Tanssiystäväni Susanna Salokannel heitti tanssikouluille blogikirjoituksessaan haasteen: Kuinka kehittyä paritanssijana – ja kuinka kehittää kursseilla tavoitteellisesti harjoittelevia paritanssijoita? Päätin ottaa haasteen vastaan ja kirjoittaa omia ajatuksiani aiheesta. Mainittakoon, että tämä kirjoitus on suunnattu nimenomaan heille, jotka kokevat haluavansa kehittyä loistaviksi paritanssijoiksi kursseilla ja oheisharjoittelulla. En siis lainkaan väitä, että tämä olisi kaikkien paritanssijoiden ainut oikea tie onneen, joten toivoisin lukijoiden jättävän hernemaissipaprikapussin vielä pakastimeen odottamaan hyvää kasvisruokareseptiä ja vaikka ohittamaan tämän kirjoituksen kokonaan, mikäli aihe ei kiinnosta.
Karkeasti yksinkertaistettuna paritanssi on rytmikästä, kehollista toimintaa, jonka ytimessä on kaksi asiaa:
- Oman kehon toiminta, ja
- Parityöskentely.
Oman kehon toiminta
Oman kehon toiminnan haasteet jakaantuvat kahteen pääluokkaan: lihastoiminnalliset ja motoriset haasteet. Paritanssin kannalta ylivoimaisesti tärkeimmät lihastoiminnalliset haasteet ovat aktiivinen ydintuki sekä toiminnallinen lapatuki. Ydintuella tarkoitetaan keskivartalon alueella sijaitsevaa lihaskokonaisuutta, jonka löytäminen, tiedostaminen ja aktiivinen kontrollointi stabiloi alarankaamme ja mahdollistaa kaikki vartalon ja alaraajojen lihasten hallitut suuret liikkeet. Voidaan perustellusti väittää, että loistava liikkuja yleisestikin – ja erityisesti loistava paritanssija – hallitsee ydintukensa jokaisessa hetkessä ja osaa säädellä sitä (ja sen voimakkuutta) eri tarkoituksiin. Ydintuesta olen kirjoittanut jotain aiemminkin, mutta tämän kevään aikana tässä blogissa tulee vielä ilmestymään syksyn lapatukisarjamme kaltaisia kirjoituksia ydintuesta. Niissä tulemme valottamaan lähemmin ydintuen merkitystä tanssille sekä antamaan lihasharjoitteita sen kehittämiseksi.
Tanssijan lapatuella puolestaan tarkoitetaan lapaluiden hallittua liikettä alas ja sivuille sekä niiden tukemista tähän asentoon. Loistava paritanssija käyttää lapatukeaan jatkuvasti, kaikessa liikkeessä. Lapatuesta kirjoitimme Jenna Polven kanssa yhdessä syksyllä artikkelisarjan, joka pyrkii valottamaan tätä lihastoiminnallista haastetta ja sen parissa työskentelyä sekä teorian että käytännön harjoitteiden kautta.
Miten sitten vastata oman kehon lihastoiminnallisiin haasteisiin? Tähän tarvitaan kolmenlaista harjoitusta: 1) lihasaktivaatioharjoittelua, jolla pyritään harjoitettavien lihasten toiminnan parantamiseen ja jonka kautta lihakset vahvistuvat ja työskentelevät nopeammin ja taloudellisemmin; 2) tuntoharjoitteita, joiden avulla herkistetään tanssin kannalta tärkeiden lihasryhmien kehollista toiminta-aluetta (esim. lapaluiden seutua, joka luonnostaan on verrattain huonosti tuntohermotettua aluetta); sekä 3) yleistä liikkuvuutta ja lihasten venyvyyttä kasvattavaa harjoittelua.
