Valasrannan Tanssileiri 2018 – tanssia, hellettä ja seuralaisia

sdr
Nimilappujen nurinkurisuudelle löytyy selitys artikkelista.

Mikä voisi saada tanssinopettajan luopumaan puolesta kesälomapäivistään töiden takia? Enpä keksi tähän hätään mitään muuta edes etäisesti mahdollista syytä kuin Valasrannan Tanssileiri eli VTL, joka täytti tänä vuonna täydet viisitoista vuotta.  Jännittävä matka kolmen open, kahden opetustilan ja viiden päivän leiristä kymmenpäiväiseksi, yhdeksän opetustason, seitsemän opetustilan ja 35 opettajan jättitapahtumaksi.

Itse olen tuore VTL-ope: viime vuoteni oli ensimmäinen, joten tämä oli minulle vasta toinen kerta leirillä opettajana. Silti jutut, tilat, aikataulut ja suurelta osin ihmisetkin alkavat olla jo tuttuja. Yläneelle en edelleenkään osannut ilman navigaattoria ajaa, sillä seutu on minulle kuin suuri valkoinen täplä kartalla. Onneksi teknologia pelasti minut tälläkin kertaa.

Opetusmääräni leirillä tuplaantui viime vuodesta, opetin kymmenen päivän aikana kaikkiaan 21 75 minuutin jaksoa, siihen päälle yksi DJ-keikka (PNP:n taukomusiikit) sekä seuratanssin Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä toimiminen. Puuhaa ja siirtymiä siis riitti, ja puolessa välissä leiriä totesinkin assarilleni Irenelle ja oppilailleni, että alkuleirin ajan nimikyltit ovat käteviä, kun oppilaat voivat niistä tarkistaa, kuka kukin on. Loppuleirin ajaksi ne voisi kääntää nurinpäin, niin että sitä voisi itse tunnin aluksi paidanrintamuksesta tarkistaa, kuka on ja missä roolissa on tanssitunnille tullut!

Onneksi urakkani oli kuitenkin jakaantunut melko tasaisesti leiripäiville. Ainoastaan sunnuntain täysi opetuspäivä (hellefoksi, helletango, hellevalssi, hellemasurkka ja hellepolkka) meinasi viedä mehut. Maanantaista lähtien minulla oli kaksi opetusjaksoa per päivä, ja ne olivat onneksi aamutunteja. Miksi onneksi? Siitä kerron seuraavassa.

 

”Kuuma tanssileiri” – kirjaimellisesti!

Tutkaillessani etukäteen leirin ajan sääennustetta kauhistuin, ja mielessä pyörivät uhkakuvat tunneille pyörtyilevistä ihmisistä ja Yläneeltä kohti Turkua matelevista ambulanssijonoista.  Ja olihan siinä toki haastetta, kun keskilämpötila pysytteli koko ajan 30 varjoasteen tietämissä – eivätkä pelipaikat todellakaan sijaitse varjossa!  Opetustiloissa ei ole varsinaista ilmastointia, ja monena päivänä edes tuuli ei auttanut meitä vilvoituksessa, kun ilma seisoi täysin paikallaan.  Itse jouduin yhtenä päivänä luovuttamaan ja lähtemään eräältä tunnilta (jolla olin oppilaana) pois – Valasrannan tanssilava oli opetustilana, ilma tyyni, ulkona 32 ja sisällä varmasti jokusen verran enemmän. Se oli liikaa tälle opelle.

mde
Facebookin Tanssiporukassakin tunnettu pettynyt laiturilla seisoskelija…seisoskelee laiturilla.

Mutta asiakkaat tuntuivat varustautuneen hyvin helteen tuomiin haasteisiin ja olivat lähteneet leirille juuri oikealla asenteella.  Leirin järjestäjä kun ei sään jumalille mitään mahda, niin en oikeastaan kuullut lainkaan valitusta kuumuudesta.  Me opet, assarit ja koko staff yritimme muistutella asiakkaita koko ajan nesteytyksen tärkeydestä.  Pidimme juomataukoja tiuhaan, ja järjestäjä oli toimittanut pelipaikoille myös suolapusseja niitä tarvitseville.  Ja ihme tapahtui – kymmentä tuhatta tanssinälkäistä tanssittava 10 päivän leiri selvisi täysin ilman vakavampia välikohtauksia. Varmasti jotain pientä kremppaa ilmeni, mutta itse en nähnyt ainuttakaan helteeseen pyörtymistä tms.  Omat jalkapohjani alkoivat kramppailla puolessavälissä leiriä, mutta siitä selvittiin apteekin magnesiumtableteilla.

Onneksi on rantasauna ja Pyhäjärvi. Ihana, suloinen, vilvoittava Pyhäjärvi.  Sinne ryntäsivät ainakin itse Valasrannan opetuspaikoilta niin oppilaat kuin ope ja staffikin aina, kun tanssimiselta ja muulta puuhalta ennättivät.  Tauoilla rantasaunan lauteet täyttyivät ja järvessä kellui runsain mitoin helpottuneen näköisiä ihmisiä. Järvi oli juuri sen verran viileä, että tätä voisi kutsua kylmä-kuumahoidoksi, joka tekee gutaa jaloille.  Yritin kysellä ulkomailla leireillä käyneiltä, mahtaako koko maailmassa olla yhtä loistavia puitteita tällaiselle suurelle tanssileirille kuin Valasrannassa.  Kilpailevia ehdokkaita ei muuten löytynyt.

Omaa lisähaastetta leirille toivat pienet siivekkäät ”seuralaisemme” eli ampparit. Niitä muuten riitti.  Uusi ruokatoimittaja – joka teki muuten loistavat leiriruuat, joita kiittelivät kaikki – oli tehnyt niin hyvää kotikaljaa, että ampiaiset suorastaan syöksyivät mukeihin ottamaan päiväkännejään.  Leirin staff keksi hyvän amppariansan – halkaistuihin isoihin limsapulloihin laitettiin kotikaljaa ja tippa Fairya.  Ansa tuntuikin olevan tehokas. Hätä keinot keksii, sano. Eikä niille amppareillekaan leirin järjestäjä oikein mitään mahda, joten siitäkään en valituksia kuullut. Joitakin pistoja tuli, ja niitä hoidettiin kykyjen mukaan.  Hengissä kuitenkin selvittiin – luonnosta ja säästä!

 

Tanssikupla myös opeille

Viime vuonna kirjoitin, millainen kymmenen päivän pinkki tanssikupla Valasranta on.  Sitä se oli yhä ja edelleen – tällä upeiden oppilaiden, palautteiden, tanssien, naurun, jekkuilun ja syvällisten keskusteluiden määrällä elää taas pitkään.  Palautteesta tahdon puhua tässä erityisellä lämmöllä.  Nimittäin meitä suomalaisia syytetään siitä, ettemme anna toisillemme palautetta.  No höpö höpö – sain todella paljon tuntieni aikana ja erityisesti niiden jälkeen arvokasta palautetta tunneista.  Eivät tanssijat todellakaan mitään tuppisuita kyllä ole.

Erityisellä lämmöllä ajattelen myös oppilaideni heittäytymiskykyä ja -halukkuutta.  Noihin 21:een opetusjaksooni kun mahtui sekä ”tavanomaisia” tanssitunteja että tavanomaisesta poikkeavia tunteja ja menetelmiä. Esimerkiksi hitaiden iltapäivässä teimme läsnäoloharjoitteita, polkkatunnilla jorasimme kantapolkkaa Queenin tahtiin, tangotunnilla tanssimme tunnetangoa ilman yhdenkään askeleen tai kuvion opettamista. Tällaiset tanssitunnit ovat aina pieni riski opettajalle; lähtevätkö tavanomaisempiin tanssitunteihin tottuneet oppilaat mukaan? Tykkäävätkö?  Kyllä näyttivät tykkäävän, välittömästä palautteesta päätellen. Ja lähtivät mukaan, heittäytyivät. Suomalaisista jäyhistä tuppisuista tuli hetkessä letkeitä rokkipolkkaajia, läsnäolevia ja joka askeleesta ja musiikin nuotista nauttivia hitaiden tanssijoita, tulisesti tuntevaa tangokansaa.

Leirin järjestäjän Niina Huhtalan (Suomen Media & Action Oy) ammattitaitoa ei voi kuin ihailla.  Minulla oli opena suorastaan hemmoteltu olo. Majoitus pelasi, ruokahuolto pelasi, ja meillä oli jälleen kerran lukuisia WhatsApp-kanavia tiedottamista ja opejen tuntisisältöjen synkronoimista varten.  Lisäksi pidimme ennen leiriä ja puolivälin tienoilla yleisen opekokouksen, jossa keskustelimme opetuksen suuntaviivoista ja asiakaspalautteesta ja tarpeen vaatiessa ruuvasimme tekemistämme vielä paremmin kaikkia hyödyttäväksi.  Tästä kaikesta syntyi hyvin ammattimainen kuva; teimme kaikkemme, että asiakkaat viihtyvät ja oppivat.

sdr
Jack’n’Jill-kisan tunnelmia aitiopaikalta, DJ-pöydän takaa kuvattuna.

Monesti naisilla on tanssitunneilla tunne, että vain miehiä opetetaan.  Tiedostamme asian, ja tänä vuonna asetimmekin opekokouksessa erityiseksi tavoitteeksemme vastuuttaa myös naisia ja tarjota jokaiselle tunnille naisille erityishaasteita.  Mielestäni onnistuimme tässä hyvin – palautteesta sitten aikanaan nähdään, miten hyvin. Välitön palaute oli ainakin kiittävää.

Uutta leirillä oli uutena opetustilana suuri tanssiteltta, joka oli pystytetty ihan uimarannan läheisyyteen. Se osoittautui aivan loistavaksi opetustilaksi (amppareista huolimatta).  Siitä sai tarvittaessa avattua seinät, jolloin vilvoittava tuuli pääsi puhaltelemaan. Enpä voi sanoa koskaan opettaneeni kauniimmassa paikassa kuin teltassa, jonka avoimesta takaseinästä aukeaa näkymä suoraan kesäiselle järvelle.  Telttaideaa varmaan kehitetään jatkossakin, jotta saataisiin osa Yläneen keskustan suunnalla sijaitsevista opetustiloista siirrettyä lähemmäs ydintä, Valasrantaa.  Tämä tiivistäisi mukavasti leirin tunnelmaa.

VTL ei olisi VTL ilman iltabileitä, joita oli taas kehitelty jokaiselle leiri-illalle Valasrannan normaaleiden iltatanssien lisäksi.  Ehkä mieleenpainuvin leiritapahtuma oli tiistaina 24.7. pidetty seuratanssin Jack’n’Jill-kisa, joka sai varsin runsaan osanoton.  Viime kevään Seuratanssin SM-kisoissa Tallukassa pidimme vastaavankaltaisen kisan, joten tiesin jo siitä tulevan menestyksen.  Ja sitä se oli – voi sitä riemun, yleisön kannustuksen ja tanssi-iloittelun määrää lattialla!  Jack’n’Jill-formaatissahan arvotaan tanssiparit, mikä tuo kisaan aivan omanlaisensa lisäjännityksen. Itse sain kunnian toimia kisan DJ:nä, ja toivottavasti osasin tälläkin kertaa valita kisamusiikin, joka meni jalan alle ja tunteisiin ja sai kaikki ylittämään omat kykynsä ja elämään musiikissa. Ainakin siltä se näytti.

 

Punainen vaara?

Viime vuonna kirjoitin tasoryhmistä ja niiden haasteista, enkä malta olla tälläkään kertaa avaamatta sanaista arkkuani.  Tasoryhmiä oli tällä kertaa kokonaista yhdeksän, ja ylimmät, puna-musta ja musta ryhmä, tasotsekattiin.  Itse en opetusaikatauluistani johtuen päässyt osallistumaan tasotsekkeihin tuomarina enkä tanssijana, joten en noille tunneille valitettavasti päässyt, mutta palaute niistä oli hyvää.

Itse opetin tänä vuonna pääosin vihreää, sinivihreää ja sinistä tasoa, ja kokemukseni oli, että niissä oli erittäin hyvä treenaamisen henki ja meininki. Ryhmät olivat lisäksi huomattavan tasaisia, mikä tietenkin helpottaa sekä opettajan että varsinkin asiakkaan elämää.  Kun vaihtoringissä sinisen tason ryhmässä tulee vastaan suunnilleen samantasoisia tanssijoita, on elämä vaan niin paljon helpompaa ja pääsee treenaamaan niitä juttuja, joita opettaja on tunnille suunnitellut.

Ja voi miten ihania kysymyksiä oppilaillani oli tunneilla!  Tässäkään eivät jääneet suomalaisiksi tuppisuiksi. Eräällä vihreällä tunnilla alkoi tulla niin syvällisiä kysymyksiä, että tiukkasin oppilailtani, kenen asuntoautossa he pitävät yöllisiä symposiumeitaan, joissa yhdessä pohtivat näitä juttuja – ja voisinko minäkin päästä niihin mukaan!

mde
Tuntien lomassa virkistyttiin Pyhäjärvessä, ja suppailu oli erityisen suosittua.  Etualan joutsenen nimi on Maukka, ja se oli tyytyväisen hymyilevä koko leirin ajan. Tanssitunneille Maukka ei vielä uskaltautunut, vaikka viettikin osan aikaa Tanssiteltan nurkassa tuntien meininkiä seuraillen. Maukalta lähtisi varmaan ainakin ”Pienten joutsenten tanssi”.

