Veronica Toumanova: Miksi vuosien tanssiminen ei tee sinusta edistynyttä tanssijaa, ja mikä sitten tekee?

WhyTango-book-cover-frontVeronica Toumanova on argentiinalaisen tangon tanssija ja ammattiopettaja Pariisista.  Hän kirjoittaa tangosta esseitä, joista osa on julkaistu myös kirjana.  Suuri osa Veronican esseiden aiheista on yleistettävissä muuhunkin paritanssiin kuin argentiinalaiseen tangoon, ja innostuin vinkistä lukemaan niitä.  Veronica on varsin suorapuheinen opettaja, joka kirjoituksissaan haluaa haastaa paritanssiin liittyviä uskomuksiamme.

Veronican esseitä on käännetty englannista muillekin kielille, ja hänen luvallaan julkaisen tässä blogissa joitakin hänen kirjoituksiaan suomeksi käännettyinä.

Näitä esseitä lukiessa kannattaa pitää mielessä, että kirjoittajalla ei (omien sanojensa mukaan) ole kokemusta muusta kuin argentiinalaisen tangon tanssigenrestä.  Kun puhutaan esimerkiksi tanssiin hakemisesta, puhutaan cabeceosta eli katsehausta, ei esimerkiksi hakurivissä seisomisesta.  Moni asia on tangon kulttuurissa toisin kuin suomalaisessa seuratanssikulttuurissa; esimerkiksi ahkeraa treenaamista näytetään arvostavan erityisen paljon, vs. seuratanssikulttuurimme kahtiajakautuneisuus (”tavikset” vs. ”kursseilla käyvät”).

Pidemmittä puheitta: nauttikaa!

* * *

Miksi vuosien tanssiminen ei tee sinusta edistynyttä tanssijaa, ja mikä sitten tekee?

Veronica Toumanova, 30.11.2013

Alkuperäinen artikkeli.

Kaikki aloittelijat ovat samanlaisia, mutta jokainen edistynyt tanssija on edistynyt omalla tavallaan.  Kun ihmiset löytävät tangon (tai kun tango löytää heidät), jokainen tuntee itsensä ensin samalla tavoin avuttomaksi.  Huomaamme, ettemme osaa kävellä menettämättä tasapainoamme emmekä olla tanssiotteessa toisen kanssa ilman, että pää on koko ajan tiellä.  Emme osaa kävellä, olla tanssiotteessa ja kuunnella musiikkia samaan aikaan.  Ja kun uskaltaudumme ensimmäiseen milongaamme, saammekin selville, että meidän pitäisi ensin opetella, miten katsotaan toiseen tanssijaan.

Teoriassahan homma menee näin: aloittelijasta tulee keskitason tanssija yhdessä-kahdessa vuodessa, edistynyt kolmessa-neljässä vuodessa, konkaritason tanssija viidessä vuodessa ja opettaja kohta sen jälkeen.  Mutta tämä tapahtuu harvoin tosielämässä, lukuunottamatta tuota opettaja-kohtaa.  Tunnemme kaikki tanssijoita, jotka jumittavat “heikolla keskitasolla” kymmenen vuoden tanssimisen jälkeen, ja toisaalta tanssijoita, jotka ovat “hyvin edistyneitä” jo kolmen vuoden jälkeen.

Miksi tämä tapahtuu?

Jos haluat baletin ammattilaiseksi, sinun on oltava kuusivuotias ja mieluiten varustettu oikeilla perintötekijöillä, musikaalisuudella, balettiin sopivalla ruumiinrakenteella ja valtavalla motivaatiolla.  Tarvitset myös hyvin motivoituneet vanhemmat.  Ammattitanssin kentällä aloittelijat ovat samankaltaisia, jotta myös edistyneet tanssijat voivat olla sitä.  Ammattitanssijoiden opetus on erittäin institutionalisoitua, jotta sillä voitaisiin taata hyvin laadukkaat ja mitattavat lopputulokset.

Tangon oppimiseen sinun tarvitsee vain löytää jostain aloittelijoiden ryhmä.  Tangoa tanssivat kaikenlaiset ihmiset.  Jotkut ovat musikaalisia, toiset eivät.  Jotkut ovat kehossaan kuin kotonaan, toisia pitää muistuttaa siitä, että heillä ylipäätään on keho.  Jotkut ovat nuoria, toiset vanhoja.  Jotkut haluavat oppia tanssimaan hyvin, toiset haluavat vain tanssia.  Ja käsi sydämelle: kuinka moni meistä aloitti tangotunnit tutustuakseen vastakkaiseen sukupuoleen tai toipuakseen erosta?  Sitä paitsi tangon opettaminen ei ole institutionalisoitua – jokainen voi halutessaan kutsua itseään opettajaksi, oli sille sitten perusteita tai ei.  Niinpä jokainen oppilas etenee omaan tahtiinsa ja omaan suuntaansa.  Kun mietit kaikkia tangon erilaisia muotoja ja tyylejä, ymmärrät, miten paljon valinnanvaraa meillä tanssijoilla on, ja samalla sinulle valkenee, miten rajattoman monimutkaisesta tanssista on kyse.

Miten voi tulla edistyneeksi tanssijaksi?  Aivan samalla tavoin kuin muillakin aloilla: sinun täytyy todella haluta sitä ja tarvitset säännöllistä treeniä.  Kursseilla käyminen ilman, että kävisi koskaan milongoissa, on kuin varaisit itsellesi upeita lomamatkoja mutta jäisitkin sitten kotisohvalle.  Toisaalta pelkkä milongoissa tanssiminen ilman tanssitunneilla käymistä tekee sinusta loistavan vain omien huonojen tapojesi toistamisessa.  Tullaksesi hyväksi tanssijaksi tarvitset intohimon lisäksi myös omistautumista – ja hyviä opettajia.  Toisin kuin ammattimaisessa tanssikoulutuksessa, tangossa ei ole varmoja takeita opettajien hyvistä opetustaidoista (tai edes tanssitaidoista), vaan kyse on pitkälti siitä, miten sovitat omat tavoitteesi siihen, mitä opettajasi voi sinulle antaa.  Tavallaan tango on kuin oma tiesi valaistumiseen: matkan varrella kohtaat kaikenlaisia “guruja”, ja sinun on valittava niistä itsellesi sopivimmat.

Mitä “edistynyt tangon tanssija” tarkoittaa?  Henkilökohtainen mielipiteeni on tämä: edistynyt tanssija on ennen kaikkea musikaalinen, hänellä on hyvä ymmärrys tangon liikekielestä, hän osaa improvisoida, tanssitekniikka on hallussa ja hän kykenee itse kehittämään tanssiaan.  Edistyneen tanssijan tanssiasento ja kannatus on hyvä, hänen abrazonsa (seuratanssija voisi käyttää tässä ilmaisua “tanssisyli”) on miellyttävä ja toimiva, ja hän on tanssiessaan kuin kotonaan.  Edistynyt viejä tanssii kuvioita – kuviot eivät tanssita häntä – ja hän kykenee navigoimaan tanssilattialla turvallisesti.  Edistynyt seuraaja osaa pitää tasapainonsa ilman viejän apua, päättää hänelle viedyt liikkeet musikaalisesti ja on “turvallinen” seuraaja myös tanssilattian tungoksessa.

Todella edistynyt tanssija kykenee tarvittaessa “downshiftaamaan” tanssiaan ja saamaan vähemmän edistyneen tanssiparinsa nauttimaan yhteisestä tanssistanne.  Jos kuvittelet olevasi edistynyt viejä, mutta lamaannut heti, kun joudut tanssimaan itseäsi heikomman tanssijan kanssa, et oikeasti ole edistynyt vaan pikemminkin hyvin erikoistunut tanssija.  Olet oppinut keskustelemaan kvanttimekaniikasta, mutta et osaa puhua säästä.  Mikäli seuraajana tunnet itsesi loistavaksi tanssijaksi omantasoistesi viejien kanssa, mutta et kykene ylläpitämään tasapainoasi tai päättämään sinulle vietyjä liikkeitä kunnialla itseäsi heikomman viejän kanssa, et oikeasti ole edistynyt, vaan “toisesta riippuvainen” tanssija.  Kuningatar pysyy kuningattarena siitä riippumatta, kenen kanssa hän puhuu.

Aidosti edistyneet tanssijat ovat pieni vähemmistö, koska siihen vähemmistöön pääseminen vaatii vahvaa motivaatiota, ja koska motivaatio puolestaan kysyy kiinnostusta ja omistautumista, olen huomannut, että jokainen edistynyt tanssija on edistyneellä tasolla vain joissakin edelläkuvatuista ominaisuuksista.  Tunnen poikkeuksellisen musikaalisia tanssijoita, joiden abrazossa on puutteita, tai tanssijoita, jotka tanssivat monimutkaisia kuvioita poikkeuksellisen hyvin, mutta eivät osaa tangokävellä tasapainoisesti.  Tunnen viejiä, jotka ovat tanssilattialla hyvin nautittavia tanssipareja, mutta vaaraksi muille.  Eikä sovi unohtaa erästä hyvin tärkeää kriteeriä: edistynyt tanssija on yksilö, jolla on oma persoonallinen tyylinsä.  Hän ei tahdo tulla muiden kopioksi, ja niinpä aidosti edistynyt tanssija ei milloinkaan lakkaa etsimästä ja kehittämästä omaa tanssillista ilmaisuaan.