Paritanssin motoriset haasteet ovat mielestäni moneen muuhun tanssin osa-alueeseen verrattuna pienemmät, koska suuri osa paritansseista pohjautuu rytmikkääseen kävelyyn, jossa parikontaktin kautta ylävartalon liikettä suhteessa alaraajoihin on jonkin verran rajoitettu. Motorisia haasteita löytyy silti erityisesti latinalaisten tanssien sekä rock’n’swing-tanssien puolelta. Tärkeimpiä paritanssijan motorisia, kehittyneitä taitoja ovat isolaatiokyky sekä dissosiaatiokyky. Isolaatiokyvyllä tarkoitetaan tanssijan kykyä eristää liike johonkin kehonsa osaan, ilman että liikettä suorittavaan kehonosaan kytkeytynyt toinen kehonosa lähtee mukaan samaan liikkeeseen. Esimerkkinä vaikkapa rumban lantion rotaatio- eli kiertoliike, johon rintakehä ei saisi lähteä mukaan. Dissosiaatiokyky on oikeastaan isolaatiokyvyn alataito, jolla tarkoitetaan erityisesti lantion ja rintakehän rotaation ”irrottamista” toisistaan. Käytännössä se ilmenee niin, että tanssijan kiertäessä rintakehäänsä hänen lantionsa ei kierrykään samanaikaisesti, vaan lähtee kiertoliikkeeseen jonkin verran ajallisesti jäljessä. Dissosiaatiokyvystä on erityistä hyötyä monessa suljetun otteen paritanssissa.
Parityöskentely
Paritanssin toiseen ytimeen – parityöskentelyyn – auttavat parhaiten laadukkaat tanssikilometrit, joiden kautta omaan kehoon hankitut opit päästään siirtämään parityöskentelyyn parantuneen vasteen sekä herkistyneen viennin ja seuraamisen muodossa. Se, mitä tämä kullekin tarkalleen ottaen merkitsee, on kuitenkin yksilöllistä. Joillekin tanssijoille yksinkertaisin tie on vaan tanssia mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monenlaisten tanssiparien kanssa. Määrä ei kuitenkaan tässäkään yleisesti ottaen korvaa laatua – tai ainakin se tekee sen verrattain hitaasti – ja tehokkaampi tie loistavaan paritanssijuuteen saattaakin kulkea tavoitteellisen, esim. kilpailemiseen tähtäävän treenin kautta. Tässä haasteena tietenkin – etenkin naisilla – on sopivan treenikaverin löytäminen.
Toinen tehokas tie parempaan parityöskentelyyn saattaa olla pariyksäreiden ottaminen osaavalta, analyyttiseltä, kriittiseltä mutta kannustavalta ammattiopettajalta. Yksäreitä pidetään yleisesti kalliina vaihtoehtona, ja pelkkää hintaa tarkastellen ne kalliita ovatkin. Mutta toisaalta kannattaa ajatella, että yksäreillä opettaja keskittyy vain ja ainoastaan teihin, antaen usein kullanarvoista palautetta tanssistanne. Moni tanssija kokee taitojensa harpanneen yksärioivallusten kautta paljon isommin kuin monenkaan kurssin kautta.
Miten ja missä harjoitella?
Lapatuen sekä ydintuen monipuoliseen harjoittamiseen aivan ylivoimainen, kaikille suositeltava oheislaji on pilates-harjoittelu. Aktiivisia pilates-ryhmiä löytyy varmasti joka puolelta, mutta pilates-harjoitteita voi aivan hyvin tehdä myös itse – harjoitteet eivät yleensä juuri apuvälineitä tarvitse. Kirjallisuutta löytyy pilvin pimein sekä kirjakaupoista että netistä. Erityisiä lapatukiharjoitteita löytyy lisäksi mm. lapatukisarjamme kolmannesta osasta. Ydintuen harjoittamiseen oikein hyvä yksittäinen liike on lankutus.
Liikkuvuuden ja lihasten venyvyyden kehittäminen on melko ilmeinen kohde, ja siihen auttavat parhaiten monipuoliset – muttei liioitellut – sekä staattiset että liikkeessä tapahtuvat venyttelyt. Edelleen, netti on runsas tiedonlähde tälle.
