Tanssinopettaja Hanna Tuominen kirjoittaa täyttä asiaa blogissaan. Hyvä Hanna, taas kerran! Osallistun Hannan toivomiin myönteisyystalkoisiin tällä kirjoituksella, jolla yritän ampua alas tanssin harrastajien piirissä liikkuvia stereotypioita.
Wikipedia määrittää stereotypian eli yleistyksen näin:
Yleistys tarkoittaa joidenkin yksittäisten asioiden tai ilmiöiden käsittämistä ryhmäksi eli joukoksi, jonka jäsenillä on samankaltaisia piirteitä. Yleistys koetaan usein kielteiseksi, kun sillä muodostetaan liian samansisältöinen kuva kaikista jonkin ryhmän jäsenistä vain pienen otoksen perusteella.
Yleistäminen on aina vähän vaarallista, koska siinä tehdään (usein kielteisiä) oletuksia kokonaisista ihmisryhmistä yksittäisten esimerkkien pohjalta. Tällöin ei tehdä oikeutta näille ihmisryhmille ja poikkeuksetta sivuutetaan se tosiasia, että olemme kaikki, erilaisiin viiteryhmiin kuuluessammekin, aina silti yksilöitä omine haaveinemme, ajatuksinemme ja tavoitteinemme.
Paritanssiin liittyviä yleistyksiä riittää ja usein niitä heitellessämme emme edes tule ajatelleeksi, miten kyseenalaisia ne ovat. Tässä joitakin esimerkkejä:
Ammattilainen
Tämä nimitys esiintyy keskusteluissa tanssipaikalla liikkuvista henkilöistä. Sävy on yleensä kielteinen. Ammattilainen on joku, jollainen minä itse en koe (onneksi) olevani, mutta jonka läsnäolo ja tanssiminen jotenkin häiritsee minun tanssi-iltaani.
Mutta kuka on tanssin ammattilainen? Jos käytämme sanakirjamääritelmää, niin ammattilaiseksi kutsutaan henkilöä, joka tekee jotain ammatikseen. Tällainen voisi siis olla vaikka tanssinopettaja, joka opettaa ainakin sivutyönään tanssia. Tai vaikkapa balettitanssija, joka saa tanssityöstään palkkaa (kovaa työtä muuten).
Myös tanssinopettaja on yksityishenkilö, joka rakastaa tanssia ja tanssibileissä kulkemista, eikä hän silloin ole ammattiroolissa, vaan muiden kanssa tasavertaisena nauttimassa tästä ihanasta harrastuksesta. Äidinkielenopettaja ei halua olla vapaa-aikanaan koko ajan korjailemassa muiden kielioppivirheitä. Tanssinopettaja haluaa nauttia tanssi-illassa täysin samoista asioista kuin muut paikallaolijat: musiikista ja sen yhteydestä liikkeeseen, parikemiasta, läheisyydestä, kivoista ihmisistä, tanssipaikan makkarasta. Voisimmeko siis kerta kaikkiaan unohtaa tämän ammattilaiskäsitteen tanssilavoilta ja todeta, että tansseissa käyvät ihmiset erilaisine taustoineen ovat yksinkertaisesti jonkinlainen poikkileikkaus yhteiskunnastamme?
Siellä käy vain ammattilaisia, en uskalla sekaan
Koska ammattilainen on jotain, jota minä en ehkä koe olevani, hänen läsnäolonsa tanssipaikalla koetaan jotenkin uhkana omalle läsnäololleni. Mutta tässä kannattaa pysähtyä kunnolla miettimään, miten järjetön ajatus on: luultavasti tuo ”ammattilainen” on autuaan tietämätön mistään tällaisista ajatuksista. Hän on tullut paikalle samoilla ajatuksilla ja odotuksilla kuin muutkin: että saisi tanssia ja olisi kivaa. Että makkarat grillissä olisivat maukkaita. Että bändi soittaisi pari lempikappaletta. Että rohkenisi tänään hakea sitä ihanaa punatukkaista naista tangolle. Että tanssikenkien rispaantuneet nauhat kestäisivät vielä tämän illan.
Tanssinopettaja Juhani Kuosmanen latasi tanssiporukan FB-ryhmän keskustelussa suoraan tyyliinsä tärkeimmän perustotuuden tanssi-illasta. Jos pohdit, uskallatko lähteä sille ja sille tanssilavalle viettämään iltaa, luepa tämä teksti ajatuksella kolmeen kertaan ääneen:
”Tämän pitkän keskustelun päätteeksi paljastan 40 vuoden kokemuksella, mitä vaaditaan, että voi tulla tanssipaikalle pää pystyssä ja tietoisena siitä, että kuuluu hyväksyttynä ja samanarvoisena joukkoon:
Pääsylippu.”