Toisinaan olen pannut merkille, että mitä enemmän tanssijat edistyvät, sitä enemmän he tulevat toistensa kaltaisiksi.  Tätä tapahtuu esimerkiksi silloin, jos opettaja ei kykene selittämään ja opettamaan tanssiliikkeen sisäisiä mekanismeja, ja oppilaat päätyvät kopioimaan opettajalta tanssin “ulkomuotoa”.  Sama tapahtuu, mikäli tanssiyhteisö on identifioitunut liian vahvasti yhteen tangon tyyliin, joka on nostettu “ainoaksi oikeaksi”.  Tanssijat alkavat uskoa, että tanssin oikea muoto tekee heistä tanssijoita, ja opettajat alkavat suojella tanssia kaikelta, mikä rikkoo tämän muodon.  Itse olen sitä mieltä, että silloin kun tangossa alkaa olla kyse ainoastaan oikeasta muodosta ja tyylistä, se ei ole enää tangoa.  Kun formalismi tai päätön fyysinen harjoittelu ottaa vallan, taide poistuu hiljaa takaovesta.  Paritanssissa muodolla on merkitystä, mutta se ei silti ole tanssin ydintä.  Tanssin ytimessä on pariyhteys, ja jos me rajoitamme tangomme vain yhteen tiettyyn tyyliin, tukahdutamme sen taiteellisen kehityksen.  Tyylit muuttuvat ja vaihtuvat.  Tee toki omat valintasi, mutta anna muiden myös tehdä omansa.  Jos olisit Jumala ja jonain päivänä sinulla olisi tylsää ja haluaisit luoda uteliaisuudesta joukon tangon tanssijoita, tekisitkö heistä kaikista samanlaisia?

Paradoksaalista kyllä, tangossa ei ole kyse siitä, että tulet edistyneeksi tanssijaksi, vaan siitä, että se saa sinut todella tanssimaan ja löytämään itsesi.  Ja tämän saavuttaaksesi sinun pitää jatkuvasti etsiä yhteyttä itseesi ja siihen, miksi sinä rakastat tangoa.  Ainoa tie kasvamiseen on halu tulla paremmaksi sinuksi.

Mainokset

”Ei enää alkeisiin, kävinhän niissä kerran jo” – Tanssioppimisen tuska ja tasoryhmät

Kesän tanssileirit on tanssittu ja syksyn tanssikurssit ovat täydessä vauhdissa.  On aika jakaa itseäni jo pitkään askarruttaneita ajatuksia tanssioppimisesta, tasokursseista ja niiden tuskasta.

Jaetaanpa aivan ensiksi keskustelun tueksi laajalti käytetyt tasokurssien värikoodit määrittelyineen.  Olen pannut merkille jo pidemmän aikaa, että tanssikursseilla käyvistä ihmisistä merkittävä osa valitsee taitoihinsa nähden aivan liian kovia kurssitasoja. Niinpä punaisella tunnilla vastaan voi tulla tanssija, joka ei hallitse opetettavan lajin perusaskelta, saati lajinomaista liikettä, vientiä tai seuraamista.  Siniselle tunnille tulee oppilas, joka tokaisee kättelyssä, että juuri tästä lajista minulla ei ole kokemusta, mutta kunhan on hyviä viejiä, niin seuraan mitä vaan. Toisaalta on niitäkin (joskin paljon vähemmän), jotka jumittavat vuodesta toiseen taitoihinsa nähden liian helpoilla kurssitasoilla ja joita ei oikein saa rohkaistua ottamaan haastetta tanssielämäänsä, koska he pitävät itseään liian huonoina tanssijoina siirtyäkseen seuraavalle tasolle.

 

Mistä on kyse?

Dunning-Kruger
Kuva 1.  Dunning-Kruger-vaikutus eli ylivertaisuusvinouma.

Katso kuvaa 1.  Ideaalimaailmassa, kun opimme uutta taitoa, käsityksemme taitojemme tasosta kasvaa taitojen myötä lineaarisesti (vihreä viiva).  Sosiaalipsykologit David Dunning ja Justin Kruger tekivät vuosituhannen vaihteessa eri ryhmille joukon psykologisia kokeita, jotka osoittivat kuitenkin selkeästi, että tosiasiassa kärsimme kognitiivisesta biaksesta, jonka seuraukset ovat dramaattisia:

  1. Kun taitomme ovat vähäiset, yliarvioimme ne rankasti.  Tämä johtuu lähinnä siitä, että kyetäksemme arvioimaan osaamistamme tarvitsisimme juuri niitä taitoja, joita meillä ei vielä ole.
  2. Taitojen kasvaessa harjoittelun myötä meillä on hienoinen taipumus aliarvioida niitä suhteessa muihin.  Tämä johtuu lähinnä, että kun alamme (vuosien harjoittelun jälkeen) kokea tekemisen helpoksi, teemme virheolettamuksen, että kyse on helposta asiasta myös muille. Emme siis täysin kykene huomaamaan, että se, mitä osaamme jo, onkin vaikeaa.

Dunning-Kruger-vaikutuksessa on oikeastaan kyse samasta oppimisen nelikentästä, josta kirjoitin reilu vuosi sitten.  Uusien taitojen oppiminen tässä nelikentässä seurailee kaavaa

  1. Tietämättömyys: en tiedosta, mitä en osaa. Dunning-Kruger-vaikutus tuntuu vahvana.
  2. Turhautuminen: alan tulla vähitellen tietoiseksi siitä kaikesta, mitä en vielä osaa.
  3. Ihanuus: tiedostan oppivani koko ajan uusia taitoja, mutta niiden käyttäminen vaatii vielä tietoista ponnistusta.
  4. Automaatio: uusi asia on opittu niin hyvin, että se on siirtynyt kehomme automaattiseksi rutiiniksi.
Oppimisen_nelikentta_tanssikurssivarit
Kuva 2.  Oppimisen nelikenttä. Ruutu 1: tietämättömyys, ruutu 2: turhautuminen, ruutu 3: ihanuus, ruutu 4: automaatio.

Kuvan 2 nelikentän osiin valitut värit eivät noudattele sattumalta tanssikurssien värikoodeja – siitä myöhemmin lisää.

 

Onko olemassa liian hyviä oppilaita?

Tasoryhmillä on tarkoitus tarjota tukea tanssioppimiselle kahdella tapaa: ensinnäkin, keskimääräisesti oppiminen ryhmässä on tehokkaampaa, jos tanssijoiden tasoerot eivät ole liian suuret, ja oppilaiden jo omaksumat keholliset taidot riittävät keskittymään opettajan tarjoamaan materiaaliin.  Toiseksi, oppilaan edistyminen tasoryhmissä ja opettajan suosittelema siirtyminen haastavampaan tasoryhmään antaa oppilaalle realistista palautetta hänen osaamisestaan ja kannustaa häntä tanssijan opintiellä.

Yleisesti ottaen Dunning-Krugerin käyrän negatiivinen osio ei ole mielestäni tanssikursseilla iso ongelma. Tahtoo sanoa, että on suhteellisen harvinaista, että kurssitasolla on paljon liian hyviä oppilaita.  On huomattava, kuten aiemmin olen kirjoittanut, että tanssioppimisen nelikentässä jokainen tanssija etenee eri taidoissaan joka hetki jossain ruudussa: toiset taidot ovat jo pitkälle kehittyneet, mutta joissain muissa taidoissa ollaan vielä ykkösruudussa.  Bugg sujuu, mutta rumban lantionliike on hakusessa. Tango sujuu, mutta hitaan valssin ylevä liike ei tahdo millään pysyä kuosissa. Esimerkkejä riittää.

IMG_3656Lisäksi olen pannut merkille vuosien mittaan, että todella osaavat tanssijat tykkäävät kerran toisensa jälkeen ”ottaa vauhtia” hyvien opettajien alkeistunneilta, joissa opettaja harjoittaa ko. lajin perustekniikkaa ja kenties eriyttää opettamistaan tarjoamalla lisähaasteita kokeneemmille tanssijoille.  Tai hyvä viejä tulee kehittämään taitojaan viejänä ja tanssimaan alkeisseuraajien kanssa. Minä pidän tätä pelkästään myönteisenä ilmiönä, ja arvostan näitä tanssijoita.  Heidän taitonsa ovat jo sillä tasolla, että he tiedostavat, miten paljon eivät vielä osaa.  Tämä tieto tuo tanssin oppimiseen kaivattua nöyryyttä.

 

Kun en vielä ymmärrä, mitä en osaa

Isohko ja tunnustettu ongelma sen sijaan tanssikursseilla on Dunning-Krugerin käyrän jättimäinen positiivinen piikki (Kuva 1, vasen reuna) eli ylivertaisuusvinouma.  Vähäiset tanssitaidot yhdistettynä niiden rankkaan yliarviointiin eivät ole helppo tilanne: eivät opettajalle, ryhmälle eivätkä varsinkaan oppilaalle itselleen.  Tie tältä käyrältä kohti realistisempaa itsetuntemusta käy vain tarkan ja rehellisen palautteen kautta. Ideaalitilanteessa tämä palaute tulee liikkeen ammattilaiselta eli osaavalta tanssinopettajalta/ohjaajalta.  Rehellisen palautteen antaminen on osa meidän ammattitaitoamme – vaikka ei aina olekaan sitä miellyttävintä puuhaa.