Isolaatiokyvyn harjoittamiseen oivallisia ovat lattaripohjaiset ryhmäliikuntatunnit, joilla usein hiotaan lajinomaista liikettä tarkkaan ja huolellisesti. Ja hyvän musiikin tahdissa tulee hikikin, jolloin myös kunto nousee! Toisinaan kohtaan tanssilattialla daameja, jotka eivät ole juuri harrastaneet paritanssia, mutta joiden lattariliike on silti varsin laadukasta. Tällöin taustalta kysyttäessä löytyy lähes poikkeuksetta lattaripohjainen ryhmäliikunta.
Dissosiaatiokyvyn harjoittamiseen ylivoimaisesti tehokkain paritanssi on argentiinalainen tango. Siinä dissosiaatio on lähes kaiken liikkeen ytimessä: seuraajan ochoissa, boleoissa ja giroissa, viejän erilaisissa koristelevissa sekä vievissä liikkeissä jne. Tanssilavalla argentiinalaisen tangon taitajan tuntee poikkeuksetta juuri tuosta dissosiaatiokyvystä, joka tuo keskikehoon kannatellun rentouden ja mahdollistaa selkärangan hyvän kiertoliikkeen kautta mm. laadukkaat vakiotanssien parin ohi otettavat askeleet ja sen, että kykenen ikään kuin viemään seuraajan ”ylä- ja alakertaa” monin eri tavoin, eri suuntiin ja eriaikaisesti. Lisäksi se lisää luonnollisella tavalla seuraamisen viivettä, koska viejän keskikehon liike välittyy kinesteettisessä tarkastelussa ensin seuraajan keskikehoon, mutta dissosiaation vuoksi vasta viiveellä seuraajan lantion kautta jalkoihin.
Kurssit vai yksityistunnit?
Tanssikurssitarjontaa Suomessa kyllä on, eikä hyvien opettajien kursseilla käyminen ole lainkaan huono vaihtoehto paritanssijana kehittymiseen. Kurssitasojakin riittää yllin kyllin. Tanssikursseja riivaa kuitenkin lähes universaalisti yksi haaste: Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma, joka näkyy siinä, että monet tanssin harrastajat valitsevat taitotasoonsa nähden liian haasteellisen kurssitason. Jos tanssiosaamista jo on ja kehityshalut ovat kovat, voi kismittää, kun edistyneiden kursseilla vastaan tulee ihmisiä, jotka eivät hallitse perusliikkumistaan, saati juuri tämän lajin perusaskelistoa. Me tanssinopettajat tiedostamme tämän dilemman kyllä, mutta aina siitä eroon pääseminen ei ole helppoa. Tasotsekkausta voi tietenkin tehdä ja kurssilaisia ohjailla taitoaan vastaavalle (alemmalle) kurssitasolle – mutta jos sen seurauksena siihen edistyneiden ryhmään jää kolme paria, ei sekään leipää tuo pöytään.
Itse olen herätellyt ajatusta pääkaupunkiseudulla toimivaan, edistyneiden ryhmään, joka treenaisi tavoitteellisesti, motiivina joko oma kehittyminen tai lavatanssikisaaminen. Toistaiseksi yksi pari on osoittanut kiinnostusta. Vertailun vuoksi todettakoon, että Kuopion Tanssiklubilla on tälläkin hetkellä parikymmentä erittäin motivoitunutta, kisoihin suuntaavaa paria treenaamassa viikkoharjoituksissa. Eihän pääkaupunkiseutu voi olla näin paljon laiskempi tässä suhteessa, eihän? Olen edelleen halukas polkaisemaan ko. ryhmän pystyyn, jos halukkaita ilmenee riittävästi. Tässä asiassa voit ottaa yhteyttä jyrki.keisala@suomentanssistudiot.fi.
Yksityistunteihin pätee se, mitä edellä kirjoitin: kyseessä voi olla ensin hintavalta näyttävä tie, mutta parikin yksäriä voi kokemusteni mukaan avata oppilaalle aivan uusia polkuja tanssioppijuuteen.
* * *
Summa summarum: paritanssijana voi kehittyä eteenpäin, vaikka ei aina omantasoista paria olisikaan. Kaikki meistä voivat parantaa kehollisia valmiuksiaan, jotka toimivat voimavaroinamme sitten, kun pääsemme pariyhteyteen.
Paritanssipäiväkirja 