Mut tuntisin veresi juoksun – tanssi-ihastuminen ja mitäs sitten?

kahden_juttu

On sitä vaikea selittää, kun ei ymmärrä itsekään
Miks jokin tuokio jää mieleen toisia pidempään
Sut sinetöitiin ja tatuoitiin
sieluni sopukkaan
Siks niihin suudelmiin palaan aina uudestaan

Mietin pitkään, voinko ja haluanko edes kirjoittaa tästä aiheesta, koska vuosien varrella se on seuratanssia harrastavien ihmisten keskusteluissa paljastunut jonkinlaiseksi matopurkiksi.  Sitten päättelin, että koska sanassa ”seuratanssi” on sekä sanat tanssi että seura, myös tämän ihanan lajin ”inhimillisemmästä” puolesta täytyy voida puhua.

Vuonna 2013 valotin opinnäytetyössäni Kun kosketat minua, kosketat tunteitani asiaa näin:

Paritanssi opettaa ihmisille luonnollisen sosiaalisuuden, läheisyyden, koskettamisen ja yhdessä liikkumisen nautintoa vailla väistämätöntä sukupuolisuuden taakkaa.  Sukupuolisuus ilmiönä on kuitenkin aina liitetty paritanssiin, joten tästäkin harrastuksen mukana kulkevasta ”lieveilmiöstä” on tärkeää ja sallittua puhua, sitä kuitenkaan ylikorostamatta.
Olen asiasta edelleen samaa mieltä, ja siksi tämänkertaiseen kirjoitukseeni valikoitui hieman arkakin aihe: tanssi-ihastuminen.  Ottanet huomioon, hyvä lukija, että avaan aihetta nyt enemmän yksityishenkilönä kuin opettajana.  Näkökulmani ovat omiani.

Mikä ihmeen tanssi-ihastuminen, täällähän ollaan vain tanssimassa?

Aina emme tule ajatelleeksi, miten paljosta luovumme ja miten haavoittuvaiseksi itsemme teemme, kun vastaamme tanssiinkutsuun ja lähdemme jakamaan tanssilattialla pienen hetken elämästämme toisen ihmisen kanssa.  Luovumme hetkeksi osasta yksityistä reviiriämme, avaamme sylimme, sovitamme liikkeemme yhteen ja luovutamme osan itsemääräämisoikeudestamme toisillemme.  Paritanssissa tulemme aivan lähelle Toista ja tämä hetken läheisyys voi ravistella monin tavoin kehojamme ja ajatuksiamme.

Paritanssi on huonoimmillaankin hyvää humppajumppaa, mutta jos kahden ihmisen liikkeet osuvat yksiin, siitä voi kasvaa minuuttien mittainen tanssihurma, jossa kaksi liikettä ja kehoa sulautuvat yhdeksi nautittavaksi jatkumoksi, joka kihelmöi selkäpiissä, niskassa, muuallakin.  Että voi tulla niin tietoiseksi omasta ihostaan, omasta ja toisen kehosta, liikkeestä, hengityksestä, sydämenlyönneistä, hymynkareesta toisen huulilla!

Kokemus on aina vähän hengästyttävä – ja silti se yleensä hiipuu hiillokseksi musiikin myötä.  Jäljelle jää hyvä, levollinen, yhtä aikaa raukea ja energinen mieli ja palava into uuteen tanssiin, uuteen liikkeen kokemukseen ja nautintoon uuden ihmisen kanssa.  Tätä on paritanssi parhaimmillaan.  Tämä on se perimmäinen syy, minkä vuoksi vedämme tanssikengät jalkaamme aina uudestaan ja uudestaan, vuosi vuoden perään.

Jos tunnistat itsesi ylläolevasta tilannekuvauksesta, lienet kanssani samaa mieltä siitä, ettei siitä oikeastaan ole mailinkaan verran matkaa tähän: musiikki loppuu, ettekä tahtoisikaan päästää toisistanne irti.  Tahtoisit tanssia saman ihmisen kanssa illan jokaisen tanssin.  Odotat iltaa, jolloin kohtaisit tämän toisen taas tanssilattialla.