Itse ajattelen niin, että kun aikuinen oppilas on tullut tanssitunnilleni, hän haluaa oppia.  Oppiakseen hänen pitää saada tietää, mitä ei vielä osaa, mutta häntä ei saa lyödä eikä lannistaa tällä tiedolla.  Korjaavan palautteen antaminen on siis taitolaji, eikä suinkaan helppo sellainen. On osattava kannustaa alkeisoppilasta jatkamaan opintiellään osoittamalla myös, missä asioissa hän on jo edistynyt. On osattava kertoa rehellisesti, milloin on aika siirtyä seuraavalle kurssitasolle.  Ja ennen kaikkea on osattava kertoa myös rehellisesti ja oppilasta kunnioittavasti, milloin sen aika ei vielä ole.

Batman_alkeisiin2Oppilas, joka tanssii taitoihinsa nähden liian vaativalla kurssitasolla, on ongelma sekä muulle ryhmälle että itselleen.  Hänen puutteelliset tanssitaitonsa aiheuttavat ongelmia vaihtoringissä, kun tanssiparit eivät pääse hänen kanssaan harjoittelemaan opettajan suunnittelemaa (ja kyseisen oppilaan nykyisiin taitoihin nähden liian vaativaa) materiaalia. Lisäksi hän joutuu taistelemaan oman turhautumisensa kanssa, kun tunnin materiaali ei vain millään kehollistu (koska edellytyksiä siihen ei vielä ole).  Oppimisen teorioiden mukaan me toki opimme uutta, kun meidät viedään pois mukavuusalueeltamme, eli kun meidän jo osaamiemme asioiden päälle tarjotaan uusia oppimishaasteita. Mutta kun meidät viedään mukavuusalueeltamme liian kauas, ei oppimista juurikaan tapahdu, vain turhautumista.

Viime kuussa kirjoitin yhteenvetoa Valasrannan Tanssileiristä 2017.  Kirjoituksessani pohdin myös tasoryhmiä ja päädyin tähän tiivistelmään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Miksi ihmiset valitsevat liian vaativan kurssitason?

Mahdollisia syitä tälle on useita, eikä niitä liene syytä tässä kirjoituksessa sievistellä:

Dunning-Kruger-vaikutuksen ytimessä on kykenemättömyys arvioimaan tanssitaitojemme vähäisyyttä ja taipumus tässä tilanteessa myös rankasti yliarvioida ne. Jos rehellistä ja asiantuntevaa palautetta ei ole saanut, jäävät käsitykset omista taidoista epärealistisiksi, ja syöksymme päätä pahkaa vaativammille kurssitasoille kuin norsut posliinikauppaan. Kun johan minä kerran kävin ne alkeet, en minä sinne nyt enää.

Oppilas saattaa luulla saavansa rahoilleen enemmän vastinetta vaativammalla kurssitasolla, koska siellä opetus on jollain tavoin parempaa.  Tämä on vaarallinen harha – parhaiden opettajien ja tehokkaimman opetuksen tulisi keskittyä nimenomaan alkeistasolle, jolla tanssijuuden perusteet ja motivaatio oppimiseen luodaan. Tällä tasolla myös annetaan tarkkaa ja rehellistä palautetta, joka mahdollistaa oppilaan kokeman ylivertaisuusvinouman asteittaisen katoamisen. Eli oppilas oppii tietämään, mitä ei vielä osaa, samalla kun häntä kannustetaan harjoittelemaan lisää perusasioita.

Seuraaja ajattelee, että vaativammalla tasolla on parempia viejiä, jolloin he oppivat enemmän.  Tämäkin on harhaa ja lisäksi varsin itsekäs ajatus: jos sinulla ei ole kehollisia edellytyksiä seurata tasoosi nähden liian vaativia opetettavia asioita (kuvioita, lajinomaista liikettä jne.), ei hyväkään vienti voi sinulle niitä edellytyksiä luoda.  Toki saatat pystyä tanssimaan vaativan kuvion, kun viejä sen sinulle ”rautalangasta vääntäen” vie, mutta ei uusi materiaali kehoosi sillä vielä asetu. Lisäksi kannattaa uhrata ajatus myös niille viejäparoille: he tulivat punaisen tason tanssijoina punaiselle tunnille. Haluavatko he uhrata oman oppimisensa (ja rahansa) sinun kävelyttämiseesi?

Miehistä on tanssilavoilla huutava pula, ja usein kursseillakin. Daamit saattavat ajatella, että kun uusi mies tulee tunneille, hänestä pitää pitää kynsin hampain kiinni, ja tekevät tämän ylistämällä alkeisoppilaan vielä varsin vaatimattomia tanssitaitoja.  Eli antamalla epärealistisen myönteistä vertaispalautetta – usein pyytämättä ja yllättäen.  Tämä tietenkin on omiaan vahvistamaan alkeistason miesten ylioptimistisia käsityksiä omista taidoistaan. Tanssipalautteen antaminen kannattaisi yleensä ottaen jättää tunnin opettajille, joiden pitäisi olla tanssiliikkeen ammattilaisia.  Jos vertaispalautetta käytetään, se tehdään tunnilla ohjatusti ja rajoitetusti, opettajan ohjeiden mukaan (esim. kukin tanssipari antaa toisilleen yhteisen tanssin jälkeen yhden myönteisen kommentin).

Miesten ”alijäämästä” naisiin nähden tanssilavoilla on toinenkin seuraus: miehet tulevat innokkaasti haetuiksi, vaikka puutteellisinkin taidoin. Tämäkin voi viedä miehen tanssikuplaan, jossa hän näkee itsensä jo parkettien partaveitsenä, vaikka herkkyys on vielä lähinnä tiejyrän tasoa. Eivätkä partaveitset nyt enää alkeisryhmissä käy, eihän?  (Vastaus: kyllä käyvät, kuten ylempänä kirjoitin.)

Ja ollaanpa rehellisiä: emme me opettajatkaan tilanteeseen aivan syyttömiä ole. Opettaja taistelee taloudellisten realiteettien kanssa ja haluaa maksimoida kurssien tuottoa pitämällä tasoryhmissä oppilaita, joilla ei ole taidollisia edellytyksiä pysyä ryhmän opetuksen mukana. Usein opettaja päätyykin sitten lennosta alentamaan tunnin tasoa ja helpottamaan materiaalia, jolloin punaisesta tulee sininen ja sinisestä vihreä.  Lisäksi korjaavan palautteen antaminen on haastavaa, ja toisinaan ikävääkin, ja opettaja saattaa sen vuoksi vältellä sitä.

 

Yhteenveto

Yhdistetäänpä ajatukset Dunning-Kruger-vaikutuksesta, oppimisen nelikentästä ja tasoryhmistä yhteen kuvaan:

Dunning-Kruger - tasokurssit
Kuva 3.  Dunning-Kruger-vaikutus, oppimisen nelikenttä ja tasoryhmät.

Kuva 3 pyrkii kuvaamaan tanssijan opintietä siten, kuin se optimaalisesti kulkisi tasoryhmästä toiseen:

Vihreällä tasolla olemme untuvikkoja, emmekä tiedä vielä, mitä osaamme, mutta saamme siitä koko ajan lisää tietoa oman treenin ja opettajan tarkan palautteen kautta.

Vähitellen uskaltaudumme (toivottavasti opettajan suosituksesta) siniselle tasolle, jossa haasteena on motivaation säilyminen, kun yhtäkkiä tiedostamme kipeästi, mitä kaikkea emme vielä osaa, ja ehkä vertailemme puutteellisia taitojamme liikaa muihin.  Tällä tasolla opettajan kannustus on erityisen tärkeää – meidän pitää nähdä ja tiedostaa, että taitomme karttuvat koko ajan siitä huolimatta, että tanssissa on niin paljon, mitä emme vielä tiedä tai osaa.

Punaisella tasolla olemme jo tiedostaneet, että opimme kovaa vauhtia uusia taitoja, ja se on ihanaa! On ihanaa huomata, että se rumban lantionliike humpsahtaa viimeinkin kohilleen ja tanssi helpottuu. On ihanaa huomata osaavansa käyttää lapatukea ja ydintukea, vaikka kaikki vaatiikin vielä melkoisesti tietoista ponnistelua.

Mustalla tasolla osaamme jo paljon taitoja, joita emme edes tiedosta osaavamme. Käytämme huomaamattamme oppimisen siirtovaikutusta ja omaksumme nopeasti uusia asioita ja variaatioita vanhoista.  Silti tiedostamme – toisinaan kipeästikin – mitä taitoja meiltä vielä puuttuu. Tiedämme, ettemme voi koskaan tulla täydellisiksi tanssijoiksi, mutta kaikki laadukkaat tanssikilometrit – vaikka palaten aika ajoin vihreälle tunnille oppimaan jotain uutta asiaa – vievät meitä tanssijoina eteenpäin.

