Vienti-seuraamista potenssiin kaksi: elämäni paras vientikokemus

Viime keskiviikkona Särkän tansseissa koin tähänastisen tanssiurani hätkähdyttävimmän vienti-seuraamiskokemuksen.  Eikä tämän kirjoituksen otsikko edes liioittele.  Jätän tämän tanssilattialla kohtaamani daamin, jonka kanssa olemme keskustelleet hyvin syvällisesti tanssista muutenkin, anonyymiksi hänen pyynnöstään, mutta julkaisen pohdintani kuitenkin hänen luvallaan.

Keskityn tässä artikkelissani erityisesti suljettuun tanssiotteeseen, koska tämänkertainen kokemukseni liittyi siihen, mutta saman pohdinnan voi luonnollisesti siirtää soveltuvin osin myös avoimeen tanssiotteeseen.

Tanssinopettajat ja myös (erityisesti hiukan edistyneemmät) tanssijat pohtivat paljon vientiä ja seuraamista.  Nähdäkseni sen suhteen on olemassa ainakin kolme eri ”koulukuntaa”:

Kaikkein perinteisimmässä käsityksessä viejän tehtävänä on viedä seuraajaa tanssitilassa paikasta toiseen. Seuraaja odottaa melko passiivisena, mitä viejä haluaa viedä, ja vastaa vientiin viiveellä.  Kehollinen kommunikointi on pääosin yksisuuntaista: viejä ”kertoo koko ajan, mitä tehdään”, ja seuraajan tehtäväksi jää ottaa viestit vastaan ja toteuttaa viejän toiveet.  Uskonpa, että juuri kukaan tanssinopettaja ei opeta vientiä ja seuraamista enää näin – tämä ajattelu kuuluu tanssikulttuuriseen menneisyyteen.

Toisessa koulukunnassa ajatellaan, että viejän tehtävänä on kommunikoida seuraajalle viennillään lähinnä liikesuunnan muutoksia, joihin seuraaja reagoi jatkamalla tanssiaan uuteen liikesuuntaan.  Tämä tapa vastuuttaa myös seuraajaa ”liikkumaan omin lihasvoimin”: viejä antaa merkin suunnanmuutoksesta, mutta seuraajan vastuulla on liikesuunnan jatkaminen. Viejä ei ”kävelytä” seuraajaa ympäri lattiaa.  Tämä tapa ajatella vientiä ja seuraamista antaa seuraajalle enemmän vapauksia kuin kohdassa 1 on ajateltu, mutta myös tässä kehollinen kommunikointi on pääasiassa yksisuuntaista, viejältä seuraajalle.  Tämä ajattelutapa lienee vallalla tanssinopetuksessa ainakin alkeis- ja alkeisjatkotasoilla.  Vasta ”edistyneemmille” tanssijoille aletaan vihjailla, että joskus viejän ja seuraajan roolit voivatkin hämärtyä ja vaihtuakin.

Avatakseni tätä kolmatta koulukuntaa, eli sitä, mikä minulle aukesi Särkän tansseissa tästä aiheesta täysin uusin silmin, esitän tässä lainauksen tämän anonyymin daamin pohdinnasta:

Mua on paljon pohdituttanut se tunne, jossa yhteys tanssin aikana on niin vuorovaikutuksellsti vahva, että tuntuu kuin kumpi tahansa pystyisi viemään tai seuraamaan. Mies lähtee vaikkapa hitaassa foksissa ottamaan askelta eteen, ja kun tunnen viennin, lähden lähes saman tien jarruttamaan vartaloni liikettä ja energia kehoni keskilinjassa kasvaa, koska sillä osalla joudun tekemään työtä hidastaakseni liikettä. Jotkut miehet seuraavat näitä aivan ilmiömäisen taitavasti, koska ilmeisesti kehoni energia välittyy myös tanssin toiselle osapuolelle. Hän on tavallaan yhtä avoimin mielin ja tietämättömänä seuraavasta liikkeestä kuin minäkin seuraajana.

Mikä liikkumistamme yhdistää ja antaa miehelle toisella tasolla vientiajatuksen tulevista askelista tai liikkeistä, on musiikki. Tällaisissa hetkissä syntyy aivan uskomattoman hienoja tanssihetkiä, kuitenkin säilyttäen viennin ja seuraamisen perusajatukset.

Ja juuri näin kävi tanssiessamme: lähdimme liikkeelle slovarin tahtiin, vapain askelin ja liikesuunnin, ja heti ottaessani ensimmäisen kävelyaskeleen tunsin hänen hienoisen jarrutuksensa.  Raja ”hienoisen jarrutuksen” ja ”raskauden” välillä on hiuksenhieno, ja jotta seuraaja onnistuisi tässä, hänen on tehtävä jarrutus keskivartalonsa syvillä lihaksilla, eli ydintuellaan.  Tunne oli uskomaton: sain välittömästi yhteyden daamin ”keskustaan”, ja tuo hienoinen jarrutus teki mahdolliseksi sen, että saatoimme viipyä missä tahansa tanssiaskeleemme vaiheessa tasapainoisesti.  Tämä johti sellaiseen kehonpainojen väliseen leikittelyyn, etten ole ennen moista kokenut.  Liikuimme kahden kappaleen ajan, emme kuin yhtenä kehona, kuten yleensä parhaita tanssikokemuksia kuvaillaan, vaan kuin kahtena kehona, jotka vaihtavat mielipiteitään yhteisestä aiheesta.  Ja todellakin – viemisen ja seuraamisen rajat häilyivät ja lähes hävisivät.