Punaiset tunnit olivat leirin edistyneimpiä ei-tasotsekattuja tunteja, mikä mielestäni näkyi oppilaiden tason laajassa kirjossa.  Punaisella tunnilla vastaan tuli sekä kokeneita ja aidosti taitavia tanssijoita – että niitä, jotka olisin passittanut vihreälle tunnille opettelemaan perusaskelta, tanssikannatusta ja omalla akselilla liikkumista.  Mielestäni tämä ei ole mielekästä, ja sille pitää keksiä jotain luovia ratkaisuja jatkossa.  Kävimme leirin aikana punaisista tunneista paljon keskusteluita ja tiivistän tähän muutamia pointteja, joista suurin osa ei ole omiani:

  1. Tanssijan edistymistä tukee kaikkein parhaiten se, että hän pääosin osallistuu oman tanssitasonsa mukaisiin tunteihin.  Alkeisoppilaan omaa tanssitaitoa ei kehitä se, että hän lähtee punaiselle tunnille ”olemaan pihalla”.
  2. Tasoryhmästä ei jaeta mitaleita eikä se ole mikään ihmisarvon mittari.  Se on yksinkertainen keino tarjota kursseilla käyville tanssijoille kaikissa tanssielämänsä vaiheissa juuri niitä haasteita, joita hän juuri tällä hetkellä juuri tässä lajissa tarvitsee.
  3. Tanssija, joka menee hänelle ylivoimaisen haastavalle tunnille, pilaa joka kerran vaihtoringissä tanssiparinsa mahdollisuuden päästä harjoittelemaan sitä, mitä opettaja on tunnille suunnitellut. (Tämä oivallus tuli Antti Törmäseltä.)  Ratkaisu: ajattele enemmän myös muita tanssijoita.
  4. Tanssija, joka on punaisella tasolla tangossa, ei välttämättä automaattisesti ole sitä buggissa.
  5. Myös edistyneen tanssijan kannattaa palata välillä alkeistunneille, koska kehollisen ymmärryksen lisäännyttyä niistä voi omaksua aivan uudella tavalla tärkeitä perusasioita, jotka tuntuivat ”silloin vihreänä aikana” heprealta.  Tämä oli erään edistyneen tanssijan hieno oivallus!

Yksi leirin aikana tullut idea oli, että kokeiltaisiin jatkossa jonkinlaisia vapaaehtoisia tasotsekkauksia leirin aikana päivän tuntien jälkeen. Paikalla olisi opettajia, joilta voisi vaikka kympillä ”ostaa tsekkauksen” eli 10-15 min, jonka aikana opettaja tanssisi hänen kanssaan hänen valitsemassaan lajissa ja kertoisi hänelle palautteena, millä tasolla hän näkee oppilaan tällä hetkellä olevan.  Mielestäni idea on hyvin mielenkiintoinen ja kokeilun arvoinen.

Tasokuvaukset löytyvät täältä.  Kehottaisin jokaista tutustumaan niihin huolella ja ajatuksella.

 

Lopussa kiitos seisoo

Kiitos ihanille, ahkerille oppilaille, jotka tulitte leirille ja vietitte siellä kesäisen helteisiä päiviä hyvällä, rohkealla ja myönteisellä asenteella.  Te teitte leiritunnelmasta upean!

Kiitos mahtavalle staffille, joka teki uupumatta ja valittamatta töitä hiostavassa helteessä asiakkaiden ja myös meidän opejen hyväksi.  Ehkä hellyttävin hetki oli se, kun toimiessani Jack’n’Jill-kisojen DJ:nä Jere, iloinen ja työteliäs staffilainen, lähestyi DJ-pöytää varovasti ja kysäisi, haluanko juomani tänne vai viekö hän sen rantasaunalle. Häkellyin täysin ja vastasin, että vie sinne saunalle vaan, kun en yhtään ymmärtänyt, mistä oli kyse.  Ja varmaan saatatte uskoa hämmästykseni, kun hikisen urakan jälkeen menin rantasaunalle, kurkkasin jääkaappiin ja siellä minua odotti – huurteinen olut.  Kiitos Jere vielä näin jälkikäteen!

Kiitos Niinalle ja hänen upealle tiimilleen, joka on suunnitellut ja mahdollistanut tämän jättiurakan – jälleen kerran.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä erityiskiitos ihanalle assarilleni Irenelle, joka jännitti ekaa assarikeikkaansa varmaan enemmän kuin kaikki oppilaat yhteensä, mutta jonka kanssa yhteistyö tunneilla pelasi täysin saumattomasti.  Olimme hyvä tiimi.

Enää reilut 350 päivää, ja VTL on taas käsillä!  Ehkä taion aamukamman jostain.

IMG_20180801_213724

Mainokset

Alarajahuojennus – rahanarvoinen vinkki tanssinopettajille

indexTällä kertaa päätin antaa blogissani rahanarvoisen vinkin kaikille tanssinopettajille, joiden opetustoiminta on sivutoimista tai muuten vaan vielä pienimuotoista.  Sama vinkki tietenkin koskee kaikkia pienyrittäjiä.  Vinkkini ei ole ns. verosuunnittelua (eli veronkiertoa), vaan ihan Verohallinnon ohjeistuksiin perustuvaa toimintaa.

Päätin kirjoittaa tästä, koska itse olen toiminut tanssiyrittäjänä ns. ”tee itse, säästä rahaa” -periaatteella, eli olen hoitanut kirjanpitoni itse.  Asiansa osaava kirjanpitäjä olisi tietenkin osannut tehdä kaiken tämän minun puolestani.  Itse törmäsin alarajahuojennukseen ikään kuin sattumalta nyt tammikuussa. Onneksi – sillä seurauksena oli, että nyt saan Verohallinnolta takaisin kolmelta vuodelta maksamiani arvonlisäveroja joitakin tuhansia euroja. Nice!

Mennäänpä asiaan: kuten kaikki yrittäjät varmaankin (toivottavasti) tietävät, yrittäjästä tulee arvonlisäverovelvollinen, mikäli hänen yritystoimintansa vuotuinen liikevaihto ylittää tietyn alarajan.  Mutta mikäli toisaalta vuotuinen liikevaihto jää tietyn ylärajan alle, on yrittäjä oikeutettu arvonlisäveron alarajahuojennukseen.  Nämä rajat ovat viime vuosilta seuraavat:

Ennen vuotta 2016:

  1. Yrittäjä on ALV-velvollinen, jos liikevaihto on yli 8500€
  2. Yrittäjä on oikeutettu alarajahuojennukseen, jos liikevaihto on enintään 22 500€

Vuodesta 2016 eteenpäin:

  1. Yrittäjä on ALV-velvollinen, jos liikevaihto on yli 10 000€
  2. Yrittäjä on oikeutettu alarajahuojennukseen, jos liikevaihto on enintään 30 000€

Mikäli tilikautesi pituus (esim. sinä vuotena, jolloin aloitit yritystoimintasi) on vähemmän kuin 12kk, sinun on skaalattava liikevaihtosi koko vuodelle.

Esimerkki: aloitusvuonna tilikautesi oli 1.6.-31.12. eli 7kk. Liikevaihto tältä ajalta oli 6000€. Kerro liikevaihto luvulla 12 ja jaa tilikauden kuukausien määrällä (eli tässä tapauksessa luvulla 7).  Koko verovuodelle skaalattu liikevaihtosi oli 6000€ * 12/7 = 10285,71€.  Verovuonna maksettuja ALV:ta ei sen sijaan koskaan skaalata tällä tavoin.

Alarajahuojennuksen määrä laskee lineaarisesti alarajasta ylärajaan eli niin, että mikäli liikevaihto jää alle alarajan, huojennus on täysimääräinen eli yrittäjä saa kaikki maksamansa ALV:t palautuksena.  Toisaalta, mikäli liikevaihto ylittää ylärajan, huojennus on 0€.  Tämän vuoksi mikäli hyvät tanssialan toimijat arvelette, että vuotuinen liikevaihtonne ylittää alarajan, kannattaa liittyä arvonlisäverorekisteriin ja ottaa maksetuista ALV:sta ”liiat pois” verottajalta myöhemmin alarajahuojennuksena.  Siinä ei häviä mitään!

Tärkeä huomio: verottaja ei laske alarajahuojennusta sinun puolestasi.  Jos siis unohdat tämän, tappio on omasi!  Alarajahuojennus lasketaan ja ilmoitetaan aina verovuoden viimeisen ALV-kauden yhteydessä, ja sen voi ilmoittaa myös jälkikäteen.

Esimerkki: itselläni ALV-maksukausi on neljännesvuosi. Olin jättänyt tekemättä alarajahuojennukset verovuosilta 2015, 2016 ja 2017.  Avasin OmaVero-palvelussa kyseisten vuosien viimeisten neljännesten ALV-ilmoitukset. OmaVerossa on valmis valinta ”Oletko oikeutettu alarajahuojennukseen tällä verokaudella?”. Valitse ”Kyllä” ja syötä verovuoden liikevaihtosi ja maksetut ALV:t. Järjestelmä laskee kyseisen vuoden alarajahuojennuksen puolestasi. Tallenna lomake, ja kyseinen alarajahuojennus siirtyy verottajan käsittelyyn. Aikanaan tulee päätös, ja mahdolliset palautetut ALV:t saat halutessasi suoraan haluamallesi tilille.

Tärkeä huomio: alarajahuojennus on veronalaista tuloa sille verovuodelle, jolloin se maksetaan (ei sille vuodelle, jolta se on peräisin). Se pitää siis lisätä yrityksesi tulokseen.  Muista tämä, ettei tule yllätyksiä.

Kuten sanottua, OmaVero laskee alarajahuojennuksen määrän puolestasi, mutta tein lisäksi pienen Excel-tiedoston, jolla huojennuksen määrän voi myös laskea.  Saat tiedoston täältä.

Lopuksi: olkaapa tarkkoina tällaisten asioiden kanssa, sillä kuten sanottua, verottaja ei tule tarjoamaan sinulle takaisin liikaa maksamiasi veroja, vaan vastuu on sinulla!

Veronica Toumanova: Miksi uskomme, että tanssimalla parempien tanssiparien kanssa tulemme itse paremmiksi tanssijoiksi?

WhyTango-book-cover-frontHyvää tanssivuoden 2018 alkua!  Aloitetaanpa tanssikirjoittelut tälle vuodelle jälleen Veronica Toumanovan loistavalla käännösartikkelilla.

Veronica Toumanova on argentiinalaisen tangon tanssija ja ammattiopettaja Pariisista.  Hän kirjoittaa tangosta esseitä, joista osa on julkaistu myös kirjana.  Suurin osa Veronican esseiden aiheista on yleistettävissä muuhunkin paritanssiin kuin argentiinalaiseen tangoon. Veronica on varsin suorapuheinen opettaja, joka kirjoituksissaan haluaa haastaa paritanssiin liittyviä uskomuksiamme.  Julkaisen hänen kirjoituksiaan suomennettuna hänen luvallaan.

Tällä kertaa Veronica pohtii yhden hyvin yleisen paritanssimaailman uskomuksen todenperäisyyttä: tanssimalla itseämme parempien kanssa tulemme automaattisesti paremmiksi tanssijoiksi.

* * *

Miksi uskomme, että tanssimalla parempien tanssiparien kanssa tulemme itse paremmiksi tanssijoiksi?

Veronica Toumanova, 18.7.2017

Alkuperäinen artikkeli.

Tangoyhteisössä elää uskomus, joka kuuluu jotenkin näin: Jos saan tanssia itseäni parempien tanssiparien kanssa, oma tanssini kehittyy paljon nopeammin kuin jos tanssin ainoastaan omantasoisteni parien kanssa.  Tai näin: Hyvien tanssijoiden pitäisi tanssia enemmän aloittelijoiden kanssa.  Kuinka nämä raukat ikinä oppivat, jos he joutuvat jumittamaan muiden aloittelijoiden kanssa?  Naisoppilas saattaa poistua tanssitunnilta mutisten: Jokaiselle uudelle seuraajalle pitäisi olla hyvä viejä heti alusta lähtien!  Jos me jäämme odottelemaan, että tämän kurssin miehistä tulee kelvollisia tanssijoita, joudumme odottamaan ikuisuuden!

Oppimiskäyrien erot näyttäisivät tukevan tätä uskomusta: aloittelevat viejät oppivat harvoin samaan tahtiin kuin aloittelevat seuraajat.  Viejille tuottaa yleensä ottaen enemmän tuskaa oppia ja päästä tanssiin sisälle muutaman ensimmäisen vuoden aikana.  Sen sijaan kokeneemmat (mies)viejät noteeraavat aloittelevan (nais)seuraajan, jos hän on lupaava tanssija – ja lisäksi nuori ja hyvännäköinen.  Kuinka usein oletkaan kuullut tämän: Kun hän aloitti tanssimisen, kaikki paremmat tanssijamiehet halusivat tanssittaa häntä, joten tietenkin hänestä tuli nopeasti tosi hyvä tanssija.  Sama voi tapahtua myös uuden miesviejän kohdalla. Ei siitäkään toki haittaa ole, jos on nuori ja hyvännäköinen, mutta avainsana on “lupaava”, mikä tarkoittaa, että tällä henkilöllä on jo jotain arvokasta tarjottavaa – kuten into oppimiseen.