Loppusanat

Pidin juuri neljän sunnuntain mittaisen wanhan tangon alkeiskurssin Myyrmäessä. Kolmannelle tunnilleni ilmestyi pari, joka kuuluu lajin Suomen huippuihin.

”Tulimme hankkimaan lisää kilometrejä.”

Tunnustan: olen itsekin wanhan tangon suhteen vahvasti opintiellä, ja matkaa riittää.  Vaikka olen jo suhteellisen kokenut tanssinopettaja, vasta opettelen wanhan tangon ohjaamista. Silti tunnin jälkeen tanssijat kysyivät neuvoani erääseen argentiinalaisesta tangosta lainattuun tanssiliikkeeseen, joka oli jonkin aikaa askarruttanut heitä.  Yhdessä löysimme tien eteenpäin.

Ja tämä on asenne, joka ei lakkaa hämmästyttämästä ja ihastuttamasta minua.  Että huipputanssijat palaavat perusteisiin, tulevat hankkimaan lisää kilometrejä. Eli tiedostavat, että tanssimaan oppii vain tanssimalla, laatukilometrejä toisensa jälkeen. Että jokaisella – tanssin tasosta riippumatta – on aina jotain uutta opittavaa.  Että tanssimatkamme on lopultakin aina kesken.

Ilmiö nimeltä Valasrannan Tanssileiri

dav
Leiriopas, passi ja opekyltti. (©Jyrki Keisala)

Lähes kymmenen vuotta sitten, ollessani vielä aikuisen tanssielämäni alkutaipaleella, käväisin Valasrannan Tanssileirillä oppilaana. Silloin muistaakseni opetettiin kolmessa eri paikassa, ja leiri tuntui jättimäisen suurelta.  Saavuin paikalle sateisen koleassa kesäsäässä prätkällä halki Suomen, Oulusta asti, ja muistelen, että lattiamajoituksessa prätkäkamojen kuivuminen kesti kolme päivää.  Viivyin leirillä vain muutaman päivän, mutta hauskaa oli ja nälkä jäi.  Tanssinopettajaksi valmistumiseni jälkeen olen haaveillut leirille opettajaksi pääsemisestä. Viimein kutsu kävi leirin järjestäjältä eli tanssikurssit.fi:n Niina Huhtalalta, ja suostuin tietenkin ilomielin!

 

1. Millainen on ISO tanssileiri?

Valasrannan Tanssileiri on maamme suurin, mutta avataanpa kokoluokkaa hieman faktoilla:

  • ensimmäisellä leirillä oli kolme opettajaa (Jari ja Sari Aaltonen sekä Kati Kainulainen) ja opetusta oli kahdessa tilassa, Valasrannan kahviossa ja tanssisalissa. Henkilökuntaa taisi olla paikalla kokonaista seitsemän henkeä
  • 2017 leiri oli järjestyksessä neljästoista.  Nyt mukana oli 33 opettajaa ja muuta henkilökuntaa noin 70.  Opetusta järjestettiin kuudessa paikassa, joissa laskujen mukaan enimmillään tunneilla oli yhtä aikaa noin 600 oppilasta. Kaiken kaikkiaan kävijämäärä kymmenen päivän leirillä oli tuhansia
VTL_2017_011
Porukkaa tunneilla oli kuin pipoa, mutta sovulla ja opejen ammattitaidolla mahduttiin! (©Joonas Kainulainen)

Kyseessä on siis vuosittainen ponnistus, joka on luokkaa valtava.  En ehkä halua edes kuvitella, mikä määrä suunnittelua, sovittelua, neuvottelua, pähkäilemistä, puhelinsoittoja, meilejä ja ajoittaista epätoivoa tällaisen leirin kasaaminen vaatii.  Mutta ilmeisesti järjestelykoneisto on hioutunut vuosien saatossa varsin tehokkaaksi, sillä lopputulos oli yllättävänkin juoheva.  Tanssileirillä olevien oppilaiden ja staffin kesken ja välille syntyy maagisesti sellainen henki, että aivan turhista ei rutista: tungos kuuluu asiaan, ruokajonoja syntyy, vessoihin saa jonottaa ja siirtymät opetuspaikkojen välillä saattavat väliin olla haasteellisia, mutta kaikesta selviää hurtilla huumorilla.

20248305_1409259129163835_4874543978947627630_o
Opeista koostettiin Putous-porukka, joka esitti yhtenä iltana viihteellisen kuvaelman. Allekirjoittanut makaa vasemmanpuolisen kasan alimmaisena ja esittää suota. Se on iso harppaus kouluajoista, jolloin sain kevätjuhlassa näytellä hautakiveä. (©Joonas Kainulainen)

Ihmiset tulevat viettämään Valasrantaan kesälomaansa tanssien ja iloiten tuttujen ja tuntemattomien kanssa, eikä silloin ole syytä pilata lomaansa turhalla nipotuksella. Tanssi edellä mennään – ja sitä leirillä sai kyllä riittämiin, sekä päivisin että iltaisin/öisin!  Valasrannan Tanssileiri on hiottu kokonaisuus, jossa asiaan kuuluvat joka illalle mietityt tanssilliset oheisviihdykkeet.  Eli siis bileet.  Oli tavallisia tansseja, leiriläisten omia tansseja snowballeineen ja seinähakuineen, opettajien huikeita tanssiesityksiä, tangolaulantaa, ryhmäliikuntaa ja mitä vielä.  Vaan jospa antaisi kuvien tällä kertaa kertoa lisää:

VTL_2017_020
Ryhmäesitykset olivat i-ha-nia…(©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_051.jpg
…mutta toki leiriläisten piti myös päästä osallistumaan. Tässä taidetaan mennä Hula Hulaa isolla porukalla. (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_067.jpg
En ole ihan varma siitä, mistä tuplabuggin kuviosta nyt on kyse, mutta kaikilla näyttää olevan hauskaa. Kuvassa vasemmalla riemussa mukana eräs kohtalaisen tunnettu marjapussin osaaja ja laiturilla seisoskelija. (©Joonas Kainulainen)
IMG_20170727_193347.jpg
Torstaina 27.7. ennen iltajortsuja mentiin taas Pyhäjärveen tanssimaan.  ”Tok tok, hulluja nuo suomalaiset”, sanoisi Asterix. (©Jyrki Keisala)
VTL_2017_109.jpg
Tämä tyyppi ei jostain syystä ole saanut napattua itselleen edes daamia tälle tanssille, mutta menoa se ei näytä haittaavan. (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_080.jpg
Kuvassa bilettävät opet: Matleena ”taskuraketti” Haapalainen (os Kortesalmi) sekä Ville ”WCS” Immonen. (©Joonas Kainulainen)

 

2. Millainen oli oma leirini?

KAV_6055
Suurkiitos assarilleni Jennille, jolle leiri oli ensimmäinen. Suomi 100 -tansseissakin asut mätsäsivät! (©Karri Virta)

Näin jälkikäteen haluan kiittää Niinaa omasta leiriaikataulustani, johon sisältyi sopivasti opetusta kymmenpäiväisen leirin alussa ja lopussa – ja siinä välissä koko muun staffin kadehtimat neljä päivää lomaa, eli omaa joraamista, yksäreiden antamista ja muiden opejen tunneilla käymistä!  Erityisesti olen kiitollinen siitä luottamuksesta, jota Niina osoitti tätä ekakertalaista Valas-opea kohtaan, kun hän antoi minulle leirin alkuun pienen oman miniteeman: maanantaina mentiin ensin hitaita kaksi jaksoa punaisella tasolla, sitten nopea paikanvaihto ja Työväentalolla vielä yksi sininen jakso teemalla läsnäolo suljetun otteen tansseissa.  Avasin tätä teemaa blogiini juuri hiljattain.

Viimeksimainittu tunti muodostui omaksi koko leirin kohokohdakseni.  Etukäteen minua hieman jännitti, riittääkö hitaiden teematunneille väkeä. Voisin sanoa, että kyllä – ekoilla hitaiden tunneilla joraamassa oli yli 80 oppilasta, ja melkein sama porukka pölähti Työväentalon kohtalaisen pieneen saliin. Siinä Jyrki hieman pyyhki hikeä otsaltaan ennen tunnin alkua.

20449054_1414700991952982_8673511059184198042_o
Tässä lisää läsnäolemisen makua Johannan ja Omarin kizombatunnilta. (©Joonas Kainulainen)

Vaan millainen ryhmä ja tunnelma!  Tuntui ihan siltä, että aika pysähtyi 75 tärkeäksi minuutiksi.  Läsnäolemisen tunne, toistemme kunnioitus ja rauha oli uskomaton kokemus.  Sokkoharjoituksessa, jossa herrat tanssivat paikallaan silmät kiinni (siis kulloisellakin hetkellä heille tuntemattomien) daamien kanssa, daamien joukkoon luikahti ovesta salavihkaa myös opekollegani Törmäsen Antti, joka oli vissiin supsauttanut miesten hämäykseksi vähän hajuvettäkin korvan taa.  Kukaan miehistä ei ainakaan ääneen tunnustanut, että olisi huomannut mitään.  No, onhan tuo Antti tosiaan melko pienikokoinen ja naisellinen…ja Antin temppu toimi tunnilla hienona tunnelman keventäjänä.