Proot törmäilevät ja esittävät
Tämän ilmiön esiintymistä en täysin kyseenalaista. Kun paljon ihmisiä on paikalla, tanssilattialla tapahtuu illan aikana törmäyksiä. En pysty itsekään täysin välttämään niitä ainoanakaan tanssi-iltana, mutta aina niistä on selvitty kohteliaalla anteeksipyynnöllä, hymyllä ja kädenheilautuksella, niin kuin pikkumokista muussakin elämässä.
Koska tanssi-ilta on poikkileikkaus kansastamme, löytyy joukosta varmaan myös heitä, jotka nauttivat muiden hyväksyvistä katseista ja mielenkiinnon kohteena olemisesta. Epäilen vahvasti, että tämä on hyvin inhimillistä, sillä hyväksynnän tarve on yksi ihmisen olennaisista perustarpeista. Kun opin lapsena polkemaan pyörää viimein ilman apupyöriä, ajoin loppumattomasti ympyrää äidin edessä saadakseni yhä uudestaan kuulla häneltä ihastuneen kehun uudesta taidostani. Emme me aikuisenakaan ole tulleet tälle hyväksynnän janoamiselle immuuneiksi.
Se, minkä haluan ampua alas, on näiden tosiseikkojen yhdistäminen ”prootanssijaan”. Tällä tarkoitettaneen sitä epämääräistä ammattilaisen käsitettä, jota edellisissä kappaleissa käsittelin. Ehkä tällainen ”proo” on kursseja käynyt ja tanssia jonkin verran oppinut ja harrastanut ihminen, joka käyttää harrastukseensa paljon aikaa. Mutta että ”proo” törmäilisi? Käytän kursseillani aikaa siihen, että opetan alkeista lähtien yksinkertaisia ”ruuhka-askelia” ja muita tanssillisia tapoja välttää törmäyksiä ja edistää kaikkien tanssin sujuvuutta tanssilattialla. Uskon vahvasti, että ammattimaisesti työhönsä suhtautuvat tanssinopettajat kaikkialla Suomessa tekevät näin.
Joskus tanssilattialla tosiaan ikäväkseen näkee törmäileviä ihmisiä, siis sellaisia, jotka tanssivat melko lailla muista piittaamatta ja jopa päälle ryntäillen. Onneksi tosin erittäin harvoin joutuu todistamaan näin ikävää käytöstä. Mutta millään tavoin tätä huonoa käytöstä ei pidä yhdistää tanssin pitkään harrastuspohjaan tai kursseilla käymiseen, sillä tanssikursseilla ei tuollaista käytöstä taatusti opeteta. Tai jos opetetaan, siihen olisi syytä puuttua kovalla kädellä. Syy huonoon käytökseen ei ole kursseilla käymisessä ja taidon oppimisessa. Syy on perinpohjin ikävässä luonteessa ja/tai asenteessa.
Kyllä tanssista on tullut sitten vaikeaa
Suomalaisena kulttuuri-ilmiönä paritanssi on täysin ainutlaatuinen: sen varhaisina kulta-aikoina miehet huomasivat, että käveleminen jollain lailla musiikin tahtiin on oiva tapa päästä naista lähelle ja tutustumaan mielenkiintoisiin naisiin, ehkä jopa saatille pääsyn kautta siihen tulevaan elämänkumppaniin. Tämä aspekti on edelleen läsnä, sillä tanssin kautta edelleen ihastutaan, rakastutaan, mennään naimisiin (ja erotaan). Mutta onhan tämä harrastuksena ja kulttuurisena ilmiönä kehittynyt aikojen saatossa huikean monipuoliseksi.
Tanssilajien perhe on kasvanut hyvinkin muutamaan kymmeneen aktiivisesti tanssittavaan lajiin. Perinteisessä lavatanssi-illassa kuulee musiikkia, johon voi halutessaan tanssia viittätoistakin lajia, ja päälle muut tanssigenret: salsa ja muut ”kansanomaiset lattarit”, argentiinalainen tango, rock’n’swing-lajit, joiden piirissä pidetään omia huimia tanssibileitään. Tanssia opetetaan ja opiskellaan ahkerasti ympäri Suomen. Tanssilajeja flashmobataan. Paritanssia ilmiönä myös tutkitaan, ja sosiaalisessa mediassa siitä pöhistään.
Iso harrastajajoukko on paritanssille rikkaus, mutta se myös johtaa siihen, että sen ympärillä keskustellaan paljon ja hartaasti harrastuksen eri puolista. Joskus keskustelut sukeltavat hyvinkin syviin vesiin, ja buggin vasemman käännöksen viidennen askeleen suunnasta jaksetaan vääntää juttua päivätolkulla.