Käsitys siitä, että jos saisit tanssia jatkuvasti loistavien tanssiparien kanssa, tangotaitosi paranisivat huimasti, on niin laajalle levinnyt, että minä (“etevä tanssija”) joudun sen vuoksi säännöllisesti koomisiin tilanteisiin.  Erään kerran milongassa minua lähestyi täysin tuntematon mies sanoen: Olen tanssinut vasta kuukauden, mutta ajattelin, että opettajan kanssa tanssiminen olisi minulle suureksi hyödyksi. Minua on moitittu pakkien antamisesta: On sinulla otsaa. Miten näistä miehistä voisi tulla hyviä tanssijoita, jos et suostu edes katsomaan heihin?  Ja miettikäämme, kuinka usein saamme kuulla tämän huomautuksen: Tiedätkö, silloin kun sinä olit aloittelija, etevämmät tanssijat tanssivat kanssasi, koska he halusivat auttaa sinua.  (Siihen minä muuten vastaan aina näin: He halusivat tanssia kanssani, koska olin nuori, kaunis ja minulla oli muuta tanssitaustaa.)

Onko sitten totta, että itseäsi parempien tanssiparien kanssa tanssiminen tekee sinusta paremman tanssijan?

Koetetaanpa ensiksi määritellä, mitä tarkoitamme “paremmalla”.  Kun puhumme tangon tasoryhmistä, on meidän pakko yksinkertaistaa määritelmiä, mutta tosielämässä tanssijan suosituimmuus muodostuu monesta osatekijästä.  Tanssitekniikka yksin ei sitä määrittele, eivät liioin askeleet tai kuviot, kyky viedä tai seurata, tai musikaalisuus – vaan näiden yhdistelmä.  Voimme kuvitella kunkin tanssijan taidot mikseripöydäksi, jossa on useita liukusäätimiä, jotka kuvaavat tanssitaidon osatekijöitä.  Mitä suuremmalla säädin on, sitä taitavampi tanssija on tässä osatekijässä, ja säätimen asentoon vaikuttavat tanssijan kokemus, lahjakkuus ja omistautuminen.  Voin kuvitella tanssijalle useita liukusäätimiä: tanssitekniikka, kuviopohja, kehollinen kommunikointi (vienti/seuraaminen), abrazo (seuratanssija puhuu tässä usein “tanssisylistä”), musikaalisuus, navigointikyky lattialla, sosiaaliset taidot.  Mutkistaaksemme yhtälöä meidän on lisättävä siihen vielä inhimillinen tekijä – ja monessa tilanteessa juuri tämä ratkaisee tanssiparin valinnan siitä huolimatta, miten hyvä (tai huono) tanssija on aiemmin luetelluissa tanssitaidon osatekijöissä.

Olisi naiivia kuvitella, että voisimme luokitella kunkin tanssijan yksinkertaisesti harrastukseen käytettyjen vuosien ja kuviopohjan perusteella.  Yhtä lapsellista olisi luokitella tanssijat inhimillisen tekijän mukaan.  Tiedämme, että todellisuus on mutkikkaampi.  Olet todennäköisesti tavannut tanssijoita, jotka tanssivat paljon mutkikkaita askelia ja kuvioita – mutta huonosti.  Varmasti olet tavannut tanssijoita, joiden “tanssimateriaali” ei ole kovin laaja, mutta joilla on hyvä abrazo tai he tuntuvat erityisen musikaalisilta.  Sen tähden, kun puhumme “paremmista” tai “edistyneistä” tanssijoista, meidän tulee pitää mielessä, että silloin puhumme osataitojen muodostamasta kokonaisuudesta, eivätkä kaikki tanssijan mikseripöydän säätimet voi mitenkään olla tapissaan.  Kun teemme valinnan tanssia jonkun kanssa, tämä valinta on aina pakettiratkaisu.  Hyväksymme helposti puutteet jollain tanssijuuden osa-alueella, mikäli tanssijan vahvuudet muilla alueilla kompensoivat niitä.

Katsotaanpa, mitä tapahtuu, kun tanssit jonkun kanssa, jonka kaikki “säätimet” ovat paljon korkeammissa asennoissa kuin sinulla.  Jos olet suhteellisen kokematon seuraaja, joka tanssii paljon edistyneemmän viejän kanssa (etkä ole kamalan stressaantunut tästä tilanteesta), kaikki liikkeesi tuntuvat vaivattomammilla ja oikeammilta, tasapainosi tuntuu paremmalta, olosi tuntuu musikaalisemmalta ja teet taatusti juttuja, joita et ole ennen tanssinut.  Etevä viejä luo sinulle optimaaliset olosuhteet olla juuri niin hyvä kuin olet.  Tarkan viennin tavoite on täsmälleen tuo: tarjota seuraajalle tilaisuus tanssia viety liike.  Mutta se, pystytkö tanssimaan sinulle viedyn liikkeen hyvin, onkin sitten täysin toinen asia.  Edistynyt viejä myös välttää viemästä sinulle askelia ja kuvioita, jotka menisivät sinulla täysin yli hilseen.  Jos sinulla on ongelmia tasapainon tai pivotoinnin kanssa, ja mikäli viejä ei kompensoi puutteitasi, tulet tuntemaan nämä puutteet hyvin selkeästi, ja huomaat, kuinka paljon sinulla on vielä parannettavaa.  Mutta sinusta saattaa myös tuntua siltä, että sinua paremman viejän kanssa nämä ongelmat yhtäkkiä häviävät kuin taikaiskusta.  Tämä saattaa tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin, viejä saattaa huomaamattasi auttaa sinua. Toiseksi, saattaa olla, että pystyt kyllä jo tanssimaan sinulle viedyt asiat, mutta ainoastaan sinua paremman viejän luomissa ideaaliolosuhteissa (tätä taidon oppimisvaihetta kutsutaan tietoisen kompetenssin vaiheeksi).

Jos taas tanssit viejänä sinua huomattavasti edistyneemmän seuraajan kanssa ja pysyt tarpeeksi rentona keskittyäksesi tanssimiseen, tulet huomaamaan, että käytännöllisesti katsoen kaikki mitä viet johtaa upeisiin tuloksiin.  Pieninkin vienti-impulssi saa aikaan seuraajalta loogisen reaktion, ja sumeimmatkin ideasi muuntuvat mystisesti suorastaan mehukkaaksi – tai ainakin kunnioitusta herättäväksi tanssiksi.  Yhtäkkiä huomaat vieväsi juttuja, joita et ole koskaan aiemmin vienyt, ja tulkitsevasi musiikkia vaivattomasti.  Olosi tuntuu kerta kaikkiaan tanssijalta.  Puutteesi tasapainossa, pivotoinnissa tai tangokävelyssä saattavat edelleen vaivata sinua, mutta samaan aikaan panet merkille, etteivät ne jostain syystä vaivaa tanssipariasi kovin paljoa.  Kaiken kaikkiaan tanssikokemuksesi on varsin nautinnollinen.  Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin vain, mikäli seuraajasi päättää kompensoida oman tanssisi ja erityisesti vientisi puutteita.  Ja milongassa näin kokenut seuraaja juuri tekeekin suurimman osan aikaa, jos hän on hyväksynyt tanssiinkutsusi.

Kuvittele itsesi puhumassa sinulle vierasta kieltä, jota osaat vasta hyvin vähän, natiivin puhujan kanssa.  Kykenet käymään hyvinkin hedelmällistä keskustelua, mikäli keskustelukumppanisi näkee vaivaa ymmärtääksesi sinua, jättää tekemäsi kielioppivirheet huomiotta, päättää osan aloittamistasi lauseista ja auttaa sinua löytämään oikeat sanat.  Kumppanisi tekee parhaansa ymmärtääksesi sinua niin vähällä informaatiolla kuin on mahdollista, mutta rajoittaa myös omaa puhettaan niin, että kykenet ymmärtämään häntä.  Kuvittelepa nyt, että keskustelukumppanisi korjaisikin jokaikisen virheen, mitä teet.  Hyvin pian menettäisit täysin ajatustesi johtolangan, ja koko keskustelu taantuisi siihen, miten sanoa asiat oikein, sen sijaan, että keskityttäisiin siihen, mitä haluat sanoa.  Ja jos tämä kumppanisi päättäisikin alkaa puhua sinulle omaa kieltään aivan kuin sinäkin olisit natiivi puhuja, et kykenisi enää lainkaan keskustelemaan.

Kun opetan viejää tai seuraajaa, teen parhaani tehdäkseni oppilaan aina välittömästi tietoiseksi kehollisen kommunikointimme tuloksista.  Sen vuoksi oppituntitilanteissa käymme keskustelua siitä, miten viestiä kehollaan oikein ja miten ilmaista itseään, ja myös harjoittelemme tätä kehollista keskustelua.  Mutta sosiaalitanssitilanteessa samankaltainen palaute olisi liian hyökkäävää.  Milongassa pidämme hauskaa ja yritämme saada kaiken irti siitä, mitä meillä kulloinkin on; emme ole siellä tehdäksemme toisten olon epämukavaksi.  Aidosti edistyneen tanssijan tunnusmerkki on kyky kompensoida tanssiparin puutteita omalla tanssilla.  Kaiken tanssiteknisen harjoittelun pointti on “tulla natiiviksi puhujaksi”, ja juuri tämän takia edistyneen tanssijan kanssa tanssiminen on niin nautittavaa: hänen tanssinsa ei juurikaan riipu sinun kyvyistäsi, ja silti hän kykenee kommunikoimaan kehollisesti kanssasi sinulle parhaiten sopivilla tavoilla.  Tämä ei tarkoita, että edistyneet tanssijat aina nauttisivat tanssimisesta itseään huomattavasti vihreämpien tanssijoiden kanssa.  Usein he eivät nauti.  On kovaa työtä kompensoida toisen virheitä ja yrittää ymmärtää, mitä toinen haluaa kehollaan viestiä, jos viestimistä ei juuri tapahdu.  Voi olla turhauttavaa rajoittaa radikaalisti omaa ilmaisuaan vain, jotta voisi käydä simppeliä tanssillista keskustelua parin kanssa.  Tämän vuoksi kokeneet tanssijat saattavat olla valikoivia: ei siksi, että he olisivat nirppoja.  Ei siksi, että he ylenkatsoisivat vähemmän kokeneita tanssijoita, vaan siksi, että epätasapainoinen tanssitilanne ei juuri koskaan keikahda heidän edukseen.

Jos itseäsi paljon paremman tanssijan kanssa tanssiminen antaa sinulle paremman kokemuksen, tekeekö se sinusta automaattisesti myös paremman tanssijan?

Monet oppilaat valitsevat yksityistunnit ryhmätuntien sijasta.  Kokeneen tanssiparin kanssa työskentely luo todellakin ihanteelliset olosuhteet kehittää tanssitaitojasi.  Voit olla varma siitä, että tanssiparisi ottaa vastaan sellaisenaan kaiken mitä viet tai miten seuraat, ilman “kohinaa”, joka syntyisi tanssiparisi omista tanssillisista ponnisteluista.  Tiedät, että 99% kaikista virheistä ovat omiasi.  Ja vaikka sosiaalitanssin kontekstissa toistelemmekin mielellämme lausetta “ei ole olemassa virheitä, vain tulkintaa”, tanssitunnilla tarvitsemme tietoa siitä, mikä toimii ja mikä ei, mikä tuntuu tanssiparille miellyttävältä ja mikä ei, mikä on oikein ja mikä väärin.  Säännölliset yksityistunnit tarjoavat oppimiseen ohituskaistan ja voivat tuottaa erinomaisia tuloksia – mutta vain näillä ehdoilla: opettajasi täytyy antaa sinulle tarkkaa palautetta (eli hän ei saa kompensoida puutteitasi), ja sinun pitää puolestasi nähdä vaivaa tullaksesi paremmaksi tanssijaksi.

Yksi mahdollinen ongelma tässä opiskelutavassa on: mitä enemmän treenaat ainoastaan ammattilaisten kanssa, sitä enemmän totut parisi luomiin täydellisiin tanssillisiin olosuhteisiin, ja saatatkin tuntea itsesi täysin avuttomaksi omantasoistesi tanssiparien kanssa.  Sosiaalitanssitilanteissa sinusta saattaa tuntua siltä kuin kaikki kovalla työllä oppimasi taidot häipyisivät yhtäkkiä kuin tuhka tuuleen, ja tämä johtuu siitä, että tanssisi on itse asiassa vielä hyvin riippuvainen tanssiparisi toiminnasta.  Jos näin käy, älä vaivu epätoivoon: oppimisesi on edennyt tietoisen kompetenssin vaiheeseen, ja jos olet sinnikäs, asiat muuttuvat vielä paremmiksi.