Aina, kun näitä läsnäolotunteja olen eri ryhmille vetänyt, ne ovat liikuttaneet sekä oppilaita että itseäni jostain syvältä sisimmästä. Mutta ensimmäistä kertaa tanssinopettajan elämässäni tunnin loputtua edessäni seisoi jono ihmisiä, jotka halusivat halaten kiittää tunnista ja kertoa, miten tärkeän teeman äärellä olimme. Eipä siinä tainnut opekaan selvitä silmänurkkien kostumatta.

Lausun nyt ääneen nöyrän kiitokseni kaikille tuolla tunnilla olleille. Te teitte heittäytymisellänne ja hetkeen keskittymisellänne tunnista sen kokemuksen, millainen se oli. Kiitos!

20232891_1407108152712266_5177356117383694203_o
Hitaan valssin touhuissa med Kati. (©Joonas Kainulainen)

Muihin leirin opetuskohokohtiin kuuluivat ehdottomasti erään tanssinopettajaidolini, Kati Kainulaisen kanssa yhdessä (ekan kerran ikinä!) pidetyt hitaan valssin ja tangon tunnit. Kati, kanssasi on äärettömän helppoa, luonnollista ja saumatonta opettaa. Annat tilaa kollegallesi tarvittaessa, jolloin opettamisesta syntyy aitoa vuoropuhelua. Kuten minäkin, seuraat ryhmää tarkalla silmällä ja käytät opettajan intuitiotasi tarkkailemaan, mitä juuri tämä ryhmä juuri tänään tarvitsee.

Tällä yhteisellä intuitiolla teimme tangotunnilla daameista Teräsnaisia ja lanseerasimme saman tien uuden tanssituotteen, Halaustangon.  Niin että ei huano, sanoisi Jorma!

Tanssinopettajan työ on usein yksinäistä puurtamista omien ryhmien kanssa, eristyksissä muista opettajista.  Vertaistukea kyllä saa somen kautta, mutta mikään ei korvaa pitkän tanssileirin aikana syntyviä spontaaneja opetuskeskusteluita, keskusteluita leiriläisten ja staffin kanssa, omia tuntioivalluksia ja verkostoitumista.  Näitä kaikkia Valasrannan tanssileiri 2017 tarjosi minulle yltäkylläisesti.  Sain korvien väliini matskua ja pohdittavaa pitkälle ensi vuodelle!

 

3. Havaintoja tasoryhmistä ja ryhmien tasoista

13710641_1050408978382187_3733674567389569800_o
Himoittuja mustien tuntien rannekkeita, joita tasotsekeissä jaettiin. (©Joonas Kainulainen)

Omista joraustunneistani eniten mieleen jäivät Johannan ja Omarin kizombatunnit (olipa ihanaa halailla melkein koko päivä) sekä tangon, buggin ja fuskun mustat tunnit.  Mustille tunneille oli armoton opejen vetämä 15 minuutin tasotsekki, ja erittäin suoraselkäistä oli, etteivät myöskään opettajat tai muu staffi selvinneet kuin koira veräjästä, vaan tsekkiin osallistuivat aivan kaikki mustalle tunnille halajavat, pakollisella parinvaihdolla.  Voitte uskoa, että siinä kämmenpohjat tällä opella hikosivat, kun piti pistellä parastaan inkvisition armottoman katseen alla!

Mustien tuntien  tasotsekillä taattiin se, että kaikki tunneille osallistuvat olivat varmasti tasokuvauksen (VAATIVA) vaatimalla tasolla – koska vain siten opettajat pääsivät aidosti pitämään mustat tuntinsa sillä vaativalla materiaalilla, jonka olivat tunneille suunnitelleet.  Itse olin mukana yhtenä neljästä opesta tuomaroimassa myös yhtä tasotsekkiä, ja voin kertoa, että pyrkijäjoukon ollessa suuri ei ole helppoa valita kymmentä parasta viejää ja seuraajaa 15 minuutissa.  Uskoisin, että kovin vakavia oikeusmurhia ei kuitenkaan kymmenen päivän aikana tapahtunut.

Olen kirjoittanut tanssioppimistakin vainoavasta Dunning-Kruger-vaikutuksesta aiemmin blogissani.  Tanssileireillä tämä ylivertaisuusvinouma näyttäytyy siten, että vielä punaisilla (taso: HAASTAVA) tunneilla vastaan tulee oppilaita, jotka taistelevat ko. lajin perusrytmin, -askeleen tai -liikkeen kanssa.  Ja vaikka opettajat kuinka tunneilla tähdentävät, että vihreiden alkeistuntien jälkeen ei ole suotavaa mennä saman tien samasta lajista sinisille ja jopa punaisille tunneille, osa ihmisistä ei tätä ohjetta joko ymmärrä tai halua noudattaa.

VTL_2017_013
Yo wazzup bro? Ootsä tulos tasotsekkiin vai mitä häh? (©Joonas Kainulainen)

Seurauksena tasoryhmästä tulee hyvin heterogeeninen ja opettaja joutuu tekemään pikaisia ratkaisuja: pitääkö tanssitunti kuvauksen vaatimalla tasolla, jolloin osa oppilaista on ”ihan pihalla” (ja kuulin jopa mutinoita punaisen tunnin ”vaikeudesta”)? Vai laskeako tasoa hieman, niin että suurempi osa oppilaista pysyy mukana, mutta ne, jotka halusivat tulla tunnille hakemaan tasoistaan haastetta, jäävät tyytymättömiksi?

Yhtenä mahdollisena ratkaisuna kuulin asiakkaiden suusta toiveita tasotsekkien laajentamista ainakin punaisille, kenties jopa sinisille tunneille.  Tämä lienee täysin mahdotonta toteuttaa tuossa laajuudessa, sillä tsekki syö sekä aikaa, sitoo operesursseja että tekee tuntien ”flown” suunnittelun hyvin haastavaksi.  Minä haluaisin mieluummin vastuuttaa oppilaita itseään:

Kun mietit osallistumistasi tasoryhmään, lue tasokuvaus tarkkaan ja ole itsellesi yltiörehellinen. Mieti, onko sinun mahdollista pysyä ryhmän mukana tunnin haasteissa, vai tuletko taakaksi pareillesi.  Muista, että tasoosi nähden liian haastava tunti ei kehitä myöskään sinua itseäsi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

4. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä

Opettajat mukaan lukien Valasrannan Tanssileiriä oli toteuttamassa yli satapäinen henkilökunta.  Käsi sydämellä tunnustan, että milloinkaan aiemmin en ole kokenut sellaista yhtä suurta perhettä -tyyppistä yhteenkuuluvuutta mihinkään porukkaan kuin VTL2017 minulle tarjosi.  Niina on valjastanut erilaiset some- ja viestintäkanavat loistavasti henkilökunnan käyttöön, ja niiden kautta oli todella helppoa synkronoida esim. tuntisuunnitelmia lennosta kollegojen kanssa ja välttää siten päällekkäisyyksiä opetuksessa.  Ja jos majoituksen avain oli hukassa, tarvittiin vain yksi nopea WhatsApp-viesti oikealle kanavalle, niin joku kiikutti avainta jo juoksujalkaa.

Mutta viestintäkanavat ovat turhia, jos viestijät eivät kommunikoi.  Tällä leirillä sitä ongelmaa ei ollut, vaan kaikki tuntuivat mystisesti tulevan toimeen kaikkien kanssa.  Minun FB-kaverilistani on varmaan muutaman kymmentä henkilöä isompi nyt leirin jälkeen kuin sitä ennen.

Kiitos koko staffille mm. saunareissuista, yöllisistä ex tempore -tanssikisoista, syvällisistä keskusteluista, avusta ja tsempistä, hurtista huumorista, tunninpitopaikalle unohtuneella kännykälläni otetuista ekstrakuvista, sekä aamuöisestä Pyhäjärvessä tanssitusta ruedasta.  Lista olisi oikeasti paljon pidempi, kuten tiedätte.

Valasrannan Tanssileiri 2017 oli suuri, pinkki kymmenen päivän tanssikupla, josta ei oikeastaan olisi tahtonut tulla pois lainkaan.  No, arki koitti, mutta kaikeksi onneksi seuraavaan VTL:ään ei ole enää vuottakaan.  Siellä viimeistään nähdään taas, osan kanssa toivottavasti jo aiemmin!

VTL_2017_105
Valasrannan Tanssileirin opet ja henkilökunta toivottavat kaikille tanssillista vuotta. Nähdään taas vuoden 2018 leirillä! (©Joonas Kainulainen)
VTL_2017_134
Hää jäi yssikseen oottelemaan 2018 leiriläisiä… (©Joonas Kainulainen)

P.S. Olitko leirillä? Tiedäthän, että nettipalautetta leiristä pääset antamaan vielä 31.8.2017 asti tässä osoitteessa.

P.P.S. Kaikki Joonas Kainulaisen leirikuvat löytyvät täältä.

