Tästä tanssiviikosta näyttäisi tulevan varsin rankka – jokaiselle viikonpäivälle olisi tanssitreenit tiedossa – joten päätin käyttää hetken hengähdystauon yleisemmistä tanssiasioista kirjoittamiseen. Noihin ainaisiin tekniikkapostauksiini kun varmaankin puutuu pitemmän päälle.
Kaikki tietävät, kuinka taitojen karttuessa alamme löytää kehoistamme niitä oikeita liikeratoja ja tehdä asioita oikein. Löydämme yhteyden keskivartaloomme ja lantioomme ja opimme (varsinkin lattareissa) rauhoittamaan hartialinjamme ja kätemme ja tuomaan energian tanssiin keskivartalon ja lantionkierron kautta. Saamme aikaiseksi hyvinkin näyttävää ja ilmeikästä liikettä – yksin peilin edessä tanssiessamme.
Mitä tapahtuu, kun nyt jatkamme tanssiamme parin kanssa vaikkapa hyvinkin väljässä ja vapaassa viennissä? Liikkeestä ja tanssin energiasta kuolee kaksi kolmasosaa ja yrittäessämme palauttaa tätä energiaa takaisin hartialinjasta ja käsistä tulee jälleen levottomat. Ei ihme, että paritanssikursseilla kuulee usein tuon aina niin hymyilyttävän puuskahduksen: “voi miksei tätä paritanssia voisi tanssia yksin?”
Viime aikoina olen kovasti pohtinut, mistä tämä johtuu. Erään syyn luulen keksineeni ja se kuuluu selkeästi tanssin henkiselle puolelle. Asettuessani parin kanssa vastakkain ja nostaessani käteni tanssiasentoon käy helposti niin, että ikään kuin rajoitan myös henkisen tilani tähän pieneen muodostamaamme “boksiin”. Oikea käteni on nyt partnerin vasemmassa kyljessä ja vasen käteni partnerin oikeassa kädessä, ja tästä syntyy oma pieni tanssitilamme, jossa ei ole tilaa tehdä hyvää liikettä keskivartalolla.
Toinen asia, joka on jatkoa tälle henkisen tilan pohdinnalle, on se, miten meitä kaikkia on kursseilla aina opetettu kuuntelemaan partneriamme. Asettuessamme parin kanssa vastakkain ja ottaessamme tanssiasennon tämä mieleen iskostunut kuuntelemisen ajatus voi helposti johtaa siihen, että lähdemme varovasti liikkeelle, ikään kuin tunnustellen, tuleeko partneri mukaan liikkeeseen. Mutta kun se toinenkin on opetettu kuuntelemaan, syntyy tästä kertautuva vaimennus, ja yllättäen tanssin energiasta on syöty kolmasosa.
Eräs helppo fyysinen keino testata tuota “tanssitilateoriaani” on tehdä liikkeitä parin kanssa mutta avoimessa otteessa ja varsinkin shadow-viennissä. Helpottuuko keskivartalon käyttö? Itselläni kyllä, heti kun en tanssi parin kanssa vastakkain molempien käsien otteessa, pienen ahtaan tanssitilan tuntu rikkoutuu ja tanssini alkaa hengittää. Tämä ei tarkoita, että tanssisimme erillämme, vaan edelleen minulla on yhteys tanssipartneriini, mutta tanssi on silti energistä ja hengittävää ja hartialinja pysyy rauhallisena.
Joonas Piippola opetti viimeisimmällä Aaltosen lattarileirillä erään tärkeän periaatteen, jota yritän parhaillaan mielessäni työstää, jotta pääsisin eroon tuosta kiusallisesta kropan “jumiutumisesta”, joka parin kanssa vastakkain tapahtuu.
Yritän ilmaista periaatteen siten kuin sen itse ymmärrän:
Paritanssissa me luomme yhteyden pariimme paitsi fyysisen kosketuksen kautta niin myös henkisellä tasolla. Tämä tapahtuu katseella ja vartalon (varsinkin keskivartalon) liikkeellä. Vaikka tanssisimme erillämme, voimme viestittää asioita toisillemme vartalomme liikkeillä ja katseilla. Kun aloitan tanssin vaikkapa suljetussa otteessa parin kanssa, minun tulisi yrittää löytää hätäisen fyysisen yhteyden sijasta ensin henkinen yhteys.