Tämän vuoksi itse suosittelen aloittamaan tangon harrastamisen alkeiskursseista, en suoraan yksityistunneista.  Jos laitat täysin aloittelijan tanssimaan ammattiopettajan kanssa, aloittelijasta tuntuu, että tämähän sujuu hyvin suurimman osan aikaa.  Pelkästään yksityisopettajan kanssa tanssiminen tekee sinusta todella yksinäisen sosiaalitanssijan.  Lisäksi riskinä ovat täysin epärealistiset odotukset, joita kohdistat sekä itsesi tasoisiin että sinua paljon taitavampiin tanssipareihin: ensimmäisten taidot eivät tyydytä sinua, ja jälkimmäiset eivät ehkä tanssi kanssasi vielä vähään aikaan.  Siksi neuvon aloittelijoita käymään säännöllisillä alkeistunneilla ja treenaamaan muiden aloittelijoiden kanssa vähintään vuoden.  Vaikka se tuntuisikin hitaammalta ja vaivalloisemmalta tieltä, se opettaa samalla sinulle jotain hyvin tärkeää: kärsivällisyyttä.  Se osoittaa sinulle, miten tärkeää on hyväksyä sekä omat että tanssiparisi ponnistelut, joita heijastelette toisiinne tanssiessanne.  Se valmistelee sinua tangon sosiaaliseen ulottuvuuteen herättämällä sinussa myötätuntoa.

Usein haluamme niin epätoivoisesti tehdä asioita oikein, että unohdamme, että meidän pitää ensin mokata monet kerrat ja nauttia matkasta, ennen kuin oikeastaan pääsemme mihinkään.  Kokemusten jakaminen ja yhdessä muiden kanssa oppiminen valmistaa meitä sosiaalitanssin ryhmädynamiikkaan, jossa kukaan ei ole täydellinen.  Se opettaa meitä hienosäätämään omia taitojamme tanssipariemme kulloisistakin ongelmista riippumatta. Ja mikä onnistumisen tunne tuleekaan siitä, kun yhdessä tanssiparisi kanssa koette, että ponnistelunne jälkeen jokin alkaa sujua. Usko minua, ei ole parempaa tunnetta.  Jos olet koskaan opiskellut vierasta kieltä, ajattele tilannetta, jossa yrität käydä keskustelua toisten oppilaiden kanssa.  Ensin kamppailette oikeiden sanojen löytämisessä – mutta miten mahtava onkaan se tunne, kun huomaatte, että kykenette oikeasti kommunikoimaan!

Tuo havainto, että jotkut tanssijat näyttävät oppivan nopeammin tanssimalla kokeneiden parien kanssa, on johtanut pahaan väärinkäsitykseen: jos meillä kaikilla olisi käytettävissä itseämme etevämpien tanssiparien loppumaton jono, jokainen meistä parantaisi tanssiaan kuin sika juoksuaan.  Mutta tämä ei ole totta.  Sosiaalitanssitilanteessa itseäsi paremman tanssijan kanssa tanssiminen antaa kyllä useimmiten sinulle nautinnollisen kokemuksen – tanssiparisi kustannuksella.  Et silti oikeasti tule kehittymään tanssissa, ennen kuin olet valmis myös uhraamaan aikaasi tanssin opiskeluun, joko yksin tai edistyneen tanssijan/opettajan kanssa.  Jos huomaat jahtaavasi tansseissa pelkästään itseäsi parempia tanssijoita, ilman että sinulla on puolestaan jotain tarjottavaa vastapainoksi, et ole tasavertainen tanssikumppani.  Jos vaadit, että heidän on tanssittava kanssasi, koska se on muka sinulle ainoa keino parantaa tanssiasi, käytät tätä tekosyynä tanssiin pakottamiseen.

Pienemmissä tanssiyhteisöissä argumenttia “kuinka me muuten oppisimme tanssimaan?” käytetään painostamaan edistyneempiä tanssijoita tanssimaan jatkuvasti aloittelijoiden kanssa.  Totta kai on hyvä asia, että yhteisössä nähdään vaivaa sen eteen, että myös aloittelijat tuntevat itsensä tervetulleiksi.  Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän ei tulisi jäädä niin voimakkaasti kiinni tanssijoiden (epätarkkoihin) tasomäärittelyihin, vaan antaa ihmisille vapaus tanssia kenen kanssa he haluavat.  On muistettava, että jokaisen tanssijan lumo koostuu useista eri tasoilla olevista “mikseripöydän säätimistä” ja ihmiset valitsevat tanssikumppaninsa hyvin erilaisista syistä.  Meidän olisi myös hyvä arvostaa edistyneitä tanssijoita: he ovat pieni, sisukas ja erittäin motivoitunut ryhmä, ja hekin haluavat – kuten kaikki muutkin – tanssia niin hyvin kuin vain osaavat.

Kaikesta ylläolevasta seuraa mielenkiintoinen kysymys: jos on totta, että voimme parantaa tanssiamme tanssimalla meitä parempien kanssa (edellyttäen, että näemme lisäksi vaivaa tanssitaitomme kehittämiseksi), niin päteekö myös päinvastainen?  Rapistuuko hyvien tanssijoiden tanssitaito, jos he tanssivat liikaa itseään paljon heikompien tanssijoiden kanssa?

Kun konkaritason viejät viettävät paljon aikaansa tanssimalla kokemattomien seuraajien kanssa (ja mahdollisesti myös opettamalla heitä), he voivat kehittää itselleen “epäterveitä” tapoja.  Nämä ovat seurausta siitä, että viejä tietoisesti tai tiedostamattaan kompensoi oppilaan puutteita, ja se voi johtaa ylimitoitettuun vientiin, käsivarsien liikaan jännittämiseen ja liian voimakkaisiin liikkeisiin.  Kohdatessaan omantasoisensa seuraajan viejä saattaakin sitten käyttää viemiseen aivan liikaa voimaa ja energiaa, kun seuraaja tarvitsisi paljon pienempää vientiä. Lisäksi viejä käyttää oppilaiden kanssa paljon suppeampaa tanssimateriaalia kuin mihin itse tanssijana kykenisi, ja riskinä on, että haastavamman materiaalin tanssiminen “ruostuu” harjoittelun puutteesta.

Samaa voi sanoa konkaritason seuraajista, jotka tanssivat paljon kokemattomien viejien kanssa.  Kun he taas kohtaavat omantasoisensa viejän, he saattavat häkeltyä viennin hienovaraisuudesta ja mutkikkuudesta.  Oppilaiden kanssa tanssiminen ei tee näistä seuraajista vähemmän taitavia, mutta se saa heidät kyllä tuntemaan, että tanssi on vähän ruosteessa.  Kuten viejätkin, nämä seuraajat saattavat kadottaa vaivattomuuden tunteen tanssiessaan mutkikkaampaa materiaalia, elleivät he tanssi tai harjoittele säännöllisesti omantasoisensa viejän kanssa.  Jos vietät päivän pöllitalkoissa metsässä ja sitten yrität soittaa pianoa, sormesi tuntuvat aluksi jäykiltä ja tunnottomilta.  Jos vietät päivän viihdyttämällä leikki-ikäisiä taaperoita, kansainvälistä politiikkaa koskevan haastavan keskustelun käyminen illalla voi vaatia jonkin verran mielen sopeuttamista.

Tässä pätee sama mekanismi kuin kaikkialla muuallakin: mitä enemmän harjoittelet jotain, sitä taitavammaksi tulet siinä – ja myös päinvastainen on totta.  Tämän vuoksi pienissä tanssiyhteisöissä todella edistyneet tanssijat, jotka ovat yhteisössä pienenpieni vähemmistö (ja usein toimivat opettajina), tuntevat, kuin heidän tanssitaitonsa ruostuisivat ajan mittaan.  He haluavat matkustaa säännöllisesti jonnekin tapaamaan muita edistyneitä tanssijoita päästäkseen tuntemaan, että he yhä osaavat todella tanssia.

Kummalla puolen yhtälöä tahansa sitten tunnetkin olevasi, sinun on hyvä ymmärtää, että toiset tanssijat eivät milloinkaan toiminnallaan suoraan paranna tai huononna taitojasi.  He tarjoavat tanssillesi toimintaympäristön, mutta sinä itse päätät, mitä sillä teet.  Voit päättää tekeväsi ihan itse töitä oman tanssisi eteen ympäristösi avulla – tai siitä huolimatta.  Tämä tanssi vaatii paljon taitoa ja syvällistä pariyhteyttä.  Jos tango olisi tanssi, jossa kaikki vain iloisesti tanssisivat kaikkien muiden kanssa piittaamatta kaikista niistä muuttujista, joista olen puhunut, se olisi tanssina hyvin toisenlainen.  Se ei ehkä koskaan tarjoaisi meille niitä huikean ilon hetkiä, joiden on tieteellisesti todettu vaikuttavan aivoihimme samalla tavoin kuin meditaation.  Me joudumme maksamaan hinnan tästä intensiteetistä, näistä uskomattoman yhteyden kokemisen hetkistä, mutta se tosiasia, etteivät nämä kokemukset ole helppoja saavuttaa, on vain yksi syy rakastaa tangoa enemmän.

Veronica Toumanova: Miksi vuosien tanssiminen ei tee sinusta edistynyttä tanssijaa, ja mikä sitten tekee?

WhyTango-book-cover-frontVeronica Toumanova on argentiinalaisen tangon tanssija ja ammattiopettaja Pariisista.  Hän kirjoittaa tangosta esseitä, joista osa on julkaistu myös kirjana.  Suuri osa Veronican esseiden aiheista on yleistettävissä muuhunkin paritanssiin kuin argentiinalaiseen tangoon, ja innostuin vinkistä lukemaan niitä.  Veronica on varsin suorapuheinen opettaja, joka kirjoituksissaan haluaa haastaa paritanssiin liittyviä uskomuksiamme.

Veronican esseitä on käännetty englannista muillekin kielille, ja hänen luvallaan julkaisen tässä blogissa joitakin hänen kirjoituksiaan suomeksi käännettyinä.

Näitä esseitä lukiessa kannattaa pitää mielessä, että kirjoittajalla ei (omien sanojensa mukaan) ole kokemusta muusta kuin argentiinalaisen tangon tanssigenrestä.  Kun puhutaan esimerkiksi tanssiin hakemisesta, puhutaan cabeceosta eli katsehausta, ei esimerkiksi hakurivissä seisomisesta.  Moni asia on tangon kulttuurissa toisin kuin suomalaisessa seuratanssikulttuurissa; esimerkiksi ahkeraa treenaamista näytetään arvostavan erityisen paljon, vs. seuratanssikulttuurimme kahtiajakautuneisuus (”tavikset” vs. ”kursseilla käyvät”).

Pidemmittä puheitta: nauttikaa!

* * *

Miksi vuosien tanssiminen ei tee sinusta edistynyttä tanssijaa, ja mikä sitten tekee?

Veronica Toumanova, 30.11.2013

Alkuperäinen artikkeli.

Kaikki aloittelijat ovat samanlaisia, mutta jokainen edistynyt tanssija on edistynyt omalla tavallaan.  Kun ihmiset löytävät tangon (tai kun tango löytää heidät), jokainen tuntee itsensä ensin samalla tavoin avuttomaksi.  Huomaamme, ettemme osaa kävellä menettämättä tasapainoamme emmekä olla tanssiotteessa toisen kanssa ilman, että pää on koko ajan tiellä.  Emme osaa kävellä, olla tanssiotteessa ja kuunnella musiikkia samaan aikaan.  Ja kun uskaltaudumme ensimmäiseen milongaamme, saammekin selville, että meidän pitäisi ensin opetella, miten katsotaan toiseen tanssijaan.

Teoriassahan homma menee näin: aloittelijasta tulee keskitason tanssija yhdessä-kahdessa vuodessa, edistynyt kolmessa-neljässä vuodessa, konkaritason tanssija viidessä vuodessa ja opettaja kohta sen jälkeen.  Mutta tämä tapahtuu harvoin tosielämässä, lukuunottamatta tuota opettaja-kohtaa.  Tunnemme kaikki tanssijoita, jotka jumittavat “heikolla keskitasolla” kymmenen vuoden tanssimisen jälkeen, ja toisaalta tanssijoita, jotka ovat “hyvin edistyneitä” jo kolmen vuoden jälkeen.

Miksi tämä tapahtuu?

Jos haluat baletin ammattilaiseksi, sinun on oltava kuusivuotias ja mieluiten varustettu oikeilla perintötekijöillä, musikaalisuudella, balettiin sopivalla ruumiinrakenteella ja valtavalla motivaatiolla.  Tarvitset myös hyvin motivoituneet vanhemmat.  Ammattitanssin kentällä aloittelijat ovat samankaltaisia, jotta myös edistyneet tanssijat voivat olla sitä.  Ammattitanssijoiden opetus on erittäin institutionalisoitua, jotta sillä voitaisiin taata hyvin laadukkaat ja mitattavat lopputulokset.