Oltaisiinko vain tässä ja halattaisiin? Paritanssista ja läsnäolosta

27F68CDD-1DD8-B71C-07140460326ED1F2-largeOletko koskaan seurannut sivusta ajatuksella lasten leikkimistä?  Leikkiessään lapsi keskittyy täydellisesti nykyhetkeen, ympäristönsä tutkimiseen ja sen loputtomien mahdollisuuksien hakemiseen.  Leikkivä lapsi ei muistele menneitä eikä haikaile tulevaa. Vain nykyhetki on totta, ja lapsen läsnäolo on täydellistä.

Muutama vuosi sitten aloin seurailla vaivihkaa tanssipaikoilla ihmisten tanssimista; en jakaakseni mielessäni arvosanoja tanssiteknisesta osaamisesta, vaan seuratakseni, miten tässä hetkessä läsnäolevia tanssijat tuntuivat olevan.  Havaintoni hätkähdyttivät minua: näin paljon pareja, jotka tanssivat keskenään yksintanssia, juuri toisiaan vilkaisematta. Tiedän, että sivusta tulkitseminen altistaa minut aina ajatusvääristymille; silti en voinut välttyä siltä kyllästymisen tunteelta, joka minulle sivustakatsojalle tanssista välittyi.  Päätin yrittää tehdä asialle jotain, koska tanssinopettajana minulla on pienenpieni mahdollisuus vaikuttaa tanssia opiskelevien ajatuksiin.  Aloin puhua tunneilla läsnäolosta ja vähitellen pienin harjoituksin myös opettaa sitä.  Nyt, kun konseptia on testattu pienissä ja suurissa ryhmissä – viimeisimpänä Valasrannan leirin yli 80 oppilaan upea ryhmä – ja kun tätä kirjoitusta on minulta erikseen pyydetty, on aika avata tekstillä, mistä on kyse.

Mutta ennen kuin aloitan, haluan kertoa, etteivät ajatukseni ole millään tavoin ainutlaatuisia, enkä omista niitä.  Mm. tanssinopettaja Hanna Tuominen on kirjoittanut läsnäolosta hyvin ansiokkaasti eri foorumeilla, ja kannattaa ehdottomasti tutustua hänen blogiinsa.  Myös tanssinopettaja Ulpu Jarva on käyttänyt läsnäolemisen tekniikoita omassa opetuksessaan jo pidemmän aikaa.

 

Kokemisen kerrokset

Mielemme voidaan ajatella prosessoivan kokemuksiamme ja reagoivan niihin kolmella sisäkkäisellä tasolla, jotka voidaan kuvata seuraavankaltaisella ”sipulimallilla”:

Kokemisen kehät.PNG
Kokemisen kerrokset.  Lähde: Sarah Silverton, Mindfullness – tietoisen läsnäolon läpimurto, 2013.

Suora kokemus sisältää kehon aistimukset (kosketuksen, paineen, painon, lämpötilan, lihasjännityksen tai -rentouden), tunteet ja kokemukset, joihin liittyy ääni, näköhavainto, haju ja maku.  Tähän keskukseen saapuvat aistimukset vaikuttavat suoraan fyysiseen kehoomme ja tunteisiimme. Se on vakaa ydin, jonne palaamme silloin, kun meidän pitää pysähtyä ja kohdistaa täydellinen huomiomme siihen, mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu.  Suora kokemus paritanssissa voi olla vaikka välitön kokemus toisen kehonpainosta ja sen vuorovaikuttamisesta omani kanssa.

Ajatukset suorasta kokemuksesta ovat mukana sitä tunnistaen, nimeten ja luokitellen: tämän viejän vienti on todella kevyttä / kylläpä tanssi tuntuu raskaalta tämän parin kanssa / tämän parin tanssiote on liian voimakas / tämä daami seuraa minua johdonmukaisesti ja koko kehollaan.

Ajatukset ja tulkinnat: aivomme hakevat luontaisesti ja jatkuvasti kaikelle merkityksiä. Mielemme yrittää nähdä kokemuksessamme merkitystä kytkemällä sen joko menneisyyden tai kuvitellun tai odotetun tulevaisuuden aikoihin, paikkoihin ja tapahtumiin. Tämä kokemisen kerros on ollut evolutiivisesti hyvin hyödyllinen, jotta mielemme on pystynyt nopeasti esimerkiksi luokittelemaan metsässä kuulemansa äänen vaaralliseksi villipedoksi (jonka on kohdannut aiemmin) ja käskemään kehoa pakenemaan.

On huomattava, että aivomme prosessoivat kaikkea kokemaansa jatkuvasti näillä kolmella tasolla; se on siis aivojemme luontaista toimintaa.  Tämä sisältää kuitenkin mahdollisen ongelman, johon tulen seuraavassa kappaleessa.

 

Tulkitsemisen taakka

couple yelling at each otherUsein mielemme siirtää meidät hyvin nopeasti suoran kokemuksen vastaanottamisesta  merkityksiä ja assosiaatioita koskevalle käsitteelliselle uloimmalle kehälle (kuvassa tätä ilmentää paksu harmaa nuoli).  Tämän seurauksena mielemme lyö nopeasti leimoja ja luo tarinoita varsinaisen nykyhetken suoran kokemuksen päälle, ja nämä tarinat voivat johdattaa meidät nopeasti niin kauas, että irtaannumme kokonaan suorasta kokemuksesta.

Miksi aivojemme tarinointi sitten on meille tanssijoina vahingollista?  Siksi, että tarinoilla, joita huomaamme toistelevamme, ei ole useinkaan mitään tekemistä tanssiparimme kanssa!  Voimme saada itsemme kiinni ajatuksista ja oletuksista, jotka eivät kestä kriittisempää tarkastelua.  Koska aivomme hakevat merkityksiä – järjestystä kaaokseen – ne pyrkivät liittämään uloimmalla kokemiskerroksella suoran kokemuksen joko johonkin aiemmin koettuun tai tulevaisuuden ennusteeseen tai toiveeseen:

”Pentti vie ihan kuin entinen mieheni, se paskiainen, joka lähti toisen naisen matkaan. Pentti on ällöttävä, en haluaisi hänen hakevan minua.”

”Marketta on kiva. Hän flirttailee aina kanssani tanssiessamme. Hän on varmaan kiinnostunut minusta.”

”Voi ei, taas Risto tulee hakemaan minua. Hän tanssii tangot aina niin tylsästi. Taas on tiedossa haukotuttavat kuusi minuuttia.”

Näettekö, miksi nämä ajatukset voivat olla vahingollisia?  Koska Pentti, Marketta ja Risto ovat autuaan tietämättömiä niistä – ja täysin syyttömiä niihin.  Aivomme hyppäävät helposti vaunuun, joka vie meidät täysin pois nykyhetken puhtaasta tanssikokemuksesta, joka meille olisi tarjolla.  Hypätessämme sen vaunun kyytiin teemme samalla vääryyttä tanssikumppaneillemme, lähimmäisillemme.

Jatkuva ”tulkitsemiskerroksella eläminen” tuottaa meille myös hyvin helposti tanssiin ja yleisemminkin elämään liittyviä ajatusvääristymiä, joista olen aiemmin kirjoittanut.  Viitaten aiempaan kirjoitukseeni: erityisen herkkää tanssikansa tuntuu olevan yleistämään, aivoluteilemaan, henkilökohtaistamaan, leimaamaan ja lähtemään emotionaalisen päättelyn tielle – kun toisessa vaakakupissa olisi tarjolla tanssikokemus puhtaimmillaan ja aidoimmillaan.

 

Yksi mahdollinen ratkaisu: Hyväksyvä tietoinen läsnäolo

images.jpgHyväksyvä tietoinen läsnäolo (engl. mindfulness) on yksinkertainen elämänhallinnan menetelmä, jossa pyritään erilaisin meditatiivisin harjoittein säilyttämään suoran kokemuksen vakaa ydin ja havaitsemaan nykyhetken kokemus puhtaana, sellaisena kuin se on, vailla arvottamista ja luokittelua.  Karkeasti ajateltuna tietoisessa läsnäolemisessa pyrimme hetkeksi luopumaan sipulimallin uloimman tulkintakerroksen käyttämisestä tanssihetkemme ajaksi.  Erilaisin tanssiharjoituksin pyrimme pääsemään sellaiseen keskittyneisyyden tilaan, jossa koemme tanssihetken, itsemme ja toisemme, sellaisenaan, lempeästi ja ilman arvottamista havainnoiden.

Harjoituksia on monenlaisia, eivätkä ne vaadi minkään erityisen tanssilajin tai -tekniikan tiukkaa hallintaa – enemmänkin hetkeen heittäytymistä ja avointa mieltä.  Jotta pystymme tehokkaasti riisumaan mielestämme ennakko-odotukset toisistamme tanssijoina, käytän harjoituksia, joissa joko viejät, seuraajat – tai kummatkin (tämä vaatii erikoisjärjestelyitä) ovat silmät kiinni, eivätkä siten pysty tunnistamaan toisiaan näköaisteillaan.  Kokemusteni mukaan juuri nämä harjoitukset ovat olleet seurauksiltaan suorastaan järisyttäviä.  Ne ovat tarjonneet silmät kiinni liikkuville täysin uudenlaisen, kihelmöivän ja sydämeenkäyvän tanssikokemuksen tuntemattoman kanssa.  Kun emme tunne toista, emme tee turhia olettamuksia hänestä emmekä rinnasta häntä menneisyytemme traumoihin.  Näin pääsemme lähemmäksi intiimin paritanssikokemuksen suoraa ydintä.