Mikä sitten oli se oleellinen elementti, joka teki tästä kokemuksesta niin uuden ja hätkähdyttävän?  Pohdimme tätä tanssimme jälkeen yhdessä, ja asia avautui meille näin: seuraajan hienoinen jarruttaminen teki vienti-seuraamisesta kaksisuuntaista viestintää.  Oli kuin daami olisi vastannut kehollaan vientiehdotukseeni ”kiitos, sain viestisi, tulkitsin sen näin ja vastaan siihen tällä tavoin”.  Tämä seuraajan kehollinen vastaus parhaimmillaan muutti omaa tanssiani; en jatkanutkaan sitä siten kuin olin alunperin ajatellut, vaan saatoinkin lähteä tekemään jotain aivan muuta ja aivan uuteen suuntaan.  Ja aivan kuin tanssiystäväni yllä asiaa pohtii, minusta tuli ajoittain ihan yhtä tietämätön seuraavasta liikkeestä ja suunnasta kuin hänkin oli.  Olimme kuin kaksi ihmistä keskellä tanssin ja musiikin aavaa merta, ympärillämme erilaisia vaikutteita ja ärsykkeitä, joita poimimme ja joista nautimme yhdessä, kehoilla keskustellen.

Olet saattanut kuulla ennenkin tuosta jarruttamisen ajatuksesta ja saatat ajatella, että tässähän ei ole mitään uutta, vaan Jyrki keksi nyt tanssiystävänsä kanssa vain pyörän uudestaan.  Näinkin voi olla, mutta väitän silti, että ajattelussamme on jotain uutta: seuraaja ei jarruta (kuten yleisemmin opetetaan) viejän liikettä hienoisesti vain siksi, että hän pysyisi kontaktissa viejän kehoon ja oppisi joka hetki seuraamaan, mitä sieltä tulee.  Tämä olisi edelleen yksisuuntaista viestintää ja seuraamisen mekanistista yksinkertaistamista.  Seuraaja jarruttaa, koska hän saa näin pidettyä yllä kaksisuuntaisen keskusteluyhteyden viejään.  Hän voi vastata kehollaan viejän liikkeeseen – kertoa, miten sen omassa kehossaan ymmärsi.

Nyt tulemme koko kirjoitukseni ydinkysymykseen: mitä viejä tekee tällä informaatiolla, jonka hän saa seuraajalta?  Jos hän ei tee sillä mitään, jää kommunikaatio edelleen yksisuuntaiseksi, ja siitäkin usein seuraa aivan nautittavaa tanssia.  Mutta sitten – lainaan ystäväni sanoja: Jotkut miehet seuraavat näitä aivan ilmiömäisen taitavasti, koska ilmeisesti kehoni energia välittyy myös tanssin toiselle osapuolelle.  Jos sekä viejä että seuraaja ovat hyväksyvästi läsnä tanssitilanteessa, eivätkä koko ajan kiirehtimässä jostain pois, ja jos viejä kuuntelee puolestaan – läsnäolevana – omalla kehollaan seuraajan vastauksia, voi tanssiimme avautua kaksisuuntainen kanava.  Siitä tulee aitoa, tasavertaista ja molempien maailmaa rikastuttavaa uteliasta ja tutkivaa keskustelua.

Kuten alussa tarkensin, kirjoitukseni käsittelee suljettua otetta, mutta avoimen otteen tansseissa näen tätä ajatusta toteutettavan eniten West Coast Swingissä, jossa parhaiden tanssijoiden tanssi on juuri tällaista avointa ja uteliasta mielipiteiden vaihtoa, jossa viejän ja seuraajan, viemisen ja seuraamisen roolit hämärtyvät ja jopa katoavat.

Jälleen kerran haastan teidät, rakkaat lukijani, lähtemään tanssilattialle kokeilumielellä: tyhjentäkää päänne turhista ajatuksista ja tarttukaa tähän ainutlaatuiseen tanssihetkeen, joka ei koskaan ole toistunut eikä tule toistumaan juuri samanlaisena, juuri tämän parin kanssa, hyväksyen itsenne ja hänet.  Ottakaa yhdessä askel. Kuunnelkaa kehoillanne, miten toistenne liikkeen ymmärrätte.  Älkää kiiruhtako mistään pois, älkää kiiruhtako mitään kohti.  Olkaa juuri tässä ja keskustelkaa tanssillanne.  Olkaa uteliaita.

Ja jälleen kerran loppuun varoituksen sana: askelten määrä saattaa hälyttävästi vähentyä, mutta kokemuksen syvyys hätkähdyttää ja liikuttaa jotain sisällänne.