Tangon oppimiseen sinun tarvitsee vain löytää jostain aloittelijoiden ryhmä.  Tangoa tanssivat kaikenlaiset ihmiset.  Jotkut ovat musikaalisia, toiset eivät.  Jotkut ovat kehossaan kuin kotonaan, toisia pitää muistuttaa siitä, että heillä ylipäätään on keho.  Jotkut ovat nuoria, toiset vanhoja.  Jotkut haluavat oppia tanssimaan hyvin, toiset haluavat vain tanssia.  Ja käsi sydämelle: kuinka moni meistä aloitti tangotunnit tutustuakseen vastakkaiseen sukupuoleen tai toipuakseen erosta?  Sitä paitsi tangon opettaminen ei ole institutionalisoitua – jokainen voi halutessaan kutsua itseään opettajaksi, oli sille sitten perusteita tai ei.  Niinpä jokainen oppilas etenee omaan tahtiinsa ja omaan suuntaansa.  Kun mietit kaikkia tangon erilaisia muotoja ja tyylejä, ymmärrät, miten paljon valinnanvaraa meillä tanssijoilla on, ja samalla sinulle valkenee, miten rajattoman monimutkaisesta tanssista on kyse.

Miten voi tulla edistyneeksi tanssijaksi?  Aivan samalla tavoin kuin muillakin aloilla: sinun täytyy todella haluta sitä ja tarvitset säännöllistä treeniä.  Kursseilla käyminen ilman, että kävisi koskaan milongoissa, on kuin varaisit itsellesi upeita lomamatkoja mutta jäisitkin sitten kotisohvalle.  Toisaalta pelkkä milongoissa tanssiminen ilman tanssitunneilla käymistä tekee sinusta loistavan vain omien huonojen tapojesi toistamisessa.  Tullaksesi hyväksi tanssijaksi tarvitset intohimon lisäksi myös omistautumista – ja hyviä opettajia.  Toisin kuin ammattimaisessa tanssikoulutuksessa, tangossa ei ole varmoja takeita opettajien hyvistä opetustaidoista (tai edes tanssitaidoista), vaan kyse on pitkälti siitä, miten sovitat omat tavoitteesi siihen, mitä opettajasi voi sinulle antaa.  Tavallaan tango on kuin oma tiesi valaistumiseen: matkan varrella kohtaat kaikenlaisia “guruja”, ja sinun on valittava niistä itsellesi sopivimmat.

Mitä “edistynyt tangon tanssija” tarkoittaa?  Henkilökohtainen mielipiteeni on tämä: edistynyt tanssija on ennen kaikkea musikaalinen, hänellä on hyvä ymmärrys tangon liikekielestä, hän osaa improvisoida, tanssitekniikka on hallussa ja hän kykenee itse kehittämään tanssiaan.  Edistyneen tanssijan tanssiasento ja kannatus on hyvä, hänen abrazonsa (seuratanssija voisi käyttää tässä ilmaisua “tanssisyli”) on miellyttävä ja toimiva, ja hän on tanssiessaan kuin kotonaan.  Edistynyt viejä tanssii kuvioita – kuviot eivät tanssita häntä – ja hän kykenee navigoimaan tanssilattialla turvallisesti.  Edistynyt seuraaja osaa pitää tasapainonsa ilman viejän apua, päättää hänelle viedyt liikkeet musikaalisesti ja on “turvallinen” seuraaja myös tanssilattian tungoksessa.

Todella edistynyt tanssija kykenee tarvittaessa “downshiftaamaan” tanssiaan ja saamaan vähemmän edistyneen tanssiparinsa nauttimaan yhteisestä tanssistanne.  Jos kuvittelet olevasi edistynyt viejä, mutta lamaannut heti, kun joudut tanssimaan itseäsi heikomman tanssijan kanssa, et oikeasti ole edistynyt vaan pikemminkin hyvin erikoistunut tanssija.  Olet oppinut keskustelemaan kvanttimekaniikasta, mutta et osaa puhua säästä.  Mikäli seuraajana tunnet itsesi loistavaksi tanssijaksi omantasoistesi viejien kanssa, mutta et kykene ylläpitämään tasapainoasi tai päättämään sinulle vietyjä liikkeitä kunnialla itseäsi heikomman viejän kanssa, et oikeasti ole edistynyt, vaan “toisesta riippuvainen” tanssija.  Kuningatar pysyy kuningattarena siitä riippumatta, kenen kanssa hän puhuu.

Aidosti edistyneet tanssijat ovat pieni vähemmistö, koska siihen vähemmistöön pääseminen vaatii vahvaa motivaatiota, ja koska motivaatio puolestaan kysyy kiinnostusta ja omistautumista, olen huomannut, että jokainen edistynyt tanssija on edistyneellä tasolla vain joissakin edelläkuvatuista ominaisuuksista.  Tunnen poikkeuksellisen musikaalisia tanssijoita, joiden abrazossa on puutteita, tai tanssijoita, jotka tanssivat monimutkaisia kuvioita poikkeuksellisen hyvin, mutta eivät osaa tangokävellä tasapainoisesti.  Tunnen viejiä, jotka ovat tanssilattialla hyvin nautittavia tanssipareja, mutta vaaraksi muille.  Eikä sovi unohtaa erästä hyvin tärkeää kriteeriä: edistynyt tanssija on yksilö, jolla on oma persoonallinen tyylinsä.  Hän ei tahdo tulla muiden kopioksi, ja niinpä aidosti edistynyt tanssija ei milloinkaan lakkaa etsimästä ja kehittämästä omaa tanssillista ilmaisuaan.

Toisinaan olen pannut merkille, että mitä enemmän tanssijat edistyvät, sitä enemmän he tulevat toistensa kaltaisiksi.  Tätä tapahtuu esimerkiksi silloin, jos opettaja ei kykene selittämään ja opettamaan tanssiliikkeen sisäisiä mekanismeja, ja oppilaat päätyvät kopioimaan opettajalta tanssin “ulkomuotoa”.  Sama tapahtuu, mikäli tanssiyhteisö on identifioitunut liian vahvasti yhteen tangon tyyliin, joka on nostettu “ainoaksi oikeaksi”.  Tanssijat alkavat uskoa, että tanssin oikea muoto tekee heistä tanssijoita, ja opettajat alkavat suojella tanssia kaikelta, mikä rikkoo tämän muodon.  Itse olen sitä mieltä, että silloin kun tangossa alkaa olla kyse ainoastaan oikeasta muodosta ja tyylistä, se ei ole enää tangoa.  Kun formalismi tai päätön fyysinen harjoittelu ottaa vallan, taide poistuu hiljaa takaovesta.  Paritanssissa muodolla on merkitystä, mutta se ei silti ole tanssin ydintä.  Tanssin ytimessä on pariyhteys, ja jos me rajoitamme tangomme vain yhteen tiettyyn tyyliin, tukahdutamme sen taiteellisen kehityksen.  Tyylit muuttuvat ja vaihtuvat.  Tee toki omat valintasi, mutta anna muiden myös tehdä omansa.  Jos olisit Jumala ja jonain päivänä sinulla olisi tylsää ja haluaisit luoda uteliaisuudesta joukon tangon tanssijoita, tekisitkö heistä kaikista samanlaisia?

Paradoksaalista kyllä, tangossa ei ole kyse siitä, että tulet edistyneeksi tanssijaksi, vaan siitä, että se saa sinut todella tanssimaan ja löytämään itsesi.  Ja tämän saavuttaaksesi sinun pitää jatkuvasti etsiä yhteyttä itseesi ja siihen, miksi sinä rakastat tangoa.  Ainoa tie kasvamiseen on halu tulla paremmaksi sinuksi.

”Ei enää alkeisiin, kävinhän niissä kerran jo” – Tanssioppimisen tuska ja tasoryhmät

Kesän tanssileirit on tanssittu ja syksyn tanssikurssit ovat täydessä vauhdissa.  On aika jakaa itseäni jo pitkään askarruttaneita ajatuksia tanssioppimisesta, tasokursseista ja niiden tuskasta.

Jaetaanpa aivan ensiksi keskustelun tueksi laajalti käytetyt tasokurssien värikoodit määrittelyineen.  Olen pannut merkille jo pidemmän aikaa, että tanssikursseilla käyvistä ihmisistä merkittävä osa valitsee taitoihinsa nähden aivan liian kovia kurssitasoja. Niinpä punaisella tunnilla vastaan voi tulla tanssija, joka ei hallitse opetettavan lajin perusaskelta, saati lajinomaista liikettä, vientiä tai seuraamista.  Siniselle tunnille tulee oppilas, joka tokaisee kättelyssä, että juuri tästä lajista minulla ei ole kokemusta, mutta kunhan on hyviä viejiä, niin seuraan mitä vaan. Toisaalta on niitäkin (joskin paljon vähemmän), jotka jumittavat vuodesta toiseen taitoihinsa nähden liian helpoilla kurssitasoilla ja joita ei oikein saa rohkaistua ottamaan haastetta tanssielämäänsä, koska he pitävät itseään liian huonoina tanssijoina siirtyäkseen seuraavalle tasolle.

 

Mistä on kyse?

Dunning-Kruger
Kuva 1.  Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma.

Katso kuvaa 1.  Ideaalimaailmassa, kun opimme uutta taitoa, käsityksemme taitojemme tasosta kasvaa taitojen myötä lineaarisesti (vihreä viiva).  Sosiaalipsykologit David Dunning ja Justin Kruger tekivät vuosituhannen vaihteessa eri ryhmille joukon psykologisia kokeita, jotka osoittivat kuitenkin selkeästi, että tosiasiassa kärsimme kognitiivisesta biaksesta, jonka seuraukset ovat dramaattisia:

  1. Kun taitomme ovat vähäiset, yliarvioimme ne rankasti.  Tämä johtuu lähinnä siitä, että kyetäksemme arvioimaan osaamistamme tarvitsisimme juuri niitä taitoja, joita meillä ei vielä ole.
  2. Taitojen kasvaessa harjoittelun myötä meillä on hienoinen taipumus aliarvioida niitä suhteessa muihin.  Tämä johtuu lähinnä, että kun alamme (vuosien harjoittelun jälkeen) kokea tekemisen helpoksi, teemme virheolettamuksen, että kyse on helposta asiasta myös muille. Emme siis täysin kykene huomaamaan, että se, mitä osaamme jo, onkin vaikeaa.

Dunning-Kruger-vaikutuksessa on oikeastaan kyse samasta oppimisen nelikentästä, josta kirjoitin reilu vuosi sitten.  Uusien taitojen oppiminen tässä nelikentässä seurailee kaavaa

  1. Tietämättömyys: en tiedosta, mitä en osaa. Dunning-Kruger-vaikutus tuntuu vahvana.
  2. Turhautuminen: alan tulla vähitellen tietoiseksi siitä kaikesta, mitä en vielä osaa.
  3. Ihanuus: tiedostan oppivani koko ajan uusia taitoja, mutta niiden käyttäminen vaatii vielä tietoista ponnistusta.
  4. Automaatio: uusi asia on opittu niin hyvin, että se on siirtynyt kehomme automaattiseksi rutiiniksi.
Oppimisen_nelikentta_tanssikurssivarit
Kuva 2.  Oppimisen nelikenttä. Ruutu 1: tietämättömyys, ruutu 2: turhautuminen, ruutu 3: ihanuus, ruutu 4: automaatio.

Kuvan 2 nelikentän osiin valitut värit eivät noudattele sattumalta tanssikurssien värikoodeja – siitä myöhemmin lisää.

 

Onko olemassa liian hyviä oppilaita?

Tasoryhmillä on tarkoitus tarjota tukea tanssioppimiselle kahdella tapaa: ensinnäkin, keskimääräisesti oppiminen ryhmässä on tehokkaampaa, jos tanssijoiden tasoerot eivät ole liian suuret, ja oppilaiden jo omaksumat keholliset taidot riittävät keskittymään opettajan tarjoamaan materiaaliin.  Toiseksi, oppilaan edistyminen tasoryhmissä ja opettajan suosittelema siirtyminen haastavampaan tasoryhmään antaa oppilaalle realistista palautetta hänen osaamisestaan ja kannustaa häntä tanssijan opintiellä.

Yleisesti ottaen Dunning-Krugerin käyrän negatiivinen osio ei ole mielestäni tanssikursseilla iso ongelma. Tahtoo sanoa, että on suhteellisen harvinaista, että kurssitasolla on paljon liian hyviä oppilaita.  On huomattava, kuten aiemmin olen kirjoittanut, että tanssioppimisen nelikentässä jokainen tanssija etenee eri taidoissaan joka hetki jossain ruudussa: toiset taidot ovat jo pitkälle kehittyneet, mutta joissain muissa taidoissa ollaan vielä ykkösruudussa.  Bugg sujuu, mutta rumban lantionliike on hakusessa. Tango sujuu, mutta hitaan valssin ylevä liike ei tahdo millään pysyä kuosissa. Esimerkkejä riittää.

IMG_3656Lisäksi olen pannut merkille vuosien mittaan, että todella osaavat tanssijat tykkäävät kerran toisensa jälkeen ”ottaa vauhtia” hyvien opettajien alkeistunneilta, joissa opettaja harjoittaa ko. lajin perustekniikkaa ja kenties eriyttää opettamistaan tarjoamalla lisähaasteita kokeneemmille tanssijoille.  Tai hyvä viejä tulee kehittämään taitojaan viejänä ja tanssimaan alkeisseuraajien kanssa. Minä pidän tätä pelkästään myönteisenä ilmiönä, ja arvostan näitä tanssijoita.  Heidän taitonsa ovat jo sillä tasolla, että he tiedostavat, miten paljon eivät vielä osaa.  Tämä tieto tuo tanssin oppimiseen kaivattua nöyryyttä.