Valasrannan Tanssileirillä sain ensimmäisen kosketukseni kizombaan Johannan ja Omarin tanssitunnilla. Tunti aloitettiin niin, että toisilleen tuntemattomat oppilaat kerääntyivät opettajien ympärille hyvin lähekkäin – paljon lähemmäs kuin mihin suomalainen normaalisti toisen ihmisen päästää. Siinä seisoimme kuin ruuhkaratikassa.  Sitten halasimme vieruskaveriamme, tuntematonta ihmistä. Ja tästä halauksesta lähdimme liikkumaan vapaasti toistemme kanssa jossakin suhteessa soivaan musiikkiin.  Läsnäolon ja läheisyyden kokemus oli suorastaan huumaava, ja hyvin liikuttava.

Arvatkaa, mikä ryhmässä muuttui ensimmäisen tauon jälkeen, kun se kokoontui seuraavalle tunnille?  Arvasitte oikein: koko alkujärjestäytyminen sujui murto-osassa aiemmasta. Ihmiset suorastaan riensivät toistensa lähelle, halaamaan toisiaan. Me jäyhät ja pidättyväiset suomalaiset halusimme päästää toisemme intiimikehiemme sisään. Toki me teemme sen paritanssijoina useinkin, mutta nyt mukana oli myös läheisyyden kokemuksen suora ydin. Olimme läsnä ja halasimme, vailla tulkintoja, vailla yleistyksiä.

 

Loppusanat

Olen sivunnut näitä teemoja aiemminkin, ja esitän tähän loppuun lainauksen aiemmasta tekstistäni:

”Jälleen kerran haastan teidät, rakkaat lukijani, lähtemään tanssilattialle kokeilumielellä: tyhjentäkää päänne turhista ajatuksista ja tarttukaa tähän ainutlaatuiseen tanssihetkeen, joka ei koskaan ole toistunut eikä tule toistumaan juuri samanlaisena, juuri tämän parin kanssa, hyväksyen itsenne ja hänet. Ottakaa yhdessä askel. Kuunnelkaa kehoillanne, miten toistenne liikkeen ymmärrätte. Älkää kiiruhtako mistään pois, älkää kiiruhtako mitään kohti. Olkaa juuri tässä ja keskustelkaa tanssillanne. Olkaa uteliaita.”

Jälleen kerran loppuun varoituksen sana: askelten määrä tanssissanne saattaa hälyttävästi vähentyä, mutta kokemuksen syvyys hätkähdyttää ja liikuttaa jotain sisällänne.  Älkää pelätkö edes sitä, että nämä syvät kokemisen hetket saattavat nostattaa kehoistanne esiin muistoja, kyyneliäkin.  Sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta, tanssilattiallakaan.

* * *

Jos luit tämän, kiinnostuit ja olet tanssiseurasi touhuissa mukana, minua saa tilata pitämään tanssikursseja läsnäoloteemalla kauaskin.  Vaikutan pääkaupunkiseudulla, mutta juna kulkee. Ota yhteyttä jyrki.keisala@gmail.com.

Joskus sitkeys palkitaan – yllättävällä tavalla

Hangan lava4Niille, jotka eivät jaksa lukea koko kirjoitusta, nyt on koko lavatanssikansalle aivan erinomaisia uutisia:

Verohallinto on hyväksynyt lavatanssit työkykyä ylläpitäväksi liikunnaksi ja hyväksyy siis jatkossa tanssilavojen tanssiliput verovapaiden liikuntaseteleiden käyttökohteiksi!

Tämä liikuntaseteleiden käyttö tanssilippuihin on ilmeisesti ollut jonkinlainen vuosia kestänyt ikuisuusprojekti.  Viime vuonna Suomen Tanssinopettajain Liitto STOL ry:n seuratanssijaos teki päätöksen ajaa asiaa eteenpäin julkilausumalla, jonka taakse saatiin vahva kooste tanssialan järjestötoimijoita: STOL ry, Suomen Seuratanssiliitto SUSEL ry, Suomen Tanssikoulujen Liitto TANSLI ry – sekä ehkä tärkeimpänä itse tanssipaikkatoimijoiden järjestö, Suomen Huvijärjestäjien Keskusliitto ry.

Olin jo työstänyt muiden avustuksella asiasta julkilausuman, jonka aioimme julkistaa mielipidekirjoituksina, radiohaastatteluina ym.  Samaan aikaan yritin kuukausien ajan saada kiinni juuri sitä virkailijaa, joka asiasta osaisi verottajan puolelta jotain lausua.  Sitten tapahtui jotain, joka teki julkilausuman tarpeettomaksi.

 

Yllättävä puhelinsoitto

Muutama viikko sitten sain aamusella yllättävän puhelinsoiton Verohallinnon henkilöverotuksen ohjaus- ja kehittämisyksikön ylitarkastaja Minna Palomäeltä.  Minna vastaa omalta osaltaan Verohallinnon toimintaohjeista koskien liikunta- ja kulttuuriseteleiden käyttökohdemäärittelyitä.

Kävimme puhelinkeskustelun hyvässä hengessä, ja Minnalta löytyi kovasti ymmärrystä projektillemme.  Hän myönsi, että Verohallinnon toimintaohjeet tässä asiassa ovat monin tavoin vanhentuneet ja on aika päivittää niitä.  Minna pyysi, että kirjoittaisin mahdollisimman kattavat perustelut tanssilavojen kertakaikkiseksi sisällyttämiseksi verovapaiden kulttuuri- ja liikuntaseteleiden käytön piiriin.  Kirjoitin perustelut julkilausumatekstin pohjalta laajentaen samalta istumalta ja lähetin sen Palomäelle.  Perusteluissa keskityin erityisesti seuratanssin fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä kehittävään ja ylläpitävään luonteeseen.

Naapurinvaara2
Kuva: Sari Hovila

Mitä ilmeisimmin Verohallinnon alkuperäinen toimintaohje on kirjoitettu sitä silmälläpitäen, että anniskelua harjoittavat käyttöpaikat suljettaisiin kategorisesti näiden seteleiden kelpoisuuden ulkopuolelle.  Tämän vuoksi yritin perusteluissani selventää Verohallinnolle koko seuratanssin nykyistä luonnetta ja sitä, että anniskeluoikeus tanssilavalla ei millään tavoin ole määrittävä tekijä sille, mitä on itse tanssilavoilla harrastettava toiminta eli paritanssi.  Tähdensin nykyisen lavatanssikulttuurin ”alkovapaata” luonnetta, ja lisäksi kiinnitin Verohallinnon huomiota siihen, ettei nykyinen käytäntö kulttuuri- ja liikuntaseteleiden käyttökohteiden suhteen muutenkaan noudata tätä anniskeluun keskittyvää perustetta.  Näin ollen esitin, että siitä riippumatta, onko tanssilavalla anniskeluoikeudet vai ei, sen tulisi kuulua seteleiden käytön piiriin.

Palomäki kertoi, että valitettavasti Verohallinto ei ehdi käsitellä uusia toimintaohjeitaan ennen ensi syksyä, joten kesä 2017 vaikutti joka tapauksessa menetetyltä tapaukselta tämän asian suhteen.

 

Paras soitto ikinä

Tänä aamuna puhelin soi, ja langan päässä oli taas Palomäki, joka ilmoitti yllättäen, että työryhmä onkin kokoontunut jo nyt ja päättänyt yksikäsitteisesti hyväksyä lavatanssit työkykyä ylläpitäväksi liikunnaksi.  Näin ollen tanssilavojen tanssiliput kelpaavat jatkossa verovapaiden liikuntaseteleiden käyttökohteeksi.  Palomäki täsmensi, että koska kyse on liikunnasta, maksuväline on ensisijaisesti liikuntaseteli, mutta nykyisinhän kulttuuri- ja liikuntasetelit ovat aika pitkälti sama asia, joten ”sekakäyttö” lienee myös mahdollista.

Palomäki ilmoitti lisäksi, että Verohallinto on tänään ilmoittanut liikunta- ja kulttuuriseteleiden tarjoajille, että Verohallinnon kanta asiaan on muuttunut. Koska muutos ei ole automaattinen, joutuvat tanssilavat edelleen anomaan itsensä näiden seteleiden käyttökohteiksi.  Mutta nyt seteleiden tarjoajilla on tieto siitä, että tanssilava saa rekisteröidä tanssiliput käyttökohteeksi, joten asia toivottavasti etenee vauhdilla.  Olen jo ollut yhteydessä Suomen Huvijärjestäjien Keskusliittoon ja pyytänyt, että he tiedottaisivat jäseniään muuttuneesta käytännöstä.

