkä hellyttävin hetki oli se, kun toimiessani Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä Jere, iloinen ja työteliäs staffilainen, lähestyi DJ-pöytää varovasti ja kysäisi, haluanko juomani tänne vai viekö hän sen rantasaunalle. Häkellyin täysin ja vastasin, että vie sinne saunalle vaan, kun en yhtään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Ja varmaan saatatte uskoa hämmästykseni, kun hikisen urakan jälkeen menin rantasaunalle, kurkkasin jääkaappiin ja siellä minua odotti – huurteinen olut. Kiitos Jere vielä näin jälkikäteen!
Kiitos Niinalle ja hänen upealle tiimilleen, joka on suunnitellut ja mahdollistanut tämän jättiurakan – jälleen kerran.
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä erityiskiitos ihanalle assarilleni Irenelle, joka jännitti ekaa assarikeikkaansa varmaan enemmän kuin kaikki oppilaat yhteensä, mutta jonka kanssa yhteistyö tunneilla pelasi täysin saumattomasti. Olimme hyvä tiimi.
Enää reilut 350 päivää, ja VTL on taas käsillä! Ehkä taion aamukamman jostain.
Paritanssipäiväkirja 