 

Kun en vielä ymmärrä, mitä en osaa

Isohko ja tunnustettu ongelma sen sijaan tanssikursseilla on Dunning-Krugerin käyrän jättimäinen positiivinen piikki (Kuva 1, vasen reuna) eli ylivertaisuusvinouma.  Vähäiset tanssitaidot yhdistettynä niiden rankkaan yliarviointiin eivät ole helppo tilanne: eivät opettajalle, ryhmälle eivätkä varsinkaan oppilaalle itselleen.  Tie tältä käyrältä kohti realistisempaa itsetuntemusta käy vain tarkan ja rehellisen palautteen kautta. Ideaalitilanteessa tämä palaute tulee liikkeen ammattilaiselta eli osaavalta tanssinopettajalta/ohjaajalta.  Rehellisen palautteen antaminen on osa meidän ammattitaitoamme – vaikka ei aina olekaan sitä miellyttävintä puuhaa.

Itse ajattelen niin, että kun aikuinen oppilas on tullut tanssitunnilleni, hän haluaa oppia.  Oppiakseen hänen pitää saada tietää, mitä ei vielä osaa, mutta häntä ei saa lyödä eikä lannistaa tällä tiedolla.  Korjaavan palautteen antaminen on siis taitolaji, eikä suinkaan helppo sellainen. On osattava kannustaa alkeisoppilasta jatkamaan opintiellään osoittamalla myös, missä asioissa hän on jo edistynyt. On osattava kertoa rehellisesti, milloin on aika siirtyä seuraavalle kurssitasolle.  Ja ennen kaikkea on osattava kertoa myös rehellisesti ja oppilasta kunnioittavasti, milloin sen aika ei vielä ole.

Batman_alkeisiin2Oppilas, joka tanssii taitoihinsa nähden liian vaativalla kurssitasolla, on ongelma sekä muulle ryhmälle että itselleen.  Hänen puutteelliset tanssitaitonsa aiheuttavat ongelmia vaihtoringissä, kun tanssiparit eivät pääse hänen kanssaan harjoittelemaan opettajan suunnittelemaa (ja kyseisen oppilaan nykyisiin taitoihin nähden liian vaativaa) materiaalia. Lisäksi hän joutuu taistelemaan oman turhautumisensa kanssa, kun tunnin materiaali ei vain millään kehollistu (koska edellytyksiä siihen ei vielä ole).  Oppimisen teorioiden mukaan me toki opimme uutta, kun meidät viedään pois mukavuusalueeltamme, eli kun meidän jo osaamiemme asioiden päälle tarjotaan uusia oppimishaasteita. Mutta kun meidät viedään mukavuusalueeltamme liian kauas, ei oppimista juurikaan tapahdu, vain turhautumista.

Viime kuussa kirjoitin yhteenvetoa Valasrannan Tanssileiristä 2017.  Kirjoituksessani pohdin myös tasoryhmiä ja päädyin tähän tiivistelmään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Miksi ihmiset valitsevat liian vaativan kurssitason?

Mahdollisia syitä tälle on useita, eikä niitä liene syytä tässä kirjoituksessa sievistellä:

Dunning-Kruger-vaikutuksen ytimessä on kykenemättömyys arvioimaan tanssitaitojemme vähäisyyttä ja taipumus tässä tilanteessa myös rankasti yliarvioida ne. Jos rehellistä ja asiantuntevaa palautetta ei ole saanut, jäävät käsitykset omista taidoista epärealistisiksi, ja syöksymme päätä pahkaa vaativammille kurssitasoille kuin norsut posliinikauppaan. Kun johan minä kerran kävin ne alkeet, en minä sinne nyt enää.

Oppilas saattaa luulla saavansa rahoilleen enemmän vastinetta vaativammalla kurssitasolla, koska siellä opetus on jollain tavoin parempaa.  Tämä on vaarallinen harha – parhaiden opettajien ja tehokkaimman opetuksen tulisi keskittyä nimenomaan alkeistasolle, jolla tanssijuuden perusteet ja motivaatio oppimiseen luodaan. Tällä tasolla myös annetaan tarkkaa ja rehellistä palautetta, joka mahdollistaa oppilaan kokeman ylivertaisuusvinouman asteittaisen katoamisen. Eli oppilas oppii tietämään, mitä ei vielä osaa, samalla kun häntä kannustetaan harjoittelemaan lisää perusasioita.

Seuraaja ajattelee, että vaativammalla tasolla on parempia viejiä, jolloin he oppivat enemmän.  Tämäkin on harhaa ja lisäksi varsin itsekäs ajatus: jos sinulla ei ole kehollisia edellytyksiä seurata tasoosi nähden liian vaativia opetettavia asioita (kuvioita, lajinomaista liikettä jne.), ei hyväkään vienti voi sinulle niitä edellytyksiä luoda.  Toki saatat pystyä tanssimaan vaativan kuvion, kun viejä sen sinulle ”rautalangasta vääntäen” vie, mutta ei uusi materiaali kehoosi sillä vielä asetu. Lisäksi kannattaa uhrata ajatus myös niille viejäparoille: he tulivat punaisen tason tanssijoina punaiselle tunnille. Haluavatko he uhrata oman oppimisensa (ja rahansa) sinun kävelyttämiseesi?

Miehistä on tanssilavoilla huutava pula, ja usein kursseillakin. Daamit saattavat ajatella, että kun uusi mies tulee tunneille, hänestä pitää pitää kynsin hampain kiinni, ja tekevät tämän ylistämällä alkeisoppilaan vielä varsin vaatimattomia tanssitaitoja.  Eli antamalla epärealistisen myönteistä vertaispalautetta – usein pyytämättä ja yllättäen.  Tämä tietenkin on omiaan vahvistamaan alkeistason miesten ylioptimistisia käsityksiä omista taidoistaan. Tanssipalautteen antaminen kannattaisi yleensä ottaen jättää tunnin opettajille, joiden pitäisi olla tanssiliikkeen ammattilaisia.  Jos vertaispalautetta käytetään, se tehdään tunnilla ohjatusti ja rajoitetusti, opettajan ohjeiden mukaan (esim. kukin tanssipari antaa toisilleen yhteisen tanssin jälkeen yhden myönteisen kommentin).

Miesten ”alijäämästä” naisiin nähden tanssilavoilla on toinenkin seuraus: miehet tulevat innokkaasti haetuiksi, vaikka puutteellisinkin taidoin. Tämäkin voi viedä miehen tanssikuplaan, jossa hän näkee itsensä jo parkettien partaveitsenä, vaikka herkkyys on vielä lähinnä tiejyrän tasoa. Eivätkä partaveitset nyt enää alkeisryhmissä käy, eihän?  (Vastaus: kyllä käyvät, kuten ylempänä kirjoitin.)

Ja ollaanpa rehellisiä: emme me opettajatkaan tilanteeseen aivan syyttömiä ole. Opettaja taistelee taloudellisten realiteettien kanssa ja haluaa maksimoida kurssien tuottoa pitämällä tasoryhmissä oppilaita, joilla ei ole taidollisia edellytyksiä pysyä ryhmän opetuksen mukana. Usein opettaja päätyykin sitten lennosta alentamaan tunnin tasoa ja helpottamaan materiaalia, jolloin punaisesta tulee sininen ja sinisestä vihreä.  Lisäksi korjaavan palautteen antaminen on haastavaa, ja toisinaan ikävääkin, ja opettaja saattaa sen vuoksi vältellä sitä.

 

Yhteenveto

Yhdistetäänpä ajatukset Dunning-Kruger-vaikutuksesta, oppimisen nelikentästä ja tasoryhmistä yhteen kuvaan:

Dunning-Kruger - tasokurssit
Kuva 3.  Dunning-Kruger-vaikutus, oppimisen nelikenttä ja tasoryhmät.

Kuva 3 pyrkii kuvaamaan tanssijan opintietä siten, kuin se optimaalisesti kulkisi tasoryhmästä toiseen:

Vihreällä tasolla olemme untuvikkoja, emmekä tiedä vielä, mitä osaamme, mutta saamme siitä koko ajan lisää tietoa oman treenin ja opettajan tarkan palautteen kautta.

Vähitellen uskaltaudumme (toivottavasti opettajan suosituksesta) siniselle tasolle, jossa haasteena on motivaation säilyminen, kun yhtäkkiä tiedostamme kipeästi, mitä kaikkea emme vielä osaa, ja ehkä vertailemme puutteellisia taitojamme liikaa muihin.  Tällä tasolla opettajan kannustus on erityisen tärkeää – meidän pitää nähdä ja tiedostaa, että taitomme karttuvat koko ajan siitä huolimatta, että tanssissa on niin paljon, mitä emme vielä tiedä tai osaa.

Punaisella tasolla olemme jo tiedostaneet, että opimme kovaa vauhtia uusia taitoja, ja se on ihanaa! On ihanaa huomata, että se rumban lantionliike humpsahtaa viimeinkin kohilleen ja tanssi helpottuu. On ihanaa huomata osaavansa käyttää lapatukea ja ydintukea, vaikka kaikki vaatiikin vielä melkoisesti tietoista ponnistelua.

Mustalla tasolla osaamme jo paljon taitoja, joita emme edes tiedosta osaavamme. Käytämme huomaamattamme oppimisen siirtovaikutusta ja omaksumme nopeasti uusia asioita ja variaatioita vanhoista.  Silti tiedostamme – toisinaan kipeästikin – mitä taitoja meiltä vielä puuttuu. Tiedämme, ettemme voi koskaan tulla täydellisiksi tanssijoiksi, mutta kaikki laadukkaat tanssikilometrit – vaikka palaten aika ajoin vihreälle tunnille oppimaan jotain uutta asiaa – vievät meitä tanssijoina eteenpäin.

Loppusanat

Pidin juuri neljän sunnuntain mittaisen wanhan tangon alkeiskurssin Myyrmäessä. Kolmannelle tunnilleni ilmestyi pari, joka kuuluu lajin Suomen huippuihin.

”Tulimme hankkimaan lisää kilometrejä.”

Tunnustan: olen itsekin wanhan tangon suhteen vahvasti opintiellä, ja matkaa riittää.  Vaikka olen jo suhteellisen kokenut tanssinopettaja, vasta opettelen wanhan tangon ohjaamista. Silti tunnin jälkeen tanssijat kysyivät neuvoani erääseen argentiinalaisesta tangosta lainattuun tanssiliikkeeseen, joka oli jonkin aikaa askarruttanut heitä.  Yhdessä löysimme tien eteenpäin.

Ja tämä on asenne, joka ei lakkaa hämmästyttämästä ja ihastuttamasta minua.  Että huipputanssijat palaavat perusteisiin, tulevat hankkimaan lisää kilometrejä. Eli tiedostavat, että tanssimaan oppii vain tanssimalla, laatukilometrejä toisensa jälkeen. Että jokaisella – tanssin tasosta riippumatta – on aina jotain uutta opittavaa.  Että tanssimatkamme on lopultakin aina kesken.

Ilmiö nimeltä Valasrannan Tanssileiri

dav
Leiriopas, passi ja opekyltti. (©Jyrki Keisala)

Lähes kymmenen vuotta sitten, ollessani vielä aikuisen tanssielämäni alkutaipaleella, käväisin Valasrannan Tanssileirillä oppilaana. Silloin muistaakseni opetettiin kolmessa eri paikassa, ja leiri tuntui jättimäisen suurelta.  Saavuin paikalle sateisen koleassa kesäsäässä prätkällä halki Suomen, Oulusta asti, ja muistelen, että lattiamajoituksessa prätkäkamojen kuivuminen kesti kolme päivää.  Viivyin leirillä vain muutaman päivän, mutta hauskaa oli ja nälkä jäi.  Tanssinopettajaksi valmistumiseni jälkeen olen haaveillut leirille opettajaksi pääsemisestä. Viimein kutsu kävi leirin järjestäjältä eli tanssikurssit.fi:n Niina Huhtalalta, ja suostuin tietenkin ilomielin!

 

1. Millainen on ISO tanssileiri?

Valasrannan Tanssileiri on maamme suurin, mutta avataanpa kokoluokkaa hieman faktoilla:

  • ensimmäisellä leirillä oli kolme opettajaa (Jari ja Sari Aaltonen sekä Kati Kainulainen) ja opetusta oli kahdessa tilassa, Valasrannan kahviossa ja tanssisalissa. Henkilökuntaa taisi olla paikalla kokonaista seitsemän henkeä
  • 2017 leiri oli järjestyksessä neljästoista.  Nyt mukana oli 33 opettajaa ja muuta henkilökuntaa noin 70.  Opetusta järjestettiin kuudessa paikassa, joissa laskujen mukaan enimmillään tunneilla oli yhtä aikaa noin 600 oppilasta. Kaiken kaikkiaan kävijämäärä kymmenen päivän leirillä oli tuhansia
VTL_2017_011
Porukkaa tunneilla oli kuin pipoa, mutta sovulla ja opejen ammattitaidolla mahduttiin! (©Joonas Kainulainen)

Kyseessä on siis vuosittainen ponnistus, joka on luokkaa valtava.  En ehkä halua edes kuvitella, mikä määrä suunnittelua, sovittelua, neuvottelua, pähkäilemistä, puhelinsoittoja, meilejä ja ajoittaista epätoivoa tällaisen leirin kasaaminen vaatii.  Mutta ilmeisesti järjestelykoneisto on hioutunut vuosien saatossa varsin tehokkaaksi, sillä lopputulos oli yllättävänkin juoheva.  Tanssileirillä olevien oppilaiden ja staffin kesken ja välille syntyy maagisesti sellainen henki, että aivan turhista ei rutista: tungos kuuluu asiaan, ruokajonoja syntyy, vessoihin saa jonottaa ja siirtymät opetuspaikkojen välillä saattavat väliin olla haasteellisia, mutta kaikesta selviää hurtilla huumorilla.

