Paritanssin syyllisyyskysymyksistä

VirheAloitan hieman provosoivalla kaaviolla, jonka väitän (toki taas provosoivasti) kuvaavan usean tanssijan mielentilaa ja pohdintaa hetkellä, kun hän huomaa, että tanssi parin kanssa ei oikein suju.  Kaavion lähtökohtana on VIRHE!  Koska mikäpä muu siihen voisi ollakaan syynä, että nyt ei oikein onnistu.  Sinä teit virheen, parisi teki virheen tai joku muu lattialla mokasi.  Olosuhteetkin olivat huonot, lattia liian tahmea tai liukas, musiikki liian nopeaa tai hidasta tai muuten vaan vääränlaista, matkalla tanssipaikalle hirvi pomppasi melkein auton eteen, aamulla puuro ja pinna paloivat pohjaan yhtä aikaa, tanssikengät ja bokserit hiertävät.  Ja mehän emme tee virheitä, emme tanssissa emmekä elämässä, eikös niin?

Me suomalaiset olemme melko sääntöorientoitunutta kansaa.  Kaipaamme elämäämme sääntöjä, sillä tottahan ne luovat turvallisuuden illuusiota.  Sääntöjen myötä ajatus siirtyy niiden rikkojiin, eikä aikaakaan, kun haluamme löytää syyllisen tai syylliset.  Eräs kansanedustaja muun muassa perusteli kielteistä kantaansa Ravintolapäivään näin: ”entäs sitten, kun ’kotiravintolan’ asiakas saakin ateriasta ruokamyrkytyksen – tottahan silloin kaivataan syyllistä”.

En väitä, etteikö sääntöjä tarvittaisi.  Paritanssissakin on sääntöjä, jotka tosin usein eivät ole itseisarvoisia, vaan pohjautuvat useimmiten joko lajinomaisuuteen tai mahdollisimman taloudelliseen ja turvalliseen tapaan tehdä jokin liikkeellinen asia.  Paritanssin ytimessä on vienti ja seuraaminen, joka on tämän harrastuksen suola ja sokeri.  Tanssijoiden vuorovaikutus on se syy, miksi me paritanssijat mieluummin antaudumme yhteisen liikkeen hurmaan tuttujen sekä ventovieraiden kanssa mieluummin kuin zumbaamme olohuoneessamme.

Kuitenkin niin kauan kuin käsitämme viennin ja seuraamisen jäykkänä, ehkä vielä tiukan sukupuolittuneena toimintana, jossa mies aina vie ja nainen aina seuraa, meidän tekee mieli muodostaa sääntöjä siitä, kumman vika on, jos tanssi ei suju.  Ja seuraavia kahta mielipidettä kuulee keskusteluissa suunnilleen yhtä paljon.

”Se on aina viejän vika”

Koska seuraaja tekee vain, kuten viejä viennillään kehottaa, ei seuraajalla ole vastuuta tanssista, joten vika on aina viejässä, jos yhteinen tanssi ei suju.  Tällainen lausahdus jättää kuitenkin täysin huomioimatta tanssijuuden perusteet.  Entä jos viejä vie ”oikein” ja johdonmukaisesti, mutta seuraaja ei kykene olemaan omassa kehossaan niin, että hän pystyisi ottamaan viennin vastaan oikein?  Entä jos seuraaja ei osaa pitää koko painoaan jommallakummalla jalalla ja odottamaan vientiä?  Mitä jos seuraaja lähteekin arvailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu?

”Se on aina seuraajan vika”

Koska seuraajan tehtävä on vain totella vientiä, minkälainen tahansa tämä sitten onkin, on aina seuraajan vika, jos tanssi ei suju.  Tässä lausahduksessa on yhtä vähän villoja kuin edellisessäkin; entäpä jos viejä ei oikein osaa olla omassa kehossaan?  Entä jos hän on epävarma, jännittää tilannetta?  Jos vienti onkin epävarmaa ja häilyvää?  Tai jos viejä vain ”ryntää päälle kuin yleinen syyttäjä” seuraajan olotilasta välittämättä?

Kummankin väitteen vakavin puute on, että ne olettavat paritanssin olevan pelkkää yksisuuntaista viestintää, viejältä seuraajalle.  Lisäksi ne olettavat itse asiassa, että tanssijat ovat kuin robotteja: viejärobotti siirtää ajatuksen liikkeestä aina samalla tavoin vientiinsä, jonka seuraajarobotti aina tulkitsee samalla tavoin.

Kumpikin oletus on järjetön.

Tarvitsemme näkökulman muutosta

Ensiksikin, paritanssi on dialogia, mielten ja kehojen keskustelua.  Keskusteleminen on aina kaksisuuntaista ja siinä on aina läsnä itse viestien lisäksi niiden tulkinta.  Viejän ajatus liikkeestä saattaa juuri tänä iltana, tässä elämän hetkessä, muuntua joksikin, jota ei eilen ollut.  Seuraaja saattaa juuri tänä iltana, tässä elämän hetkessä tulkita viejän liikkeen tavalla, jolla hän ei sitä eilen tulkinnut. Viejä kuuntelee kehollaan tätä tulkintaa ja se vaikuttaa siihen, mitä hän tekee seuraavaksi.

Näin syntyy kehojen vuoropuhelua: ”Minä luulin, että olin ehdottamassa sinulle tätä asiaa.  Ahaa, sinä tulkitsit sen ja vastasit siihen kehollasi noin.  Kuuntelen sinua ja arvostan vastaustasi.  Entäpä jos tekisin näin, mitäpä siitä tuumaat? –> Tämähän on HAUSKAA!”

Kun hyväksytään se ajatus, että paritanssi on keskustelua eikä luennointia, voidaan yliyksinkertaistetut syyllisyysolettamukset heittää samoin tein romukoppaan; keskusteluissa kumpikaan osapuoli ei koskaan ole yksikäsitteisesti ”aina väärässä”.

Tämä ensimmäinen tärkeä näkökulman muutos johtaa toiseen vähintään yhtä tärkeään: entäpä jos unohtaisimme, edes hetkeksi tanssilattialla, kokonaan sanat VÄÄRIN ja VIRHE?  Mitä jos ajattelisimmekin, että kehomme nyt vain tuottaa meille toisinaan odottamattomia tilanteita, joista voi syntyä uusia mahdollisuuksia tanssiin?  Aika moni ”keksimäni” uusi tanssiliike tai -kuvio on syntynyt omasta tai tanssiparini ”virheestä”, siis tavallisuudesta poikkeavasta tilanteesta, johon onkin pitänyt reagoida uudella tavalla.

Mitä jos siis keskittyisimmekin virheiden ja syyllisten pohtimisen sijaan vain nauttimaan niistä odottamattomista tilanteista, joita tämä ihana elämäntapa tanssilattialla eteemme tuo?  ”Oikealle” tekemiselle ja ”virheiden” pohtimisellekin on yhä paikkansa, mutta soisin sen jäävän sinne tanssikurssille, jossa sitä tekemistä yhdessä opiskellaan.  Mentäisiinkö tanssilattialle vain nauttimaan virh…mok…uusista mahdollisuuksista?

Virhe

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s