Long time no write: tämän opettajan syksy on ollut niin työntäyteinen, ettei massiivisen lapatuki-rutistuksen jälkeen ole ollut oikein aikaa eikä voimia kirjoittaa. Nyt kun jälleen yksi tanssinopetuksen kausi on takana, koetan taas virkistyä.
Tällä kertaa haluan pohtia hieman provosoivasti suomalaisen seuratanssikulttuurin sääntöviidakkoa.
Tilannehan on siis tämä: seuratanssi luo mainiot puitteet tavata kiinnostavia ihmisiä ja päästä heitä luontevasti huutoetäisyyttä lähemmäs, elikkäs siis aivan iholle asti. Tanssi-iltaan on kerääntynyt paljon samanhenkisiä ihmisiä, joita kiinnostaa vähintäänkin se tanssi. Jokaisessa tanssi-illassa on mahdollisuus paljon enempäänkin – ja ovatpa toistensa sielut löytäneet ihmiset sieltä tanssilattialta monen monta kertaa vuosikymmenien aikana kävelleet yhdessä kohti valoisaa tulevaisuutta.
Konsepti on yksinkertainen: käy suihkussa, supsauta vähän suihketta kainaloon ja lähde tansseihin. Jos muutaman askeleen jo osaat, aina parempi.
Niin mitä tekee suomalainen: pitää kiinni kynsin hampain muinaisista, 1800-luvulta peräisin olevista mutkikkaista käytös- ja erityisesti hakusäännöistä. Pitää tanssia kaksi kappaletta peräkkäin. Jos joku hakee sinua, olet velvoitettu kiitoshakemaan häntä takaisin, tai muuten joku tanssin takapiru sinut somessa kiroaa. Et saa kieltäytyä hausta, vaikka istuisit tanssipaikan perimmäisessä nurkassa olutmuki edessäsi, paitsi ehkä juuri ja juuri siinä tapauksessa, että hakija oksentaa humalatilaansa päällesi tai käy lattialla kourimaan. Tanssi-ilta pitää ehdottomasti aloittaa ja lopettaa valsseihin – tätä EU-virkamiehistö erityisesti tarkkailee. Olet velvoitettu tarkkailemaan silmä kovana hakukylttejä, ja ah ja voi, jos erehdyt hakemaan ”väärällä vuorolla”: silloin mikään palaute haettavilta ei ole liian suoraa tai tylyä.
Suomessa ovat käsittääkseni menossa jonkinlaiset norminpurkutalkoot. Voisikohan ajatella, että sellaiset ulotettaisiin myös tähän rakkaaseen tanssikulttuuriimme ja viimeinkin myönnettäisiin, että emme elä enää 1800-luvulla, emmekä edes 1900-luvulla, vaan kohta kääntyy almanakassa esiin vuosi 2017?
Ja nyt kun kerran vauhtiin pääsin, niin esitänpä toisenkin uudenvuodentoiveen: voitaisiinko ne metsien keskelle, tiettömien taipaleiden päähän piilotetut tanssipaikat viimeinkin siirtää johonkin, missä ne tanssivat ihmisetkin ovat? Vaikka se tanssilava alunperin olisikin rakennettu siihen muinaissuomalaisen uhrikallion päälle, niin kyllä sitä kalliota voi kunnioittaa muutenkin kuin pitämällä sitä tanssilavaa väen väkisin paikassa, johon eivät tiekartat eikä edes GPS meinaa osata. Vaihtoehtoisesti voidaan lopettaa valittaminen siitä, että tanssikulttuuri on kuihtumassa; kai se nyt on, kun tanssilavat sijaitsevat pääosin paikoissa, joihin aikamerkkikin tuodaan kerran kuussa perjantaina postivankkureilla. Ei sellaisiin kuulkaas uusia kävijöitä noin vain eksy, tyyliin ”tultiin katsomaan, mikä täällä on menossa, kun sellainen ilakoitsemisen ääni ja musiikki tuolta kahdensadan kilometrin päästä kaupungista kuului”!
Silläkin uhalla, että pilaan hyvän mielensäpahoittajapohdinnan yltiömyönteisyydellä, totean tähän loppuun, että tanssivuosi 2016 on ollut minulle suorastaan erinomainen, joka suhteessa. Samalla toivotan kaikille vielä parempaa tanssivuotta 2017!
Paritanssipäiväkirja 