20248305_1409259129163835_4874543978947627630_o
Opeista koostettiin Putous-porukka, joka esitti yhtenä iltana viihteellisen kuvaelman. Allekirjoittanut makaa vasemmanpuolisen kasan alimmaisena ja esittää suota. Se on iso harppaus kouluajoista, jolloin sain kevätjuhlassa näytellä hautakiveä. (©Joonas Kainulainen)

Ihmiset tulevat viettämään Valasrantaan kesälomaansa tanssien ja iloiten tuttujen ja tuntemattomien kanssa, eikä silloin ole syytä pilata lomaansa turhalla nipotuksella. Tanssi edellä mennään – ja sitä leirillä sai kyllä riittämiin, sekä päivisin että iltaisin/öisin!  Valasrannan Tanssileiri on hiottu kokonaisuus, jossa asiaan kuuluvat joka illalle mietityt tanssilliset oheisviihdykkeet.  Eli siis bileet.  Oli tavallisia tansseja, leiriläisten omia tansseja snowballeineen ja seinähakuineen, opettajien huikeita tanssiesityksiä, tangolaulantaa, ryhmäliikuntaa ja mitä vielä.  Vaan jospa antaisi kuvien tällä kertaa kertoa lisää:

VTL_2017_020
Ryhmäesitykset olivat i-ha-nia…(©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_051.jpg
…mutta toki leiriläisten piti myös päästä osallistumaan. Tässä taidetaan mennä Hula Hulaa isolla porukalla. (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_067.jpg
En ole ihan varma siitä, mistä tuplabuggin kuviosta nyt on kyse, mutta kaikilla näyttää olevan hauskaa. Kuvassa vasemmalla riemussa mukana eräs kohtalaisen tunnettu marjapussin osaaja ja laiturilla seisoskelija. (©Joonas Kainulainen)
IMG_20170727_193347.jpg
Torstaina 27.7. ennen iltajortsuja mentiin taas Pyhäjärveen tanssimaan.  ”Tok tok, hulluja nuo suomalaiset”, sanoisi Asterix. (©Jyrki Keisala)
VTL_2017_109.jpg
Tämä tyyppi ei jostain syystä ole saanut napattua itselleen edes daamia tälle tanssille, mutta menoa se ei näytä haittaavan. (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_080.jpg
Kuvassa bilettävät opet: Matleena ”taskuraketti” Haapalainen (os Kortesalmi) sekä Ville ”WCS” Immonen. (©Joonas Kainulainen)

 

2. Millainen oli oma leirini?

KAV_6055
Suurkiitos assarilleni Jennille, jolle leiri oli ensimmäinen. Suomi 100 -tansseissakin asut mätsäsivät! (©Karri Virta)

Näin jälkikäteen haluan kiittää Niinaa omasta leiriaikataulustani, johon sisältyi sopivasti opetusta kymmenpäiväisen leirin alussa ja lopussa – ja siinä välissä koko muun staffin kadehtimat neljä päivää lomaa, eli omaa joraamista, yksäreiden antamista ja muiden opejen tunneilla käymistä!  Erityisesti olen kiitollinen siitä luottamuksesta, jota Niina osoitti tätä ekakertalaista Valas-opea kohtaan, kun hän antoi minulle leirin alkuun pienen oman miniteeman: maanantaina mentiin ensin hitaita kaksi jaksoa punaisella tasolla, sitten nopea paikanvaihto ja Työväentalolla vielä yksi sininen jakso teemalla läsnäolo suljetun otteen tansseissa.  Avasin tätä teemaa blogiini juuri hiljattain.

Viimeksimainittu tunti muodostui omaksi koko leirin kohokohdakseni.  Etukäteen minua hieman jännitti, riittääkö hitaiden teematunneille väkeä. Voisin sanoa, että kyllä – ekoilla hitaiden tunneilla joraamassa oli yli 80 oppilasta, ja melkein sama porukka pölähti Työväentalon kohtalaisen pieneen saliin. Siinä Jyrki hieman pyyhki hikeä otsaltaan ennen tunnin alkua.

20449054_1414700991952982_8673511059184198042_o
Tässä lisää läsnäolemisen makua Johannan ja Omarin kizombatunnilta. (©Joonas Kainulainen)

Vaan millainen ryhmä ja tunnelma!  Tuntui ihan siltä, että aika pysähtyi 75 tärkeäksi minuutiksi.  Läsnäolemisen tunne, toistemme kunnioitus ja rauha oli uskomaton kokemus.  Sokkoharjoituksessa, jossa herrat tanssivat paikallaan silmät kiinni (siis kulloisellakin hetkellä heille tuntemattomien) daamien kanssa, daamien joukkoon luikahti ovesta salavihkaa myös opekollegani Törmäsen Antti, joka oli vissiin supsauttanut miesten hämäykseksi vähän hajuvettäkin korvan taa.  Kukaan miehistä ei ainakaan ääneen tunnustanut, että olisi huomannut mitään.  No, onhan tuo Antti tosiaan melko pienikokoinen ja naisellinen…ja Antin temppu toimi tunnilla hienona tunnelman keventäjänä.

Aina, kun näitä läsnäolotunteja olen eri ryhmille vetänyt, ne ovat liikuttaneet sekä oppilaita että itseäni jostain syvältä sisimmästä. Mutta ensimmäistä kertaa tanssinopettajan elämässäni tunnin loputtua edessäni seisoi jono ihmisiä, jotka halusivat halaten kiittää tunnista ja kertoa, miten tärkeän teeman äärellä olimme. Eipä siinä tainnut opekaan selvitä silmänurkkien kostumatta.

Lausun nyt ääneen nöyrän kiitokseni kaikille tuolla tunnilla olleille. Te teitte heittäytymisellänne ja hetkeen keskittymisellänne tunnista sen kokemuksen, millainen se oli. Kiitos!

20232891_1407108152712266_5177356117383694203_o
Hitaan valssin touhuissa med Kati. (©Joonas Kainulainen)

Muihin leirin opetuskohokohtiin kuuluivat ehdottomasti erään tanssinopettajaidolini, Kati Kainulaisen kanssa yhdessä (ekan kerran ikinä!) pidetyt hitaan valssin ja tangon tunnit. Kati, kanssasi on äärettömän helppoa, luonnollista ja saumatonta opettaa. Annat tilaa kollegallesi tarvittaessa, jolloin opettamisesta syntyy aitoa vuoropuhelua. Kuten minäkin, seuraat ryhmää tarkalla silmällä ja käytät opettajan intuitiotasi tarkkailemaan, mitä juuri tämä ryhmä juuri tänään tarvitsee.

Tällä yhteisellä intuitiolla teimme tangotunnilla daameista Teräsnaisia ja lanseerasimme saman tien uuden tanssituotteen, Halaustangon.  Niin että ei huano, sanoisi Jorma!

Tanssinopettajan työ on usein yksinäistä puurtamista omien ryhmien kanssa, eristyksissä muista opettajista.  Vertaistukea kyllä saa somen kautta, mutta mikään ei korvaa pitkän tanssileirin aikana syntyviä spontaaneja opetuskeskusteluita, keskusteluita leiriläisten ja staffin kanssa, omia tuntioivalluksia ja verkostoitumista.  Näitä kaikkia Valasrannan tanssileiri 2017 tarjosi minulle yltäkylläisesti.  Sain korvien väliini matskua ja pohdittavaa pitkälle ensi vuodelle!

 

3. Havaintoja tasoryhmistä ja ryhmien tasoista

13710641_1050408978382187_3733674567389569800_o
Himoittuja mustien tuntien rannekkeita, joita tasotsekeissä jaettiin. (©Joonas Kainulainen)

Omista joraustunneistani eniten mieleen jäivät Johannan ja Omarin kizombatunnit (olipa ihanaa halailla melkein koko päivä) sekä tangon, buggin ja fuskun mustat tunnit.  Mustille tunneille oli armoton opejen vetämä 15 minuutin tasotsekki, ja erittäin suoraselkäistä oli, etteivät myöskään opettajat tai muu staffi selvinneet kuin koira veräjästä, vaan tsekkiin osallistuivat aivan kaikki mustalle tunnille halajavat, pakollisella parinvaihdolla.  Voitte uskoa, että siinä kämmenpohjat tällä opella hikosivat, kun piti pistellä parastaan inkvisition armottoman katseen alla!

Mustien tuntien  tasotsekillä taattiin se, että kaikki tunneille osallistuvat olivat varmasti tasokuvauksen (VAATIVA) vaatimalla tasolla – koska vain siten opettajat pääsivät aidosti pitämään mustat tuntinsa sillä vaativalla materiaalilla, jonka olivat tunneille suunnitelleet.  Itse olin mukana yhtenä neljästä opesta tuomaroimassa myös yhtä tasotsekkiä, ja voin kertoa, että pyrkijäjoukon ollessa suuri ei ole helppoa valita kymmentä parasta viejää ja seuraajaa 15 minuutissa.  Uskoisin, että kovin vakavia oikeusmurhia ei kuitenkaan kymmenen päivän aikana tapahtunut.

Olen kirjoittanut tanssioppimistakin vainoavasta Dunning-Kruger-vaikutuksesta aiemmin blogissani.  Tanssileireillä tämä ylivertaisuusvinouma näyttäytyy siten, että vielä punaisilla (taso: HAASTAVA) tunneilla vastaan tulee oppilaita, jotka taistelevat ko. lajin perusrytmin, -askeleen tai -liikkeen kanssa.  Ja vaikka opettajat kuinka tunneilla tähdentävät, että vihreiden alkeistuntien jälkeen ei ole suotavaa mennä saman tien samasta lajista sinisille ja jopa punaisille tunneille, osa ihmisistä ei tätä ohjetta joko ymmärrä tai halua noudattaa.

VTL_2017_013
Yo wazzup bro? Ootsä tulos tasotsekkiin vai mitä häh? (©Joonas Kainulainen)

Seurauksena tasoryhmästä tulee hyvin heterogeeninen ja opettaja joutuu tekemään pikaisia ratkaisuja: pitääkö tanssitunti kuvauksen vaatimalla tasolla, jolloin osa oppilaista on ”ihan pihalla” (ja kuulin jopa mutinoita punaisen tunnin ”vaikeudesta”)? Vai laskeako tasoa hieman, niin että suurempi osa oppilaista pysyy mukana, mutta ne, jotka halusivat tulla tunnille hakemaan tasoistaan haastetta, jäävät tyytymättömiksi?

Yhtenä mahdollisena ratkaisuna kuulin asiakkaiden suusta toiveita tasotsekkien laajentamista ainakin punaisille, kenties jopa sinisille tunneille.  Tämä lienee täysin mahdotonta toteuttaa tuossa laajuudessa, sillä tsekki syö sekä aikaa, sitoo operesursseja että tekee tuntien ”flown” suunnittelun hyvin haastavaksi.  Minä haluaisin mieluummin vastuuttaa oppilaita itseään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

4. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä

Opettajat mukaan lukien Valasrannan Tanssileiriä oli toteuttamassa yli satapäinen henkilökunta.  Käsi sydämellä tunnustan, että milloinkaan aiemmin en ole kokenut sellaista yhtä suurta perhettä -tyyppistä yhteenkuuluvuutta mihinkään porukkaan kuin VTL2017 minulle tarjosi.  Niina on valjastanut erilaiset some- ja viestintäkanavat loistavasti henkilökunnan käyttöön, ja niiden kautta oli todella helppoa synkronoida esim. tuntisuunnitelmia lennosta kollegojen kanssa ja välttää siten päällekkäisyyksiä opetuksessa.  Ja jos majoituksen avain oli hukassa, tarvittiin vain yksi nopea WhatsApp-viesti oikealle kanavalle, niin joku kiikutti avainta jo juoksujalkaa.

Mutta viestintäkanavat ovat turhia, jos viestijät eivät kommunikoi.  Tällä leirillä sitä ongelmaa ei ollut, vaan kaikki tuntuivat mystisesti tulevan toimeen kaikkien kanssa.  Minun FB-kaverilistani on varmaan muutaman kymmentä henkilöä isompi nyt leirin jälkeen kuin sitä ennen.

Kiitos koko staffille mm. saunareissuista, yöllisistä ex tempore -tanssikisoista, syvällisistä keskusteluista, avusta ja tsempistä, hurtista huumorista, tunninpitopaikalle unohtuneella kännykälläni otetuista ekstrakuvista, sekä aamuöisestä Pyhäjärvessä tanssitusta ruedasta.  Lista olisi oikeasti paljon pidempi, kuten tiedätte.

