Kahden todellisuuden tanssimaailma

Tanssivuosi 2016 alkaa olla lopuillaan – tänään vielä ehtii käväisemään Ruusulinnassa, ja se on sitten siinä; tervetuloa uusi vuosi ja uudet kujeet!  Näin vuoden päätteeksi ajattelin kirjoittaa niistä kahdesta tanssitodellisuudesta, jotka me monet seuratanssia rakastavat kohtaamme viikottain.

Halusimmepa tai emme, sosiaalinen media on tullut elämäämme jäädäkseen.  Päivitämme statuksiamme, nappailemme kuvia Instagram-tileillemme, seurailemme toinen toistemme arkea ja juhlaa.  Kuulumme myös erilaisiin somen viiteryhmiin, ja voidaan sanoa, että suomalaiset keskustelevat keskenään somesovellusten kautta varmaankin enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin.  Aina emme kuitenkaan ymmärrä, ettei somen ”todellisuudella” välttämättä ole juurikaan kosketuspintaa Oikeaan Elämäämme.

Esimerkki: Suomeen tuli tänä kohta loppuvana vuonna kuulemma aivan valtaisa määrä turvapaikanhakijoita, ja kuulemma maamme taloudellinen kantokyky ei riitä heistä huolehtimiseen. Lisäksi nämä pakolaiset kuulemma aiheuttavat maassamme valtaisan määrän ongelmia – jopa suoranaisen rikosaallon.

Tällaisen kuvan tilanteesta saatat saada, jos yksisilmäisesti seuraat tiettyjä Facebook-ryhmiä ja nettijulkaisuja.  Mikä on todellisuus?  Asun Helsingissä ja liikun täällä suhteellisen paljon.  Kohtaan turvapaikanhakijoita lähinnä julkisissa liikennevälineissä, enkä ole kokenut koko vuonna heidän täällä olemisestaan pienintäkään haittaa.  Maamme talous on kurjassa jamassa, mutte valonpilkettä näkyy jo, enkä ole huomannut talouden romahtaneen näiden muutaman kymmenen tuhannen ihmisen takia.

Kuluvana vuonna erityisesti daamit ovat rohkaistuneet harjoittelemaan viemistä.

Miten on sitten tanssikulttuurimme laita?  Valitsin ylläolevan esimerkin sen vuoksi, että arvelen seuratanssin harrastajamäärien olevan samaa kertaluokkaa.  Tuoreet tutkimukset tästä puuttuvat, mutta oma lonkalta heittämäni arvio on, että tanssilavoilla ja -kursseilla elämästään nauttii suht aktiivisesti noin 30000 tanssin ystävää.  Lähes joka ikinen ilta tuhannet harrastajat eri puolilla maatamme nauttivat tanssin opiskelusta – tai sitten vain ihan musiikin vietäväksi heittäytymisestä ja kehollisesta keskustelusta.

Facebookin paritanssiin keskittyneistä ryhmästä suurimpia on tanssiporukka, johon kuuluu kirjoitushetkellä 10651 jäsentä.  Määrä kuulostaa suurehkolta, sillä sehän on noin kolmasosa harrastajista, eikö?

Ei oikeastaan, sillä aktiivisten kirjoittajien määrä on arviolta jonkin verran alle sadan.  Se on noin kolme promillea kaikista harrastajista.  Nämä kolme promillea – minä mukaan lukien – tykkäävät somekeskustella vähän kaikesta, mikä tähän ihanankamalaan harrastukseemme (ja joidenkin ammattiin) liittyy: hakukäytännöistä, tanssivaatteista ja -kengistä, sukupuolijakaumasta, buggin vasemman käännöksen viidennestä askeleesta (!), buggin oikean käännöksen kolmannesta askeleesta, kimppakyydeistä, tanssipaikkojen hyvistä ja huonoista puolista, tanssireissuistaan, tanssilavalla saaduista kyynärpääiskuista, paritanssin sukupuolisuudesta tai -ttomuudesta, cha chan taka-askeleesta, vesipisteen sijainnista, tanssibändeistä ja niille taputtamisesta.

Onko tämä kolmen promillen käymä keskustelu sitten oikeaa tanssitodellisuutta?  On se ehkä heille/meille.  Silti ovat ne 29900 muuta harrastajaa, jotka vain ”juovat ja pissaavat, antaa muiden selittää”, takavuosien vaippamainosta siteeratakseni.  Elämme kahden tanssitodellisuuden maailmassa: on olemassa tanssipaikkojen todellisuus, ja on olemassa tanssista keskustelemisen todellisuus.  Mittasuhde-ero näiden kahden todellisuuden välillä olisi hyvä aina välillä yrittää muistaa; minulla ei ole suuren suuria kuvitelmia siitä, että edes tanssinopettajana ja tanssimaailman aktiivitoimijana kykenisin kääntämään 30000 matkustajan laivaa kovin nopeasti mihinkään suuntaan.

Nettikeskusteluiden riippakivinä on aina ollut erityisesti kaksi psykologista ilmiötä: vahvistusvinouma ja yleistäminen.  Tämä kannattaa muistaa erityisesti vaikka silloin, kun lukee jonkun kirjoittajan tarinaa siitä, miten joskus Pihtiputaan Polkka-Pirtissä joku mummo sanoi salin reunalta mulle pahasti.  Tai kun joku helikopteroija tallasi kuukausi sitten Hauhon Humppa-Helvetissä jotain foksaajaa jalalle.  Näissä tilanteissa peräänkuuluttaisin mediakriittisyyttä ja sen pohtimista, kannattaako noista – kirjoittajilleen tosista – kokemuksista tehdä minkäänlaisia yleistyksiä.  Kaikki mummot eivät liene pahasuisia edes Pihtiputaalla, eikä jokainen kädenalitanssija pidä tapanaan tanssia toisten varpailla.

Aina väliin kuulen satunnaisempien tanssikeskusteluja seuraavien henkilöiden suusta, että ”tanssi on mennyt näköjään niin monimutkaiseksi suorittamiseksi, ettei sinne lattialle varmaan enää tällainen tavis mahdu”.  Heitä rohkaisisin vertaamaan näitä kahta tanssitodellisuutta keskenään ja päättelemään, kumpaan he kuuluvat.  Tanssiminen ja tanssista keskusteleminen eivät ole sama asia.  Edelleenkin, joka ikinen ilta, jokaisella tanssilippunsa lunastaneella on yhtäläinen oikeus nauttia tanssista tavallaan, muut nauttijat huomioiden.  Mikään ei ole monimutkaisempaa kuin miksi sen itsellesi teet.  Se, että minä opettajana kannan ammattini puolesta huolta tanssikurssilla vaikka siitä cha chan taka-askeleesta, ei millään tavoin tarkoita, että sinun pitäisi välttämättä jakaa huoleni.

Molemmat ylläkuvatut tanssitodellisuudet ovat läsnä koko ajan, mutta molemmissa todellisuuksissa ei ole mikään pakko elää.

Tanssi kuulukoon aivan kaikille myös tanssivuonna 2017!