Onko paritanssista tullut sitten vaikeaa? Vastaan tähän kyllä ja ei: ”kyllä” sikäli, että tanssimisessa on kyse mitä suurimmassa määrin motoristen taitojen harjoittamisesta ja oppimisesta. Jos haluaa ”tulla erittäin hyväksi tanssijaksi” taitomielessä, pitää harjoitella kovasti. Kysykää vaikka keneltä tahansa paritanssissa kilpailevalta, miten monta tuhatta treenituntia siihen upeaan liikkeesen on tarvittu.
”Ei” sikäli, että väite on jälleen raju yleistys: kenenkään ole mikään pakko tulla maan tai maanosan parhaaksi tanssijaksi, vaan riittää, että olet juuri nyt paras tanssija itsellesi ja viihdyt kehossasi. Osaatko kävellä jossain perustellussa suhteessa musiikin rytmiin? Osaatko pitää tanssiasentosi sellaisena, että parillasi on helppoa olla lähelläsi? Osaatko muuttaa tanssisuuntaasi tarvittaessa? Onneksi olkoon: osaat jo riittävästi, että voit ylpeänä ja tasa-arvoisena tanssilipun lunastaneena mennä tansseihin ja pitää hauskaa! Ja jos ”pelkkä käveleminen” alkaa jossain vaiheessa tylsistyttää ja syntyy jano oppia uutta, tervetuloa vaikka tanssikurssille – takaan, että siellä aukeaa eteesi aivan uusi, ihana maailma, joka on täynnä uutta opittavaa ja onnistumisen tunteita (ja välillä turhautumisenkin)!
Harjoittelu tappaa tanssin ilon / tanssista on tullut suorittamista
Lyhyesti ja ytimekkäästi: eikä tapa, eikä ole. On suorastaan mieletön yleistys, että minkään taidon harjoitteleminen tappaisi ilon ko. taidon käyttämisestä. Menetitkö mielenkiintosi uimiseen, kun et enää meinannutkaan hukkua altaaseen vaan rintauinti alkoi viimein sujua? Entä lähtikö kaikki ilo juoksemisesta, kun kävit juoksukoulussa ja sait vinkkejä ravinnosta, juoksutekniikasta, ja opettajapa vielä huomasi yhteislenkillä sinun tarvitsevan lenkkitossuusi pronaatiotuen, ettei jalkasi kipeydy?
Sanaa ”suorittaminen” käytetään yleistävissä väitteissä usein siihen tyyliin, että ihmiset saapuvat tanssipaikalle, vetäisevät tanssikengät jalkaansa ja suorittavat tanssi-illan kuviot ja kommervenkit ilottomasti, hymyilemättä, velvollisuudentunteesta, ja lähtevät sitten kotiin. Väitteessä ei ole muuta vikaa kuin että sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä todellisuuden kanssa. En ole koskaan missään ollut todistamassa ainuttakaan tanssi-iltaa, jota olisin voinut kirkkain silmin luonnehtia noin. Ja miten olisin voinutkaan olla? Kuka täysissä järjissään oleva tuhlaisi useita kertoja viikossa parikymppiä (plus bensat) rahaa ja tuntitolkulla vapaa-aikaansa noin ilottomaan touhuun? Ruohon kasvamisen seuraaminenkin olisi kiintoisampaa ja tulisi paljon halvemmaksi.
Se, ettei tanssija joka hetki hymyile kuin hangon keksi, ei merkitse, että hän on juuri nyt suorittamassa yhtään mitään. Hän saattaa olla toki keskittynyt hetkeen, sillä musiikissa saattaa juuri nyt olla se dramaattinen kohta, joka läikähti lämpimästi hänen sisällään, ja hän tarttui siihen täysin sieluin. Viejä saattaa juuri nyt miettiä, miten pääsisi törmäämättä ja nätisti ohi vanhemmasta pariskunnasta, jonka askel on jo hieman lyhentynyt. Tanssijat ovat ehkä päässeet siihen täydellisen tuntuisen yhteisen liikkeen flow-tilaan, jossa aivot ikään kuin tyhjenevät kaikesta ylimääräisestä ja jäljelle jää vain liikkeen kokemus. Voin taata, että siinä tilassa helposti unohtuvat kasvonilmeetkin; olo on kuin joogilla, joka on juuri astumassa nirvanaan.
Ilman kursseilla käymistä ei voi tulla hyväksi tanssijaksi
Tämäkään yleistys ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Minulla on ollut kunnia tanssia useiden aivan loistavien ”luomutanssijoiden” kanssa. Ilman ainuttakaan tanssikurssia voi oppia ainakin niitä lajeja, jotka eivät vaadi erityisten kehollisten tanssitekniikoiden hallitsemista. Tosin matka saattaa olla pitkä ja kivinen yrityksen ja erehdyksen tie, minkä tällainen luomu myös useimmiten auliisti myöntää.