Valasrannan Tanssileiri 2017 oli suuri, pinkki kymmenen päivän tanssikupla, josta ei oikeastaan olisi tahtonut tulla pois lainkaan.  No, arki koitti, mutta kaikeksi onneksi seuraavaan VTL:ään ei ole enää vuottakaan.  Siellä viimeistään nähdään taas, osan kanssa toivottavasti jo aiemmin!

VTL_2017_105
Valasrannan Tanssileirin opet ja henkilökunta toivottavat kaikille tanssillista vuotta. Nähdään taas vuoden 2018 leirillä! (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_134
Hää jäi yssikseen oottelemaan 2018 leiriläisiä… (©Joonas Kainulainen)

P.S. Olitko leirillä? Tiedäthän, että nettipalautetta leiristä pääset antamaan vielä 31.8.2017 asti tässä osoitteessa.

P.P.S. Kaikki Joonas Kainulaisen leirikuvat löytyvät täältä.

Oltaisiinko vain tässä ja halattaisiin? Paritanssista ja läsnäolosta

27F68CDD-1DD8-B71C-07140460326ED1F2-largeOletko koskaan seurannut sivusta ajatuksella lasten leikkimistä?  Leikkiessään lapsi keskittyy täydellisesti nykyhetkeen, ympäristönsä tutkimiseen ja sen loputtomien mahdollisuuksien hakemiseen.  Leikkivä lapsi ei muistele menneitä eikä haikaile tulevaa. Vain nykyhetki on totta, ja lapsen läsnäolo on täydellistä.

Muutama vuosi sitten aloin seurailla vaivihkaa tanssipaikoilla ihmisten tanssimista; en jakaakseni mielessäni arvosanoja tanssiteknisesta osaamisesta, vaan seuratakseni, miten tässä hetkessä läsnäolevia tanssijat tuntuivat olevan.  Havaintoni hätkähdyttivät minua: näin paljon pareja, jotka tanssivat keskenään yksintanssia, juuri toisiaan vilkaisematta. Tiedän, että sivusta tulkitseminen altistaa minut aina ajatusvääristymille; silti en voinut välttyä siltä kyllästymisen tunteelta, joka minulle sivustakatsojalle tanssista välittyi.  Päätin yrittää tehdä asialle jotain, koska tanssinopettajana minulla on pienenpieni mahdollisuus vaikuttaa tanssia opiskelevien ajatuksiin.  Aloin puhua tunneilla läsnäolosta ja vähitellen pienin harjoituksin myös opettaa sitä.  Nyt, kun konseptia on testattu pienissä ja suurissa ryhmissä – viimeisimpänä Valasrannan leirin yli 80 oppilaan upea ryhmä – ja kun tätä kirjoitusta on minulta erikseen pyydetty, on aika avata tekstillä, mistä on kyse.

Mutta ennen kuin aloitan, haluan kertoa, etteivät ajatukseni ole millään tavoin ainutlaatuisia, enkä omista niitä.  Mm. tanssinopettaja Hanna Tuominen on kirjoittanut läsnäolosta hyvin ansiokkaasti eri foorumeilla, ja kannattaa ehdottomasti tutustua hänen blogiinsa.  Myös tanssinopettaja Ulpu Jarva on käyttänyt läsnäolemisen tekniikoita omassa opetuksessaan jo pidemmän aikaa.

 

Kokemisen kerrokset

Mielemme voidaan ajatella prosessoivan kokemuksiamme ja reagoivan niihin kolmella sisäkkäisellä tasolla, jotka voidaan kuvata seuraavankaltaisella ”sipulimallilla”:

Kokemisen kehät.PNG
Kokemisen kerrokset.  Lähde: Sarah Silverton, Mindfullness – tietoisen läsnäolon läpimurto, 2013.

Suora kokemus sisältää kehon aistimukset (kosketuksen, paineen, painon, lämpötilan, lihasjännityksen tai -rentouden), tunteet ja kokemukset, joihin liittyy ääni, näköhavainto, haju ja maku.  Tähän keskukseen saapuvat aistimukset vaikuttavat suoraan fyysiseen kehoomme ja tunteisiimme. Se on vakaa ydin, jonne palaamme silloin, kun meidän pitää pysähtyä ja kohdistaa täydellinen huomiomme siihen, mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu.  Suora kokemus paritanssissa voi olla vaikka välitön kokemus toisen kehonpainosta ja sen vuorovaikuttamisesta omani kanssa.

Ajatukset suorasta kokemuksesta ovat mukana sitä tunnistaen, nimeten ja luokitellen: tämän viejän vienti on todella kevyttä / kylläpä tanssi tuntuu raskaalta tämän parin kanssa / tämän parin tanssiote on liian voimakas / tämä daami seuraa minua johdonmukaisesti ja koko kehollaan.

Ajatukset ja tulkinnat: aivomme hakevat luontaisesti ja jatkuvasti kaikelle merkityksiä. Mielemme yrittää nähdä kokemuksessamme merkitystä kytkemällä sen joko menneisyyden tai kuvitellun tai odotetun tulevaisuuden aikoihin, paikkoihin ja tapahtumiin. Tämä kokemisen kerros on ollut evolutiivisesti hyvin hyödyllinen, jotta mielemme on pystynyt nopeasti esimerkiksi luokittelemaan metsässä kuulemansa äänen vaaralliseksi villipedoksi (jonka on kohdannut aiemmin) ja käskemään kehoa pakenemaan.

On huomattava, että aivomme prosessoivat kaikkea kokemaansa jatkuvasti näillä kolmella tasolla; se on siis aivojemme luontaista toimintaa.  Tämä sisältää kuitenkin mahdollisen ongelman, johon tulen seuraavassa kappaleessa.

 

Tulkitsemisen taakka

couple yelling at each otherUsein mielemme siirtää meidät hyvin nopeasti suoran kokemuksen vastaanottamisesta  merkityksiä ja assosiaatioita koskevalle käsitteelliselle uloimmalle kehälle (kuvassa tätä ilmentää paksu harmaa nuoli).  Tämän seurauksena mielemme lyö nopeasti leimoja ja luo tarinoita varsinaisen nykyhetken suoran kokemuksen päälle, ja nämä tarinat voivat johdattaa meidät nopeasti niin kauas, että irtaannumme kokonaan suorasta kokemuksesta.

Miksi aivojemme tarinointi sitten on meille tanssijoina vahingollista?  Siksi, että tarinoilla, joita huomaamme toistelevamme, ei ole useinkaan mitään tekemistä tanssiparimme kanssa!  Voimme saada itsemme kiinni ajatuksista ja oletuksista, jotka eivät kestä kriittisempää tarkastelua.  Koska aivomme hakevat merkityksiä – järjestystä kaaokseen – ne pyrkivät liittämään uloimmalla kokemiskerroksella suoran kokemuksen joko johonkin aiemmin koettuun tai tulevaisuuden ennusteeseen tai toiveeseen:

”Pentti vie ihan kuin entinen mieheni, se paskiainen, joka lähti toisen naisen matkaan. Pentti on ällöttävä, en haluaisi hänen hakevan minua.”

”Marketta on kiva. Hän flirttailee aina kanssani tanssiessamme. Hän on varmaan kiinnostunut minusta.”

”Voi ei, taas Risto tulee hakemaan minua. Hän tanssii tangot aina niin tylsästi. Taas on tiedossa haukotuttavat kuusi minuuttia.”

Näettekö, miksi nämä ajatukset voivat olla vahingollisia?  Koska Pentti, Marketta ja Risto ovat autuaan tietämättömiä niistä – ja täysin syyttömiä niihin.  Aivomme hyppäävät helposti vaunuun, joka vie meidät täysin pois nykyhetken puhtaasta tanssikokemuksesta, joka meille olisi tarjolla.  Hypätessämme sen vaunun kyytiin teemme samalla vääryyttä tanssikumppaneillemme, lähimmäisillemme.

Jatkuva ”tulkitsemiskerroksella eläminen” tuottaa meille myös hyvin helposti tanssiin ja yleisemminkin elämään liittyviä ajatusvääristymiä, joista olen aiemmin kirjoittanut.  Viitaten aiempaan kirjoitukseeni: erityisen herkkää tanssikansa tuntuu olevan yleistämään, aivoluteilemaan, henkilökohtaistamaan, leimaamaan ja lähtemään emotionaalisen päättelyn tielle – kun toisessa vaakakupissa olisi tarjolla tanssikokemus puhtaimmillaan ja aidoimmillaan.

 

Yksi mahdollinen ratkaisu: Hyväksyvä tietoinen läsnäolo

images.jpgHyväksyvä tietoinen läsnäolo (engl. mindfulness) on yksinkertainen elämänhallinnan menetelmä, jossa pyritään erilaisin meditatiivisin harjoittein säilyttämään suoran kokemuksen vakaa ydin ja havaitsemaan nykyhetken kokemus puhtaana, sellaisena kuin se on, vailla arvottamista ja luokittelua.  Karkeasti ajateltuna tietoisessa läsnäolemisessa pyrimme hetkeksi luopumaan sipulimallin uloimman tulkintakerroksen käyttämisestä tanssihetkemme ajaksi.  Erilaisin tanssiharjoituksin pyrimme pääsemään sellaiseen keskittyneisyyden tilaan, jossa koemme tanssihetken, itsemme ja toisemme, sellaisenaan, lempeästi ja ilman arvottamista havainnoiden.

Harjoituksia on monenlaisia, eivätkä ne vaadi minkään erityisen tanssilajin tai -tekniikan tiukkaa hallintaa – enemmänkin hetkeen heittäytymistä ja avointa mieltä.  Jotta pystymme tehokkaasti riisumaan mielestämme ennakko-odotukset toisistamme tanssijoina, käytän harjoituksia, joissa joko viejät, seuraajat – tai kummatkin (tämä vaatii erikoisjärjestelyitä) ovat silmät kiinni, eivätkä siten pysty tunnistamaan toisiaan näköaisteillaan.  Kokemusteni mukaan juuri nämä harjoitukset ovat olleet seurauksiltaan suorastaan järisyttäviä.  Ne ovat tarjonneet silmät kiinni liikkuville täysin uudenlaisen, kihelmöivän ja sydämeenkäyvän tanssikokemuksen tuntemattoman kanssa.  Kun emme tunne toista, emme tee turhia olettamuksia hänestä emmekä rinnasta häntä menneisyytemme traumoihin.  Näin pääsemme lähemmäksi intiimin paritanssikokemuksen suoraa ydintä.

Valasrannan Tanssileirillä sain ensimmäisen kosketukseni kizombaan Johannan ja Omarin tanssitunnilla. Tunti aloitettiin niin, että toisilleen tuntemattomat oppilaat kerääntyivät opettajien ympärille hyvin lähekkäin – paljon lähemmäs kuin mihin suomalainen normaalisti toisen ihmisen päästää. Siinä seisoimme kuin ruuhkaratikassa.  Sitten halasimme vieruskaveriamme, tuntematonta ihmistä. Ja tästä halauksesta lähdimme liikkumaan vapaasti toistemme kanssa jossakin suhteessa soivaan musiikkiin.  Läsnäolon ja läheisyyden kokemus oli suorastaan huumaava, ja hyvin liikuttava.

Arvatkaa, mikä ryhmässä muuttui ensimmäisen tauon jälkeen, kun se kokoontui seuraavalle tunnille?  Arvasitte oikein: koko alkujärjestäytyminen sujui murto-osassa aiemmasta. Ihmiset suorastaan riensivät toistensa lähelle, halaamaan toisiaan. Me jäyhät ja pidättyväiset suomalaiset halusimme päästää toisemme intiimikehiemme sisään. Toki me teemme sen paritanssijoina useinkin, mutta nyt mukana oli myös läheisyyden kokemuksen suora ydin. Olimme läsnä ja halasimme, vailla tulkintoja, vailla yleistyksiä.

 

Loppusanat

Olen sivunnut näitä teemoja aiemminkin, ja esitän tähän loppuun lainauksen aiemmasta tekstistäni:

”Jälleen kerran haastan teidät, rakkaat lukijani, lähtemään tanssilattialle kokeilumielellä: tyhjentäkää päänne turhista ajatuksista ja tarttukaa tähän ainutlaatuiseen tanssihetkeen, joka ei koskaan ole toistunut eikä tule toistumaan juuri samanlaisena, juuri tämän parin kanssa, hyväksyen itsenne ja hänet. Ottakaa yhdessä askel. Kuunnelkaa kehoillanne, miten toistenne liikkeen ymmärrätte. Älkää kiiruhtako mistään pois, älkää kiiruhtako mitään kohti. Olkaa juuri tässä ja keskustelkaa tanssillanne. Olkaa uteliaita.”

Jälleen kerran loppuun varoituksen sana: askelten määrä tanssissanne saattaa hälyttävästi vähentyä, mutta kokemuksen syvyys hätkähdyttää ja liikuttaa jotain sisällänne.  Älkää pelätkö edes sitä, että nämä syvät kokemisen hetket saattavat nostattaa kehoistanne esiin muistoja, kyyneliäkin.  Sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta, tanssilattiallakaan.

* * *

Jos luit tämän, kiinnostuit ja olet tanssiseurasi touhuissa mukana, minua saa tilata pitämään tanssikursseja läsnäoloteemalla kauaskin.  Vaikutan pääkaupunkiseudulla, mutta juna kulkee. Ota yhteyttä jyrki.keisala@gmail.com.