Onneksi olkoon – ja otan osaa – olet tanssi-ihastunut.

En kasvojas muista
Mut muistan ihosi tuoksun
En ääntäsi tuntis
Mut tuntisin veresi juoksun
En nimeäs tiedä, vaan miks siitä huolisin
Mut jos en sua kohtais enää, kuolisin

Mutta miksi, oi miksi?

Olenko itse koskaan ollut tanssi-ihastunut?  Kyllä vaan, muutamia kertoja eri elämänvaiheissani.  OAMK:n tanssinopettajakoulutuksessa ei annettu takuuta immuniteettisuojasta ihastumiselle.  Lähtökohtaisesti olen toki ”vaintanssija”, mutta sopivan tanssiparin kanssa heittäydyn aina sata lasissa liikkeeseen ja nautiskelemaan.  On ollut tilanteita, joissa olen ollut ikään kuin valmiiksi ”avoinna” mahdollisuuksille ihmissuhteiden saralla.  Silti tanssi-ihastumisen tunteet ovat tulleet joka kerran salakavalasti takavasemmalta ja yllättäneet minut juuri silloin, kun en ole niitä odottanut.  Tiedän siis ainakin yhden henkilön mittaisella, tilastollisesti kattavalla otoksella, mistä puhun.

Jos olet jo vakituisessa parisuhteessa, onko tanssi-ihastuminen sitten pelkkää hömpötystä, syntiä ja luonteen heikkoutta?  Monellako paternosterilla ja avemarialla pitää itseään rankaista, jos tanssi-ihastuminen iskee salakavalasti ajatuksiin?

Käsi sydämellä: kuinka moni parisuhteessa olevista lukijoista ei ole milloinkaan kokenut minkäänlaisia ihastumisen tunteita muita kuin kumppaniaan kohtaan?  Epäilen, että kovin monta kättä ei nouse.  Ihminen kaipaa elämänsä läpi hyväksynnän tunteita ja eleitä muiltakin kuin elämänkumppaniltaan, ja mikä voisi olla lempeämpi ja hyväilevämpi tapa saada niitä kuin paritanssi?  Jos et milloinkaan ole kokenut minkäänlaisia tanssi-ihastumisen tunteita, onnittele itseäsi, sillä olet tanssikansan joukossa tilastollinen poikkeama.  Jos olet, onnittele itseäsi, sillä olet edelleen aivan normaali, tunteva ja ajatteleva ihminen.  Tunteet eivät sinua tapa, eikä ihastumisen tunne ole sinällään mikään parisuhteen mörkö.

Pääasia on, mitä tunteelleen tekee.
Ja siihen tulemme nyt.

kahden_juttu2

Mitä ihmettä sille sitten pitäisi tehdä?

Tanssi minun kanssani
tanssi ja tiedä
minä olen se mies
joka tahtoo sua viedä
älä kätke siis kauneuttasi
vakan alle
vaan tanssi ja näytä
se koko maailmalle

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on: riippuu tilanteesta, mutta useimmiten ei mitään.

Sillä mitä ihastuminen oikeastaan on, ellei pientä hullaantumista joihinkin piirteisiin, joiden takana olevasta ihmisestä tiedät kovin vähän?  Tanssiessasi voit ihastua toisen liikkeeseen, olemukseen, siihen, miltä hän tuntuu ja tuoksuu.  Nämä kaikki ovat toki – varsinkin meille tanssijoille – tärkeitä asioita.  Mutta pelkkä tanssi ei kerro sinulle, pitääkö hän parsasta, kuorsaako hän nätisti aamuöisin, äänestääkö hän aina numerolla neljä alkavia ehdokkaita tai rakastaako hän juosta paljain jaloin lätäköissä kevätsateessa.  Tanssi paljastaa osan ihmisen fyysisyyttä, parikemiastakin se vihjailee, mutta se ei paljasta ihmistä tanssin takana.

