Millaista oli olla mukana tanssiproduktiossa?

Tatsia ja janssia -viikko on ohi ja on aika tarkastella, mitä jäi käteen.

Produktion alku reilu kuukausi sitten oli sanalla sanoen kaoottinen.  Homman alkaessa emme oikein tienneet, mitä pitää tehdä ja millä aikataululla.  Lisäksi tuli tunne, että vaatimus on aika kova: ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden on tehtävä koreografioita kokoillan teokseen.  Tuntui, etteivät paukut itsellä riitä.

Mutta kun pääsimme omasta toivomuksestamme kehittelemään juttuja hiukan isommilla porukoilla, niin aukenihan se.  Risto Järvenpään biisit ovat inspiroivia, ja kun päätin vain heittäytyä mukaan, niin alkoihan sitä koreografiaakin syntyä.  Totesimme omassa porukassamme, että meidän on turha ruveta tekemään ”taidetanssia”, parempi tehdä tanssista ihan omannäköistä.  Saman olivat ilmeisesti todenneet muutkin ryhmät, ja lopputulos oli mielestäni siksi monipuolinen: mukana oli nykäriosioita, todellista lastentanssia, kansantanssivaikutteista menoa, balettia ja mitä vielä.  Pidin erityisesti teoksen intro-osuudesta, jonka kaikki tanssivat yhdessä, ja toivon, että ko. osuutta voisi käyttää jossain myöhemminkin.

Oikeastaan vasta sitten, kun pääsimme näyttämölle treenaamaan valojen ja rekvisiitan kanssa ja tekemään taustamusiikkia teoksen jälkipuoliskoon, alkoi teoksen muoto hahmottua ja rupesin nauttimaan mukanaolosta tosissani.  Tällaisissa produktioissa on aina hienoa nähdä, miten monenlaisia rooleja ja monenlaista työtä hommaan kuuluu.  Tekniikan pojat tekivät mahtavaa työtä valojen, taustavideon ja ääniroudauksen kanssa – todella ammattilaisia kaikki.  Knuutilankankaan ala-asteen kolmasluokkalaiset, jotka tanssivat yhden oman tanssin ja avustivat joissakin muissa osissa, olivat mahtavan energistä porukkaa.  Pojatkin tanssivat ihan innolla mukana, ja kuulimmepa hellyttävän kommentinkin yhdeltä pojista: ”tää OAMK on ihan mahtava paikka, mä tulen tänne opiskelemaan tanssinopettajaksi isona”!

Esityksissä oli sitten ylimääräinen vaihde silmässä jo, ja itse heittäydyin ihan täysillä viihdyttämään pikkulapsia ja aikuisiakin, jotka olivat tulleet niitä katsomaan.  Eläydyin peikkorooliini yhdessä tanssissa niin, että loppukarjaisu kirvoitti yleisön joukosta kiljahduksia ja naurua.  Enpä olisi tähänkään rooliin itseäni osannut vielä vuosi sitten sijoittaa…

Oikeastaan esitysten loppumisesta tuli ihan haikea olo, niin kuin hyvin menneistä produktioista kai kuuluukin tulla.  Tämä oli itselleni heittäytymisharjoitus parhaasta päästä ja antoi uskoa siihen, että tulen viihtymään tulevissakin proggiksissa.  Toivottavasti kuvamateriaali, mitä esityksistä nauhoitettiin, on sen verran laadukasta, että voin laittaa sitä tänne piakkoin.