Analyyttisyys ja intuitio – pohditaanko vielä vai tanssitaanko jo?

jump

Eilinen vientiä ja seuraamista koskeva kirjoitukseni kirvoitti Facebookin tanssiporukka-ryhmässä aivan oivallista keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa.  Erityisesti Mikko Ahosen kirjoittama pitkä palaute kirjoitukseeni sai aivoni raksuttamaan ylikierroksilla, joten tännehän ne tuotokset on taas purettava.  Jospa tässä pikkuhiljaa aktivoituisi tämän tanssiblogin kanssa muutenkin.

Mikäli oikein ymmärsin, Mikon kritiikin kärki, tai ainakin vakava ja aiheellinen kysymys, kohdistuu kirjoitukseni kieltämättä varsin analyyttisen (ehkä kuivakankin) sisällön sijaan sen funktioon:

…kritiikkini on käytännöllinen: mitä käytännön vaikutuksia uskot artikkelisi lukemisesta olevan sellaiselle opiskelijalle, jolla on vaikkapa yksi edelläkuvatuista ongelmista, mutta ei ole mahdollisuutta perehtyä ongelman ratkaisuun tanssiopettajan tai edes toisen kokeneemman tanssijan johdolla?

Suomalaisia luonnehditaan usein ylianalyyttiseksi kansaksi, joka pohtii tekemistä sen sijaan että menisi ja tekisi.  Valitettavasti kansainvälistä, vertailevaa dataa tämän väitteen tueksi ei taida juuri olla, mutta kieltämättä tässä maassa saa sen käsityksen mm. seuraamalla poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua.  Sanna Mämmi ruoskii suomalaista kansanluonnetta tuoreessa blogikirjoituksessaan Herää jo suomalainen! näin:

Toinen ihmeellinen piirre mikä suomalaisilla on, on pilkunviilaaminen ja jankuttaminen. Asioiden muka ylitietäminen. Besserwisseröinti. Kun suomalainen huomaa, että oikeassa olemiseen aukeaa paikka, hän haluaa päteä.

Kuten kirjoituksistani varmaankin helposti voi päätellä, minä olen oppijana itse vahvan analyyttinen.  Aloitin tämän tanssiblogini vuosia sitten, kun koin tarvetta pohtia ja kirjata tanssituntikokemuksiani ylös tuntien jälkeen, jotta arvokas oppi ei painuisi pääkopassani unholaan.  Olen käyttänyt blogiani pitkään itseopiskeluvälineenä ja vasta viime aikoina pyrkinyt avaamaan ajatuksiani muillekin (tähän on vaikuttanut paljon se positiivinen palaute, jota kirjoituksistani olen saanut).  Opiskellessani OAMK:ssa tanssinopettajaksi vuosina 2009-2013 löysin viimein itsestäni myös vahvan intuitiivisen puolen, jota olen oppinut käyttämään työkaluna tanssitunneilla.

Kirjoitetussa tekstissä on se puute, että se ei kovin helposti voi tällaisen tanssiaiheen kyseessä ollessa nousta sisältämiensä sanojen yläpuolelle.  Jostain tanssia koskevasta teknisestä aiheesta on helpointa kirjoittaa analyyttisesti, täsmällisesti ja eritellen.  On helpompaa kirjoittaa, että ”pivot-käännöksessä etuaskeleen ottajan on ponnistettava askeleeseen aktiivisesti” kuin lähteä kirjoittaen kuvailemaan sitä tuntemusta, joka kehossa on, kun pivot-käännös etenee tasapainoisesti.

Mikon esiintuoma ongelma on todellinen: mitä kirjoituksistani saa tanssija, joka tunnistaa kehityksen paikat itsessään, mutta jolla ei ole opettajaa tai edes tanssiparia, jonka kanssa käydä asiaa läpi?

Kukaan ei opi tanssijaksi pelkästään lukemalla tanssiaiheisia kirjoituksia.  Tanssissa on kyse monimutkaisesta motorisesta taitokokonaisuudesta, joka karttuu ja kehittyy vain (mahdollisimman laadukkaiden) toistojen kautta.  Lukemattomien toistojen!  Toisaalta on myös niin, että kukaan ei ole luonnostaan motorisesti niin lahjakas, että oppisi tuosta vaan loistavaksi tanssijaksi pelkästään tanssimalla.  Olen kyllä kohdannut loistavia ”luomutanssijoita”, mutta heillä tie vaivattomaan liikkumiseen on poikkeuksetta ollut pitkä ja kivinen (ja moni myöntää, että kursseilla käynti olisi tasoitellut tätä tietä).

Eilen sain (kirjoitukseni kirvoittaman) yksityisviestin, jossa kyseltiin täsmällisiä neuvoja pivot-käännöksen onnistumiseen.  Usein jonkin tanssillisen asian onnistumisen esteenä voi olla jokin tällainen pieni tekninen yksityiskohta, jota tanssija ei joko tiedä tai ole vielä sisäistänyt: ”ponnista vasemmalla jalalla voimakkaasti oikean jalan etuaskeleeseen pivotissa” voikin olla se tällaisessa tilanteessa se pieni, täsmällinen ohje, joka sytyttää hetken harjoittelun jälkeen ison hehkulampun oppijan pään yläpuolelle.  Näitä kokemuksia olen opettajana saanut ja ne ovat sekä opettajalle että oppijalle aina yhtä riemukkaita!

Mielestäni tanssissa ja tanssin opettamisessa tarvitaan sekä analyyttistä että intuitiivista otetta.  Joskus pitää ”antaa mennä” ja tavoitella flowta, jossa hyvä musiikki ja fiilis vievät tanssijan mennessään.  Toisinaan pitää antaa itselleen ja muille vapaus ”tehdä vaan”, tekemisiään liikoja pohtimatta, sillä ihmiskeho on niin fiksu otus, että se haeskelee yleensä aivan kuin itsestään mahdollisimman taloudellisia liikeratoja.  Toisinaan on myös hyvä pysähtyä tarkastelemaan asioita, jotka eivät tanssissa suju.  Minulle analyyttisyys on hetken hidastamista.  Kun analyyttinen mieleni työskentelee, se erittelee liikettä ja tarkastelee sitä ikään kuin hidastetussa filmissä, verraten, luokitellen ja eritellen.  Itselleni tämä tarkastelu tuottaa usein jonkin pienen vastauksen tai neuvon, joka tuntuu tulevan ”ei mistään”, ja uskon, että tässä analyyttinen ja intuitiivinen mieleni yhdistyvät.

Mitä siis vastaisin Mikolle?  Luulen, että vastaukseni on tämä: älkää lukeko blogiani kuin se yrittäisi olla tanssimisen kirjekurssi.  Lukekaa sitä yhtenä näkökulmana tanssimiseen ja sen opettamiseen, ja jos jokin kirjoitukseni herättää mielenkiinnon tietää lisää, kysykää minulta – tai mieluiten omalta opettajaltanne. Muistakaa, että joskus vain pieni opinhalun siemen, pieni utelias ajatus, voi kasvattaa ja kypsyttää tanssijan kehoissanne jonkin ison asian.

Kokeilkaa, heittäytykää, hassutelkaa ajatuksillani!
Tehkää myös päinvastoin kuin neuvon ja maistelkaa, miltä liike tuntuu kehossanne!
Löytäkää oma tanssijan tienne!