Minun ei tulisi yrittää “viedä” partneria mukaan vartalonliikkeillä ikään kuin tämä olisi kivireki, jota lähtisin vetämään, vaan ajatella ensin omaa tanssiani mahdollisimman hengittävänä, vapaana liikkeen jatkumona, tanssivirtana, johon partnerin on helppo yhtyä, liukua mukaan kehojen keskusteluun ja nauttia. Tästä vuoropuhelusta syntyvät parhaat tanssitarinat.
Olen työstänyt tätä ajatusta vasta jonkin aikaa, joten saattaa olla, ettei se aukea muille. Olisikin hienoa kuulla, mitä mieltä arvoisat lukijat ovat näistä ajatuksista.
Tässäpä aihe, joka tuntuu olevan nyt mielessä yhdellä jos toisellakin tanssijalla – myös minulla. Yksin harjoitellessa oman kehon liikkeet hahmottaa paljon paremmin ja silloin saa siirrettyä sinne lihasmuistiin tärkeitä liikeratoja. Olisihan se niin paljon helpompi tanssia yksin, sillä silloin tanssii itselleen oman tunnetilansa vietävänä, omin ajatuksin ja omin liikkein. Pari.. no se rajoittaa kummasti tätä edellä mainittua
Mutta mutta. Kyseessä voi olla juuri kuuntelemis-juttu, eli kun molemmat on opetettu kuuntelemaan toista, liike katoaa. Ehkä se ei kuitenkaan ole se suurin asia, vaan nimenomaan se, että toinen ihminen on nyt siinä omassa tanssitilassa. Tilassa, jossa minä itse aiemmin otin askeleeni ajattelematta, että toinen mahdollisesti tekee siinä lähellä myös jotain. Oma tila yhtäkkiä pienenee, vaikkei todellisuudessa ehkä niin olekaan. Itselläni rumban etuaskel on hyvä esimerkki tästä – usein tuntuu, että ei pysty ottamaan samanlaisia askeleita, kuin itsekseen. Tilaahan kuitenkin pitäisi olla.
Yksin tanssiessa ei viennistä/seuraamisesta tarvitse välittää. Se on silti se paritanssin perusjuttu ja kaiken lisäksi haasteellinen miellyttävän tanssin muodostumiseksi. Kun itsekseen tanssiessa saa kropan toimimaan ja sopivan tunnetilankin kaupan päälle (ehkä se syntyy toisessakin järjestyksessä), kaappaa seuraaminen/vieminen sen pääosan keskittymisestä.
Yhteisen sävelen löytäminen on henkistä hommaa. Ja siihen liittyy jo pelkkä tunne: miltä minusta nyt tuntuu tanssia, miten minä saan ilmaistua itseäni, musiikkia, tätä hetkeä. Ja kaiken lisäksi tämä tapahtuu molemminpuoleisesti, jolloin parhaassa tapauksessa molempien ajatukset vielä sulautuvat. Ehkä se sitten antaa varmuutta ja tilaa myös keholle toimia. Varsinkin, jos ei tarvitse jännittää vienti-seuraamis -asioita ja tanssiminen on muutoinkin miellyttävää.
Mielestäni tanssista ei kuitenkaan saisi tehdä liian juhlavaa ja.. elämää suurempaa. Ehkäpä pelkkä tiedostaminen liikkeestä auttaa vähitellen eteenpäin. Samoin tiedostaminen omasta ja toisen tilasta sekä siitä, miten minun tanssini askeleet ja muu liike kulkevat suhteessa tanssipariin. Ehkä yksin harjoitteleminen ja toisto toiston perään kantaa myös lopulta hedelmää. Toivottavasti!
Hyviä ajatuksia. Tuli mieleen, että juuri rumban / cha chan etu- ja taka-askelissa tosiaan se tilan pienenemisen tuntu on voimakkain. Sitten juolahti saman tien mieleen, että jospa näissä on se “kuminauha-ajatus” juuri tämän takia – että kun mies ohjaa naiselle taka-askeleen “kuminauhamaisesti” selästä tulevalla pehmeällä viennillä, hänhän jättää naiselle siinä enemmän tanssitilaa. Liekö ihan tyhmä ajatus?
Niin, ehkä hehkuttelin noissa mietinnöissäni liikaa tuota “tanssitarinaa”. En toki tarkoita, että jokaisella tanssilla (kun niitä tulee parhaimmillaan kymmeniä lavaillassa) pitäisi olla jokin elämää suurempi merkitys. Enemmän ehkä mietin tätä asiaa omien tunnetilojeni kautta. Haluaisin korvieni väliin myös parin kanssa tanssiessani mielikuvat, joiden kautta koen että oma ja partnerin tanssitila sulautuvat toisiinsa, eikä partnerin läsnäolo alkaisi niin voimakkaasti rajoittaa omaa liikettäni.