* * *

Hyvät lukijani: levittäkää tätä ilosanomaa tanssilavoille!  Kertokaa lavayrittäjille ja muille toimijoille, että he voivat halutessaan tästä lähtien rekisteröityä liikuntaseteleiden käyttökohteeksi.  Kaikki tanssilavatoimijat eivät tätä varmaankaan välttämättä halua, mutta iloitkaamme kaikki yhdessä siitä, että tanssilavojen toiminta on viimeinkin saanut verottajalta kauan kaipaamansa statuksen.  Se on monin tavoin fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä ylläpitävää liikuntaa!

Joskus asioiden aikaansaamiseksi tarvitaankin yllättäen vain yksi pieni kivi, joka laitetaan vierimään.

Pitääkö olla huolissaan?

4662356434_7dd5e58cb1_bBlogitoimitukseen on saapunut postia huolestuneilta tanssikansalaisilta.  Puretaanpa postisumaa hieman.

 

 

1. Nimimerkki Bändifanit omiin konsertteihinsa Tyrväältä tiedustelee:

Pitääkö olla huolissaan, kun tanssibändien fanit tukkivat olemassaolollaan lavan edustan niin, etten pääse tuollaisissa tansseissa lähellekään kierrosennätyksiäni, kun joudun hidastamaan ja heitä väistelemään, eivätkä he tottele edes kyynärpäätä?

V: Hyvä Bändifanit omiin konsertteihinsa: ei tästä pidä olla huolissaan.  Kerron sinulle salaisuuden: kukaan ei tanssilattialla laske eikä noteeraa kierroksiasi.  Tai kerran kyllä laskettiin, mutta senkin kisan voitti joku harrivilperi, niin kuin se voittaa aina kaikki tanssien naistenkaatokisatkin.  Niin että voit aivan rauhassa hidastaa siinä lavan edustalla.  Ja kerron toisenkin salaisuuden: hyvä viejä tietää väistökuvioita, joilla navigoi sujuvasti haastavammassakin tilassa.  Daamitkin tykkäävät niistä.  Niitä voit tulla harjoittelemaan vaikka tanssikursseille.  Itse tiedän monta kivaa, ja mielelläni opetan ne sinullekin.

Kun nyt salaisuuksia jakamaan ruvettiin, niin kerron saman tien kolmannenkin: niillä suosituimmilla tanssibändeillä pitää kyllä tosi kiirutta tanssipaikoissa keikkaillessa, ei ne kovin usein jouda istumakonsertteja pitämään. Ja niitä tosifaneja tarvitaan. Ei ne muusikot muuten jaksaisi. Kauhea roudaaminen illasta toiseen, takahuoneetkin tunkkaisia, ja makkara usein haaleata tai ainakin sinappi puuttuu.

Ja jätä seuraavalla kerralla hei ne kyynärpäät kohti lattiaa, jooko.

2. Nimimerkki Perinteiset tanssit kunniaan Lievestuoreen Viinaränninnorosta kynäilee näin:

Monet parit tanssivat kaikki humpat, tangot ja valssit silleen vastakkain paikallaan pyörien, käsiään nostellen ja ympärilleen potkien. Pitääkö olla huolissaan tanssien kuolemisesta, kun perinteitä ei enää kunnioiteta?

V: Parahin Perinteiset tanssit kunniaan: ei siitä pidä olla huolissaan, sillä kulttuuri on alati muuttuva otus, ja niin on myös tanssikulttuuri.  Kulttuuri, joka jämähtää paikalleen, on kohta kuollutta kulttuuria.  Kuvailemiesi parien terveydentilasta sen sijaan kannattaa olla vähän huolissaan, sillä tuo ympärilleen potkiminen viittaa Huntingtonin tautiin eli tanssitautiin, joka aiheuttaa dementiaa ja pakkoliikkeitä. Tauti johtaa kuolemaan 15-30 vuoden kuluessa sairastumisesta, eikä sitä voi parantaa.

Epäilen kuitenkin vahvasti, että olet nähnyt fuskun tai buggin tanssijoita.  Jos ne tosissaan potkivat sinua, kannattaa huomauttaa kohteliaasti, että noissakin lajeissa tanssiaskeleet kuuluu ottaa vartalon alle.  Noin niin kuin muuten ko. tanssijat ovat luultavasti hurahtaneet samaan tanssitautiin kuin sinäkin.  Sitäkään ei voi parantaa, mutta se ei johda kuolemaan, vaan päin vastoin parhaimmillaan antaa lisää monia nauruntäyteisiä elinvuosia.

Mahdutte molemmat tanssitautiset sinne parketille.  Sovulla.

3. Nimimerkki Kohtalaisen näköinen ja kokoinen Paltamon Paska-Lauttasesta skrivailee:

Viime kuussa kun olin tansseissa, Martti haki minua tangolle.  Nyt kun kävin taas, ei hakenutkaan, vaan vei Markettaa.  Pitääkö tästä olla huolissaan, ja vieläköhän Martti suostuu tervehtimään Korhosen kaupalla?

V: Oi sinä ihanainen Kohtalaisen näköinen ja kokoinen: kyllä se tervehtii, niin kuin on tervehtinyt tähänkin asti jo kolmekymmentä vuotta.  Saattaa pari sanaa kevätsäästäkin vaihtaa, tai hallituksesta.  Martti ei tykkää oikein kummastakaan.  Sinun kanssa tanssimisesta se kumminkin tykkää edelleen, vaikka ei ehtinytkään sinua tällä kertaa tanssittaa.  Niistä miehistä on tansseissa vähän uupelo. Pitäisi saada lisää. Jos hakisitte naisissa ihan Kajaanista asti?

4. Nimimerkki Kaiken tietävä mutta perin vittuuntunut Salon Helvetinlammilta lähestyy kysymyksellä:

Pitääkö olla huolissaan, kun vituttaa niin ettei veri kierrä, koska koko muu tanssikansa on aina väärässä?  Kerran luulin itsekin olleeni, mutta erehdyin.

V: Kuulehan Kaiken tietävä mutta perin vittuuntunut: kyllä siitä pitää olla huolissaan. Aivan helvetin huolissaan.  Todennäköisyys sille, että sinä olisit oikeassa ja kaikki muut väärässä, on lottovoiton luokkaa.  Paljon todennäköisemmin sinä olet väärässä. Ja sitä paitsi vitutuksen aiheuttamaan verenkiertohäiriöön voi kuolla, toisin kuin siihen yleisimpään tanssitautiin (kts. kysymys 2).

* * *

Toivotan kaikelle tanssikansalle huolestumatonta ja ihanaa tanssikesää 2017!

Iskelmäallergia

hqdefaultMelko harvoin kirjoitan mitään tanssimusiikkiin liittyvää, vaikka siinä olisi kieltämättä paljonkin pohdittavaa.  Nyt kuitenkin haluan tehdä tunnustuksen ja saada tämän taakan pois harteiltani:

Vihaan kategorisesti ruotsalaista ”bugg-iskelmää”.

No niin, nyt kun kissa on päästetty kassista, voin selittää syynkin.

Kun olin vielä nuori ja nätti, enkä tiennyt tanssimisestakaan mitään, äitini vei minut aina tiettyyn parturiin, joka sijaitsi Vanhassa Vaasassa.  Syitä en ole moiselle udellut; ehkä se oli halpa, ja ainakin sijaitsi lähellä äitini työpaikkaa.

Tätä parturia pitivät suomenruotsalaiset sisarukset, joilla oli liikkeessä kasettimankka.  Arvatkaa, mitä musiikkia siellä soitettiin, noin niin kuin aina?  Kyllä: Vikingarnaa, ja mikäli minä mitään muistan, niin vain muutamaa samaa kasettia.  Aamusta iltaan, joka arkipäivä. Tai ainakin aina silloin, kun minä olin asiakkaana.

(Sivumennen sanoen he myös tilasivat pienesti tuhmaa Lektyr-lehteä parturiin, mutta sekin oli laiha lohtu sille iskelmäaltistukselle, jolle vuosikausien ajan jouduin.)

Minut siis tahtomattani altistettiin musiikille, jossa ei ollut kerrassaan mitään kuunneltavaa vankalle ja rankalle Queen-fanille.  Otsasuoni pullistuen jouduin kuuntelemaan sitä tekopirteää jollotuksen virtaa, jossa jokainen kappale kuulosti samanlaiselta ja jonka sanoituksista ymmärsin kaksikielisellä seudulla kasvaneena aivan liikaa.

Helppo ei siis nuoruuteni ollut, mutta toivuin siitä kuitenkin jotenkin.  Vihani ruotsalaista bugg-iskelmää kohtaan ei ole silti ottanut laantuakseen näiden vuosikymmenien aikana.  Nyt kuitenkin näin Facebookin tanssiporukka-ryhmässä tämän mainoksen ja ryhdyin tuumailemaan, josko tekisin kesälomallani ekskursion ruotsinkieliselle Pohjanmaalle, lähelle synnyinseutujani, ja antaisin heille vielä yhden mahdollisuuden…ihan vain koska en ole muutenkaan elämässäni pitänyt tapanani hirttäytyä muuttumattomiin mielipiteisiini.

Ja tiedättekö? Tämän kirjoittaminen oikeasti vähän helpotti. Vähän.