Tosi harvoin olen blogissani kirjoitellut minkäänlaisia tanssiraportteja. Tällä kertaa sen teen, syistä, jotka toivottavasti käyvät kirjoituksestani ilmeisiksi.
Jälleen kerran Sininen Tanssisalamani ohitti Forssan maksalaatikkokombinaatin ja jatkoi matkaa kohti lähes tuntemattomia korpimaita. Sillä hetkellä kun GPS-signaali häipyi, kännykästä hävisi kenttä ja tiekartassakin näkyi vain ammottava valkoinen läntti, korvissani soivat pahaenteiset lauseet to boldly go where no man has gone before ja ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Mietin mielessäni sellaistakin, toimitetaankohan näille seuduille radion aikamerkkikin perjantaisin puolen päivän aikaan postivankkureilla. Hienon näköistä seutua kuitenkin, ja paikallisilta kyselemällä ja vähän vanhoja käännöksiä muistelemalla löysin perille jo toista kertaa tänä keväänä. Tai kesähän nyt jo on, minkä saatoin todeta, kun parkkeerasin Salamani pellolle keskellä-ei-mitään ja astuin autosta ulos. Tunne oli suorastaan läkähdyttävä; auton lämpömittari näytti 26 astetta, ilma oli kuiva kuin länsisaharalaisen beduiinin sandaali eikä tuulenvirettäkään käynyt. Helletanssit siis tiedossa. Tänään ei nautita kuumasta grillimakkarasta. Syödään siis kyllä, mutta ei nautita siitä!
Särkkä on epäilemättä yksi Suomen kauneimmista tanssilavoista. Se sijaitsee kapean järvenniemekkeen päässä, jonne joku hullu on joskus päättänyt pykätä tanssilavan. Ja hyvä että pykäsi, nimittäin tämä lava näyttää keräävän seudun parasta tanssiosaamista paikalle. Viikko sitten olin täällä Hurma-tansseissa, joissa oli kyllä tungosta mutta joissa törmäykset loistivat poissaolollaan. Liikenteen sujuvuus lattialla oli jotain uskomatonta. Tällä kertaa illan musiikillisesta kattauksesta vastasivat Teemu Harjukari & Taivaanrannanmaalarit sekä Jarkko Järvenpää & Helmenkalastajat. Bändikoostumus oli sellainen, että paikan daamien keski-ikä ei ollut enää itselleni niin nolostuttavan nuori kuin viikko sitten, jolloin jouduin kysymään joka toiselta tanssidaamilta papereita ja illan aikana lisäksi aika monelta, mahtaisivatko heidän äitinsä tykätä käydä täällä. Nyt oli sopivaa, oikein sopivaa. Ihania daameja; taitavia, heittäytyviä ja iloisia. Liikenne soljui kuin unelma, ja naistentunnit olivat hyvin maltillisen ja kohteliaan oloiset. Kukaan ei roikkunut paidassa.
Ajattelen, että jos minun pitäisi esitellä ulkomaisille vieraille suomalaista tanssilavakulttuuria, ei sitä voisi tehdä hienommin kuin tuomalla vieraat tiettömien taipaleiden halki tähän paikkaan, jossa ei kerta kaikkiaan voi olla mitään muuta mielenkiintoista kuin Suomen Sodan aikaisia hautoja. Ja josta löytyykin sitten postikortinkauniin järven ”keskeltä” tanssilava, joka on aivan piukassa yhteisen liikkeen riemusta nauttivia, iloisia ihmisiä.
Pari sanaa illan musiikista. Teemu Harjukari veti bändeineen hienon keikan. Taitavia muusikoita kaikki, ja pidän Teemun äänestä. Sen sijaan Jarkko Järvenpään ääni ei ollut aivan iskussa, se soi jotenkin tunkkaisesti ja epävireisesti. Solisti ei mielestäni yltänyt hyvän bändinsä tasolle. Illan musiikkivalinnoista ei kummankaan bändin osalta ole juuri nokan koputtamista (tai no, on – lue pidemmälle), siellä soi tasapuolisesti hyviä tangoja, maukkaita fuskuja ja napakalla cha challakin hemmoteltiin taitavaa tanssikansaa.
Ja nyt tulemmekin kirjoitukseni kliimaksikohtaan, nimittäin siihen, miksi tämän raportin tulin kirjoittaneeksi. Nimittäin. Iltani kehittyi tanssiurallani aivan ainutlaatuiseksi! Esitän tässä muutamia syitä siihen:
Pääsin seuraamaan erään vanhemman pariskunnan hurjan näköistä menoa. Se muistutti kaikessa lähes väkivaltaisessa vauhdissaan Sörkan sakilaisten 1900-luvun alussa harrastamaa protestitanssi pistoa, mutta tuskin oli sitä kuitenkaan, koska miehellä ei ollut puukkoa hampaidensa välissä. Tai sitten kyseessä ovat tutut särkänkävijät, joilta järkkärit aina ystävällisesti keräävät portilla sen puukon pois. Tanssissa tikattiin salia ympäri supernopealla askeleella, jota musiikin rytmi ei päässyt liiemmälti haittaamaan, ja tanssia maustettiin yhteisillä potkuilla ilmaan. Tämän kaiken pari onnistui tekemään nähdäkseni liiemmälti muita tanssijoita häiritsemättä. Kyllä tanssilattialle mahtuu monenlaista menoa. Tanssi kuuluu kaikille!
Tanssi-illan aikana pidettiin Suomen Twistinvihaajat ry :n perustava kokous. Yhdistykseen kuuluu vasta kaksi jäsentä, allekirjoittanut ja tanssiystäväni, mutta odotamme yleisöryntäystä. Sloganeiksi olemme miettineet mm. sellaisia kuin twist mädättää selkärankasi ja eikö kukaan ajattele lapsia?
Tanssiystäväni kanssa löysimme täydellisen tanssiasennon, jota argentiinalaisen tangon harrastajat kutsuvat halaukseksi, abrazo.
Ja sokerina pohjalla sain tanssia vielä täydellisen seuraajan kanssa. Tämä ainutlaatuinen tanssikokemus avasi oivalluksenomaisesti jotain aivan uutta viennistä ja seuraamisesta, ja aionkin avata kokemustani tässä blogissa piakkoin.
Näiden seikkojen perusteella luulen, hyvät lukijani, teidän allekirjoittavan Jorma Uotiselta lainaamani loppukaneetit: Täyttä törinää! Ei huono! Suurkiitos kaikille teille, jotka teitte tästä särkkäillastani ikimuistoisen. Tapaamme taatusti vielä tänä kesänä.
Paritanssipäiväkirja 
Ko. pari on tuttu pitkin poikin Pirkanmaata, välillä menee pitkään ettei heitä näe ja sitten ovatkin taas joka puolella ja joka välissä. Jokainen tavallaan, joskohan minäkin jonain keskiviikkona uskaltautuisin Särkälle istuskelemaan- hakuja on aina ollut siellä olemattomasti. Suomen kaunein lava kuitenkin ja homma toimii niin asiakkaan kuin esintyjien näkökantilta seurattuna. Sitä odotellessa että satutaan samaan paikkaan ja samaan aikaan- sitä edelleen odotellessa.