Nyt muuten huomasin itsekin, että käytin ilmaisua “henkinen yhteys”, jonka voi käsittää väärin. Tarkoitin lähinnä muihin aisteihin kuin kosketusaistiin perustuvaa yhteyttä, en sitä spirituaalisessa mielessä ajateltavaa. Eli lähinnä katseen ja vartalonliikkeen merkitystä. Luulen, että “henkinen yhteyskin” on mahdollista saavuttaa, vaikkapa pitkään yhdessä tanssineen parin kesken ja joskus muulloinkin satunnaisesti, kun tanssikemiat sattuvat yhteen. Mutta mikään tanssin itsetarkoitus se ei minullekaan ole!
Mielikuvaharjoituksethan ovat siitä hyviä, että kullakin voi olla omansa. Olisi ihan hauska itse asiassa tietää, millaisia mielikuvia tanssijat yleensä käyvät läpi tanssin aikana, vai mietitäänkö enemmän sitä surkeaa vientiä/seuraamista ja kauppalistaa.
Joskus tämän saman “liikkeiden rajoittumisen” on huomannut jo ihmisissä jotka on käsketty KÄVELEMÄÄN salia ympäri. Askel alkaa kummasti lyhentyä ja koko homma menee hipsutteluksi jo ennen kuin edes on sitä paria siinä edessä. Liekö tässäkin tapauksessa suurimmaksi osaksi ihan henkinen juttu.
Itselleni toisen ihmisen päästäminen omaan tilaan ja niin lähelle kuin hyvä vi-se vaatisi, on todella vaikeaa. Yksin harjoitelessa kroppani on tavallaan vapaa pään aiheuttamista lukoista, jotka iskevät heti päälle kun toinen ihminen tulee “minun tilaani”. Suurin syy tähän lienee huono itsetunto, epäonnistumisen pelko tms.
-e-
Täällä kyllä ymmärrettiin sana “henkinen” kyllä ihan Tanssijan tarkoittamalla tavalla. Kieltämättä on vaikea löytää sille mitään vastaavaa termiä.
Hei, se kuminauha-ajatus voi olla yksi seikka kyseisissä (r & c) lajeissa tilan antajaksi!
Paljoltihan se liikkeen säilyminen on yhteydessä kenen kanssa tanssii ja mitä. Mielikuvat tanssiessa taas.. laidasta laitaan. Paljolti rytmin, melodian ja sanojen keskellä. Tai perusharjoittelussa ihan laskemisessa. Ajatuksetkin lentävät niin nopeasti.
Erittäin hyvä aihe!
Joskus, vuosia sitten, olin elämäni ainoalla arkkutangokurssilla by John & Nina Krook. Nina oli kertonut jotain mitä muistan tänäkin päivänä ja haaveilen harjoitella. Hän oli jonkun Linnunradan parhaimmiston opeissa, jossa tuntikausia oli menty harjoitus: mies laitoi oikean käden sormet naisen päälaelleen, käski sulkea silmät ja harjoitti naisen seuraamisen herkkyyttä. Siis tarkoittaen liikkeiden suunnat – eteen, taakse ja sivuille, ei tietenkään ko tangon kuvioita tai koukkuja, vaan ihan liikkumista. Kokeiltiin siinä kurssissa sitä jokunen aika, todella vaikea oppia viemään niin pienellä liikkeellä ja todella vaikeaa oppia kuuntelemaan sitä mikroliikettä! Huomattavasti helpompi oli toinen harjoite – miehen etusormet naisen olkapäillä, muuten samat liikeradat. Melkoinen haaste. Ja joskus myös kokeiltiin sellaistakin että kontakti on vain pallean kohdalla, kädet irti. Silloin ei tietenkään saa askelten pituutta juuri sen enempää kuin uskallusta riittää, mutta niin viennin varmuuden ja rohkeuden kuin seuraamisen herkkyyden kannalta hyvä. Kunpa pääsisin näitä harjoitella vielä joskus..
[...] vuotta sitten pohdin näköjään yllättävänkin syvällisesti perinteistä paritanssin dilemmaa: mikä parin kanssa tanssimisessa tappaa liikkeen? Blogikirjoitukseni kirvoitti myös hienoa [...]