Hyvä tanssijuus on vaikeasti määriteltävä asia, mutta minulle se palautuu perusasioihin: pakottomasti kannateltuun, rentoon kehoon, joka osaa liikkua painopisteensä päällä. Kun olen haastatellut ”luomutanssijaa”, taustalta paljastuu usein jokin liikunnallinen harrastus, joka opettaa juuri tällaista kehollista olemista: voimistelu, juokseminen, lentopallo, uiminen. Kun keholliset perusasiat ovat kunnossa, hyvän tanssitaidon voi rakentaa niiden päälle yrityksen ja erehdyksen ja liikkeen kopioinnin kautta. Mutta kuten sanottua, tie voi olla kivisempi ja pidempi kuin tanssikurssin kautta kurvaamisen tie.
Kursseilla oppii vain veivaamista ja esittämistä
Tanssikursseilla voi oppia monenlaisia asioita, mutta tässä täytyy erottaa se, mitä opetetaan, siitä, mitä opitaan – ne eivät nimittäin ole alkuunkaan sama asia. Behavioristinen oppimiskäsitys korosti opittavan tiedon muuttumatonta luonnetta: sitä, miten opettaja ikään kuin siirtää itse omaksumansa tiedon täydellisenä ja muuttumattomana oppilaalle. Modernit oppimiskäsitykset hylkäsivät tämän ajatuksen jo aikaa sitten ja syystä. Tiedon välittämisessä (jollaista opettaminenkin on) on aina läsnä kaksi asiaa: itse informaatio ja sen tulkinta. Ja tulkinta on aina henkilökohtainen ja lähtee oppilaan omasta tilanteesta ja tarpeista.
Otetaanpa helppo esimerkki: opettaja opettaa jonkin fuskun kädenalikäännöksen. Hän kertoo, miten käännöksessä viejän käden pitää pysyä rauhallisena, viennin tulee lähteä vartalosta, eikä kädellä saa veivata. Hän myös näyttää sen omalla esimerkillään. Mikä on tulos? Ryhmässä ehkä viidesosa saa kiinni ajatuksesta ja pystyy myös toteuttamaan sen. Toinen viidesosa kyllä ymmärsi, mitä tarkoitettiin, mutta heillä ei ole vielä kehollisia edellytyksiä toimia opetetulla tavalla. Kolmas viidesosa kääntyy väärään suuntaan. Neljäs viidesosa veivaa käännöksen kädellään, koska he eivät ymmärtäneet, mitä opetettiin. Ja viides ryhmä tekee käännöksen joka tapauksessa täsmälleen samalla tavoin kuin ovat aina ennenkin tehneet.
Oliko opetus huonoa? Ei, vaan tilanne on se, minkä kanssa jokainen tanssinopettaja joutuu painiskelemaan. Opettaja voi omalla toiminnallaan edistää asiaa siten, että nuo viisi ryhmää pikkuhiljaa kehittyvät samaan suuntaan – siihen, mihin opettaja haluaa heidän kehittyvän. Mutta tämä on useimmiten myös kipeä resurssikysymys: opettajia on usein vain yksi ja erilaisia oppijoita kurssilla sata.
Kun lisäksi otetaan huomioon se, etteivät kaikki ihmiset suinkaan tule tanssikursseille oppimaan uutta, vaan mieluummin seurustelemaan ja viihtymään muiden kanssa (ja heillä on siihenkin täysi oikeus), voidaan todeta, että se, mitä kursseilla oppii, on hyvin vaihtelevaa. Oikeastaan ainoa yleistys, jonka rohkenen tässä sanoa, on että tanssikursseilla oppii aina jotain. Mitä se jokin on, on kiinni sekä oppijasta, opettajasta että kurssitilanteesta. Ja siitä, paloivatko aamulla puuro ja pinna pohjaan yhtäaikaa.
* * *
Hannan blogissaan esittämä haaste tanssiasioiden myönteisempään kirjoitteluun on hyvä. Esitän lopuksi kaikille lukijoilleni oman jatkohaasteeni:
Kun seuraavan kerran menet tansseihin, yritä nähdä näkemäsi asiat ja ilmiöt myönteisessä valossa. Vältä ylitulkitsemista. Nauti tanssipaikan grillimakkarasta. Ja tärkein: ota haasteeksi sanoa illan aikana ainakin viidesti tanssipareillesi jotain myönteistä.
Onnea haasteisiin kaikille ja ihanaa seuraavaa tanssikertaa!
P.S. Huomasin juuri, että mainitsin makkaran kirjoituksessani kokonaista kolme kertaa. Mitä luulette, onkohan minulle tullut pitkän talvikauden aikana ikävä tätä tanssilavojen perusherkkua?
Paritanssipäiväkirja 