Jos tunnistat itsessäsi tanssi-ihastumisen oireet, niin ensimmäiseksi ei kannata hamuilla kännykkää eikä 112:sta, vaan kääntyä omaan sisimpään ja tehdä pientä tiedostavaa itseanalyysiä.  Oman ja mahdollisesti lähimpienkin onnen vuoksi kannattaa kysyä itseltään ainakin näitä kysymyksiä:

  • Mikä elämäntilanteeni on – salliiko se satunnaisen tanssi-ihastumisen?  Ja tässä en suinkaan oleta, että kaikki parisuhteet olisivat yhteen muottiin valettuja!  Aikuiset ihmiset päättävät itse, miten suhde-elämänsä järjestävät.  Tärkein kysymys on: voinko loukata ihastumisellani jotain toista?  Jos vastaus on kyllä, en rohkaise (milloinkaan) ketään jatkamaan sillä tiellä, koska emme ole syntyneet tänne tuottamaan pahaa mieltä toisille.
  • Ihastuinko itse ihmiseen vai pelkkään ihastumisen tunteeseen?  Vai ihastuinko kenties siihen, että joku toinen osoitti minulle ihastumisen tunteita?  Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, koska olemme pohjimmiltamme varsin persoja imartelulle ja positiivisten tunteiden kokemiselle.  Ja miksemme olisi?  Ei siinä mitään pahaa ole, mutta mielenrauhamme kannalta on silti tärkeää tehdä ero näiden välille.
  • Haluanko tehdä tanssi-ihastumiselleni mitään?  Useimmiten vastaus lienee ”ei”, ja talletamme tunteen valoisten, mukavien muistojen joukkoon.  Ehkä nostamme ne muistot esiin joissain tietyissä tilanteissa, yksityisesti, haaveillen, niillä itseämme hoivaten.  Siinäkään ei ole mitään pahaa, sillä haaveilu on tervettä ja luonnollista.

Jos olet parisuhteessa, jossa voit puhua avoimesti kumppanillesi kaikista asioista, niin rohkaisen sinua: puhu tunteistasi ja ihastumisestasi.  Kerro, että tällainen asia nyt tapahtui.  Keskustelkaa siitä, mitä tunteita moinen teissä kummassakin herättää.  Kuuntele kumppaniasi.  Uskon, että suhteet, jotka ovat valmiiksi avoimella ja kestävällä pohjalla, eivät ole moksiskaan tällaisista asioista.  Asia saattaa olla jopa päinvastainen: aivan samoin kuin me parisuhteessa eläessämme kaipaamme hyväksynnän tunteita muiltakin kuin kumppaniltamme, saattaa puolisokin kaivata merkkejä siitä, että se oma rakas on edelleen ”kuumaa kamaa” suhdemarkkinoilla.  Sillä pohjimmiltamme haluamme tuntea, että meillä on käsissämme jotain ainutlaatuista, josta haluamme pitää hyvää huolta!

Toki minulle kerrotaan tapauksista, joissa tanssi-ihastuminen on johtanut seuraavaan asiaan ja se seuraavaan ja lopussa onkin sitten ollut joukko loukattuja, onnettomia ihmisiä.  Silti rohkenen väittää, että kahden ihmisen välinen paritanssi ei ole näissä onnettomissa tapahtumissa ollut se paratiisiin luikerrellut käärme, vaan syyt ovat olleet syvemmällä.

Eli mitä häh?

Jos jaksoit lukea vain otsikon ja hyppäsit sieltä suoraan tänne, niin tässäpä koko artikkelini pähkinänkuoressa:

Paritanssi on niin hemmetin fyysistä hommaa, että toisinaan se saattaa mennä ihon alle.  Tästä puolestaan saattaa seurata ongelmia, tai sitten ei, ja yleensä vähemmän ongelmia seuraa, jos puhut asioista ajoissa heidän kanssaan, joita se koskee.  Äläkä syytä itseäsi siitä, että joskus tanssi-ihastut, koska se on ihan luonnollista.  Ota se vastaan positiivisena, omalta osaltaan elämää eteenpäin kantavana tunnevoimana.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä psykiatrinsohvalta tällä kertaa!

(Blogikirjoituksen lyriikkalainaukset: En kasvojas muista, san. Jorma Toiviainen / Tanssi minun kanssani, san. Tuure Kilpeläinen)